Hei kaikki anopit, apet, vävyt ja miniät! Kaipaisin hieman näkemyksiä omaan tilanteeseeni. Olen ollut mieheni kanssa naimisissa kohta 10 vuotta ja välimme anoppiin ja appeen ovat periaatteessa ok. Olen kuitenkin näiden 10 vuoden ajan ihmetellyt muutamia asioita, jotka liittyvät mieheni perheessä vallitseviin keskustelu- ja puhetapohin ja sitä, emmekö ymmärrä toistemme "kieltä ja tapoja", koska olemme eri puolilta suomea. Vai onko vain kyse moukkamaisesta ja huonosta käytöksestä, kuten minä asiat tulkitsen vai pitäisikö nämä kuitata vain erilaisina kulttuurisian kysymyksinä? (vrt. esim. savolaiset vs. pohjalaiset?)
Ensinnäkin ihmettelen sitä, miksi meistä puhutaan aina vain yksikkönä siten, että "Pekka osti talon", "Pekka saa lapsen", "Olemme täällä Pekan luona" jne. Minua ei puheessa ole koskaan olemassa - miksi? Minun ohitseni myös puhutaan siten, että sanotaan tyyliin "Kyllä sinun Pekka kannattaisi harkita sitä uutta autoa" tai "Sinun Pekka olisi kyllä hyvä lähteä sille ulkomaan työkokomennukselle". Omaan korvaani tämä kuulostaa siltä, että "Pekka tekee, Pekka päättää" jne ja minä olen joku mukana raahattava olento, jonka mielipiteillä ei paljon ole väliä tms. Ja nämä puheet siis tapahtuvat minun läsnäollessani. Meillä kotona taas on aina puhuttu monikossa - meidät on mielletty perheeksi.
Tai sitäkin ihmettelen, että ensin kysytään jotakin ja sitten parin tunnin päästä kysytään samaa asiaa uudelleen. Joskus ärsyttää niin paljon, että tekisi mieli vastata jotain ihan muuta niin näkisi, onko ensimmäisellä kerralla oikeasti kkuunneltu yhtään. Muistan, kun aloitimme seurustelun, niin joka kerta kysyivät uudelleen, mitä minä opiskelen, olenko töissä vai miten. Aivan sama, vaikka olisin joka kerta vastannut eri tavoin. Omien vanhempieni nimiä tämä porukka ei taida muistaa edelleen, sisareni (2kpl) saavat myös aina uudet nimet. Ja kyseessä ovat häthätää 50v. ihmiset, eivät mitkään muistihäiriöiset vanhukset! En jaksa seurustella ja keskustella enää heidän kanssaan, kun tuntuu, että kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut ja kuuntele. Muutenkin koen itseni jotenkin ulkopuoliseksi, koska jo ensimmäisistä kerroista lähtien on annettu ymmärtää, että olen esim. valinnut ammattini väärin (kyseessä kuitenkin akateeminen ammatti). Appeni sanoi ihan suoraan, että "no siitähän ei edes makseta paljon mitään että kannattaako sellainen". Tämä olisi siis ensikohtaamiseni hänen kanssaan. Tuli kyllä juu selväksi se, että heillä arvostetaan rahaa ja korkeita tuloja ja mitä ilmeisimmin se ratkaisee myös sen, kenestä ollaan kiinnostuneita. No, perheen lapsista suurin osa on ymmärtänyt ilmeisesti tämän ja on opiskellut lääkäreiksi :)
Minua siis häiritsevät jatkuva rahapuheet (kuka tienannut mitkäkin, mistä työstä saisikaan niin ja niin paljon jne) ja tämä "yksikössä" puhuminen ja se, että kysellään muodon vuoksi, mutta jopa parin tunnin sisään toistuvat samat kysymykset paljastavat kiinnostuneisuuden todellisen asteen.
Onko tässä kyse erilaisista maamme sisäisistä kulttuurieroista, perheidemme kulttuurieroista vai oikeasti huonosta käytöksestä? Itse yritän aina olla ystävällinen ja kysellä sukulaisten yms. kuulumiset ja olla kiinnostunut heidän asioistaan - enkä vaahtoa siitä, mikä itselle on niin rakasta ja tärkeää ja lyttää toisten valintoja ja elämäntapaa. Tai voisinko minä tehdä jotain toisin vai pitääkö tätä vain kestää?
Ensinnäkin ihmettelen sitä, miksi meistä puhutaan aina vain yksikkönä siten, että "Pekka osti talon", "Pekka saa lapsen", "Olemme täällä Pekan luona" jne. Minua ei puheessa ole koskaan olemassa - miksi? Minun ohitseni myös puhutaan siten, että sanotaan tyyliin "Kyllä sinun Pekka kannattaisi harkita sitä uutta autoa" tai "Sinun Pekka olisi kyllä hyvä lähteä sille ulkomaan työkokomennukselle". Omaan korvaani tämä kuulostaa siltä, että "Pekka tekee, Pekka päättää" jne ja minä olen joku mukana raahattava olento, jonka mielipiteillä ei paljon ole väliä tms. Ja nämä puheet siis tapahtuvat minun läsnäollessani. Meillä kotona taas on aina puhuttu monikossa - meidät on mielletty perheeksi.
Tai sitäkin ihmettelen, että ensin kysytään jotakin ja sitten parin tunnin päästä kysytään samaa asiaa uudelleen. Joskus ärsyttää niin paljon, että tekisi mieli vastata jotain ihan muuta niin näkisi, onko ensimmäisellä kerralla oikeasti kkuunneltu yhtään. Muistan, kun aloitimme seurustelun, niin joka kerta kysyivät uudelleen, mitä minä opiskelen, olenko töissä vai miten. Aivan sama, vaikka olisin joka kerta vastannut eri tavoin. Omien vanhempieni nimiä tämä porukka ei taida muistaa edelleen, sisareni (2kpl) saavat myös aina uudet nimet. Ja kyseessä ovat häthätää 50v. ihmiset, eivät mitkään muistihäiriöiset vanhukset! En jaksa seurustella ja keskustella enää heidän kanssaan, kun tuntuu, että kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut ja kuuntele. Muutenkin koen itseni jotenkin ulkopuoliseksi, koska jo ensimmäisistä kerroista lähtien on annettu ymmärtää, että olen esim. valinnut ammattini väärin (kyseessä kuitenkin akateeminen ammatti). Appeni sanoi ihan suoraan, että "no siitähän ei edes makseta paljon mitään että kannattaako sellainen". Tämä olisi siis ensikohtaamiseni hänen kanssaan. Tuli kyllä juu selväksi se, että heillä arvostetaan rahaa ja korkeita tuloja ja mitä ilmeisimmin se ratkaisee myös sen, kenestä ollaan kiinnostuneita. No, perheen lapsista suurin osa on ymmärtänyt ilmeisesti tämän ja on opiskellut lääkäreiksi :)
Minua siis häiritsevät jatkuva rahapuheet (kuka tienannut mitkäkin, mistä työstä saisikaan niin ja niin paljon jne) ja tämä "yksikössä" puhuminen ja se, että kysellään muodon vuoksi, mutta jopa parin tunnin sisään toistuvat samat kysymykset paljastavat kiinnostuneisuuden todellisen asteen.
Onko tässä kyse erilaisista maamme sisäisistä kulttuurieroista, perheidemme kulttuurieroista vai oikeasti huonosta käytöksestä? Itse yritän aina olla ystävällinen ja kysellä sukulaisten yms. kuulumiset ja olla kiinnostunut heidän asioistaan - enkä vaahtoa siitä, mikä itselle on niin rakasta ja tärkeää ja lyttää toisten valintoja ja elämäntapaa. Tai voisinko minä tehdä jotain toisin vai pitääkö tätä vain kestää?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Hieman lisäselvitystä. Puhuuko miehesikin yksikössä..minä ostin, minä laitoin..??
Tuo jatkuvasti samaa asiaa kysely ja "muistamattomuus" kuvaa minusta välinpitämättömyyttä.
Kuinkas se menikään, tämä ihmisten erottelu suomenmaassa.
Eli turkulaiset puhuvat hyvinkin suoraan mitä ajattelevat. Tamperelaiset puuhuvat kauniisti, mutta seläntakana panettelevat. Savolaiset puhuvat paljon, mutta ei mitään asiaa...
No vitsi, vitsi. Kaiketi kasvatus (kotiympyrät) enemmän meinaa kuin nuo maantieteelliset erot.
Itselläni 3 ex avoanoppia ja kaikki aivan erilaisia jo alusta alkaen. Yksi oli kovinkin kiinnostunut (liiankin) kaikesta. Yksi aivan ihana. Kuunteli, kyseli, kertoi omia tarinoitaan. Yksi kertoi omia juttujaan
sen sata kertaa, ei kysellyt ikinä, mitä kuuluu, missä mennään. Ainoastaan poikansa asioita jouduin hänelle selittelemään, kun ei ollut kovin hyvissä välissä oman lapsensa kanssa.
Nyt olen itse anoppi, ja viestisi sai hieman miettimään. Täytyneekin kysellä mitä omat lapseni ja vävyni, miniäni minusta ajattelevat. Omasta mielestäni olen aika lojaali, mutta voihan olla, etten ihan sitä heille ole.
Ajattelisin, että josko rakastat miestäsi, niin älä ainakaan hänen äitiään ääneen arvostele (hauku vaikka jollekin kaiffarellisi, jos olosi helpottuu).
Äidit tuntuvat olevan kuitenkin poikalapsille se maailman napa, vaikka eivät sitä itsekkään myöntäisi.
Koita vain kestää appivanhempiasi, jos miehesi on sinulle tärkeä. Ja muista kenen kanssa olet naimisissa. Älä ole liian kiltti ja voithan aina kertoa suoraan miltä sinusta tuntuu.
Tsemppä jatkoon;) Yksi nyt kaikkien ex avoanoppien kanssa toimeentuleva. (joista lapsien mummuja 2).
Ala vastaamaan niiden kyselyihin ihan mitä sattuu, joka kerta erilailla. Kokeile miten he reagoivat. Siitähän voi saada todellisen huvin itselleen heitä seuratessaan.
Itse asiassa luulen, että sinä et merkitse heille yhtään mitään, vaan eihän se sinun vikasi ole, vaan heidän. Älä suotta rasita päätäsi tuollaisten ihmisten vuoksi, vaikka he olisivatkin appivanhempiasi. Kohtele heitä kuin vieraita ihmisiä (niinhän he tekevät sinunkin kanssasi). Anna juttujen mennä toisesta korvasta ulos ja toisesta sisään.
Kestity sinä itseesi ja miehesi kanssa elämiseen ja unohda ne appivanhemmat.
taas kyseessä perinteinen itsekkyys ja "mikä ei o mun, en siitä piittaa.." asenne, ei sen kummempaa.
Asenne asuu meissä kaikissa, mutta sivistynyt ihminen osaa peittää sen paremmin ja vähän yrittää ottaa läheisyyttä myös "omiensa" ohi...
Elä välitä!
Puhetapoja on niin monia, ei kannata liikaa stressata.
Esimerkiksi oma äitini sanoo "lapsikseen" niin meitä biologisia lapsia kuin meidän sydämen valittuja ja ystäviäkin. Esimerkiksi kun siskoni ystävä tuli joulun aikaan (hän piipahtaa usein pyhinä), äiti tuumasi että no nyt on kaikki äitin lapset koolla.
Tämä voisi ahdistaa jotakuta tai saada näiden muiden äidit esimerkiksi tuntemaan että heitä jotenkin ohitetaan. Kyseessä on kuitenkin vain puhetapa, semmoinen tapa ilmaista että meitä on tässä nyt tämmönen sakki ja ollaan kuin yhtä perhettä tämä hetki.
Murre-erot ovat iso asia. Mitä murteita sinä ja miehesi perhe edustatte?
Tuo kuulostaa niin tutulta! Meillä miehen kanssa suhdetta takana 5vuotta, ja edelleenkin myös he puhuvat "Pekan luona" ja "Pekan lapsi" jne. Kun taas minun vanhemmille me ollaan "Pekka ja Maija" tai "Maijan porukat". Minä olen Pohjois-Karjalasta, mieheni Hämeestä.
Noh, minulla on ollut muutenkin kova työ päästä sukuun sisään ja vasta lapsen myötä olen jotenkin saanut hyväksyntää ja jalkaa oven väliin. Siksi en ole koskaan ajatellut tuon yksikössä puhumisen ja ulkopuoliseksi jättämisen liittyvät murre tai kulttuuri eroon, vaan olen sitä yksinkertaisesti pitänyt vain syrjintänä. Minäkään en oikein ole heille mitään, en työni/koulutukseni puolesta, enkä sukutaustaltani. Kuin myös en ole ollenkaan varma, että he edes tietävät vanhempieni ja sisarusteni nimiä, puhumattakaan minun syntymäpäivästä tai tarkasta iästä. Anoppi mm. on kerran sanonut minun puhumaani murretta "kamalan rumaksi, eihän sitä kestä kuunnella". Olen asunut jo niin kauan poissa tuolta kotiseudultani, että murre on lähes kokonaan hävinnyt arkikäytöstä, muutamia sanoja tai sanontatapoja lukuunottamatta. Oma murre kuitenkin palautuu puheeseen omissa sukulaisissa käydessäni, joten appivanhemmatkin sitä sitten välillä kuulevat, kun tänne Hämeeseen takaisin tullaan.
Raha-asioista kuten myös muistakin yhteisistä asioista me päätetään miehen kanssa yhdessä. Mutta silti, varsinkin appiukko, pitää miestäni perheen päänä ja minä olen jonkinlainen kodinhoitaja-lapsenvahti, ja meidän yhteisistä asioista puhutaan minun ylitseni miehelle, vaikka minäkin olisin paikalla. Ja kun minä sanon oman mielipiteeni, ei siihen reagoida, vaan asiaa jatketaan kuin en olisi mitään sanonutkaan.
Sekin harmittaa, että meidän lapsi kuuluu heihin automaattisesti, mutta minä edelleenkin olen jotain jolle ei ole oikein selvää paikkaa. Lapselle tottakai opetetaan heidän tavat ja minun tapani (vanhemmiltani oppimani tavat) ovat jotenkin vääriä. Lapsen risitäisissä meillä oli minun ja äitini järjestämä perinteinen Karjalainen pitopöytä. Jokainen joka sellaisen josksu on nähnyt, tietää, että siihen kuuluu yhtä sun toista sortimenttia ja runsaasti ja kauniisti katettuna. Siis meille ihan perinteinen tapa, eikä siinä ole mitään pröystäilevää, mutta appivanhemmat otti sen jonkinlaisena "kukkoiluna". Olipa kiva suuren vaivan nähneenä ja omasta mielestä onnistuneen päivän jälkeen kuulla kommentteja "turhasta hienostelusta" ja "vähempikin olisi riittäny".
Tänään just viimeksi miehelle sanoin, että minua ei joko kuunnella tai sitten minua ei ymmärretä (siis tämän suvun sisällä). Ehkäpä se osaksi voi johtua puhetapojen erosta ja kuinka asiat ymmärretään?
Huomaan paljon tuttua alkuperäisen kirjoitusta lukiessani. Ei varmaan juurikaan lohduta, mutta ole tyytyväinen, että sinulta kuitenkin kysytään jotain, vaikkei vastausta muistettaisikaan...Minulta ei edes kysytä. Olen aina ihmetellyt sitä, mutta mieheni mukaan heidän suvussaan kyseleminen koetaan liikaa toisen reviirille astumiseksi ja turhaksi utelemiseksi. Omien kokemusteni mukaan viattomat ja small talk -tyyppisetkin kysymykset (mitä kuuluu, mites on kesäloma mennyt) ovat kai jotenkin liian utelevia, sillä edes näitä minulta ei ole ikinä kysytty. Mies on kertonut, että hänen vanhempansa kyselevät joskus harvoin häneltä kuulumisistani, mutta suoraan minulta ei kysytä.
Olen yrittänyt pitäytyä keskusteluissa normaaleissa arkipäiväisissä asioissa. Omista kuulumisistani kertominen on ollut vaikeaa. Kun sanon jotain itsestäni (esim. "aloitin työt silloin ja silloin"), niin minusta tuohon olisi luontevaa sanoa vaikkapa "miten olet viihtynyt?" tms. mutta tuollaista ei kysytä. Keskustelusta tulee helposti tuon vastakaiun puutteen takia omista asioistani luennointia, joten olen lopettanut sen ajat sitten. Seurauksena on, että miehen suku ei tiedä minusta juuri mitään. En usko, että syynä olisi se, etteivät pitäisi minusta, vaan tuolla tavalla käyttäydytään yleisesti kaikkia kohtaan.
Hassuinta tässä on, että olen luonteeltani puhelias, mutta johtuen erilaisista kommunikointitavoistamme en osaa oikein jutella appivanhemmilleni ja he pitävät minua varmaankin hiljaisena...Keskustelut menevät yleensä tällä tavalla: "Pekka osti talon". Toinen vastaa: "Vai niin". Sitten seuraa hiljaisuutta. Lopuksi joku sanoo toisen toteamislauseen toisesta aiheesta, johon vastataan "ai jaa/vai niin". Asioista ei siis keskustella puhumattakaan mielipiteiden lausumisesta tai mielipiteiden perusteluista nyt puhumattakaan. No, maassa maan tavalla enkä voi arvottaa, että oma puhetapani on juuri se oikea. Ymmärrän sinua täysin, alkuperäinen, sillä suomalaiset voivat puhua keskenään eri kieltä!
Ja edellisen kirjoittajan pitopöytäjuttua haluaisin kommentoida. Tuntuu, että ihmisillä on todella toisistaan poikkeavat näkemykset siitä, mikä on "normaalia" ja mikä "pröystäilevää". Olen tottunut kotonani siihen, että kaunista pukeutumista arvostetaan ja esim. syntymäpäiville mentäessä päivänsankarille viedään kaunis kukkakimppu. Kerran lähtiessämme miehen sukulaisille synttäreille mies kommentoi asuani (kesämekko ja meikkiä), että olen kuulemma aivan liian hienosti pukeutunut hänen sukulaistensa synttäreille. Minulle on normaalia meikata joka päivä ja käyttää kesäisin paljon hameita, mutta miehen suvussa se on jo lähellä hienostelua...En ymmärrä, että jos tietyt asiat tuottavat iloa -oli sitten kyse runsaasta pitopöydästä tai näteistä vaatteista-, niin miksi niihin pitää suhtautua asenteella "liian hienoa meille"...Kirjoittajalle sanoisin, että ole vain ylpeä järjestämästäsi tilaisuudesta. Omapahan on miehesi suvun ongelma, jos pitivät esim. juhlapöytää "liian hienona"!
Tämä viesti voisi olla minun kirjoittamani! Aivan samanlaista kummallista tukahdutettua elämää viettävät minunkin mieheni suvussa. Koskaan ei avoimesti kysytä mitään, keskustella, perustella tai varsinkaan olla eri mieltä asioista. Toisten asioista sen sijaan ollaan hyvinkin kiinnostuneita ja niitä vatvotaan loputtomasti. Silloin, kun me emme ole paikalla, vatvotaan luonnollisesti meidän asioitamme. Nykyisin en enää puhu mitään ja emme oikeastaan ole tekemisissä kuin pakollisissa perhejuhlissa.
Lasten syntymäpäivillekään ei pukeuduta, likaiset t-paidat päällä tullaan synttäreille. Synttäreille mennessä sankari repäisee lahjan tuojan kädestä, kiitoksia ei sanota. Kylään tullaan ilmoittamatta etukäteen, joka on mielestäni epäkohteliasta ja rikkoo kotirauhan. Meillä nautitaan etukäteen sovituista vierailuista (vaikka vain parin tunnin varoitusajalla..) ajan kanssa. En itsekään kuvittele olevani tervetullut toisten kotiin milloin vain. Meillä pukeudutaan kaupungille ja kylään, meikkaan joka päivä, nautitaan punaviineistä, hyvistä ruoista ystävien kanssa.. Rakastamme kaikkea kaunista.
Nämä huonosti käyttäytyvät sukulaiset ovat maalta (muutaman tuhannen asukkaan "kaupungista") ja asuvat siellä edelleen. Me asumme kaupungissa. Voi olla yksi syy kulttuurieroon. Mielestäni on helpompaa sopeutua asumaan ulkomailla kuin toimia näiden umpimielisten maalaisten kanssa. Valitettavasti!
Mulla anoppi ja miehen veljen perhe on aina asunut kaupunkiympäristössä, mutta ei se tunnu heitä sivistäneen...
Itsellä samantapainen tilanne. Eli ollaan oltu avokin kanssa yhdessä jo 7 v. ja silti appivanhempani ja avokkini sisarukset puhuvat aina tyyliin "Ollaan tässä Pekan luona", "Pekka muutti sinne ja tänne". Meillä kylässä käydessään kaikki meidän kodin irtaimisto yms. on "Pekan tavaraa", elokuvista lähtien. Eli jos joku sisaruksista haluaa lainata elokuvaa, kysyy hän: "Onko Pekalla uusia elokuvia". jne lista on loputon. Minua ei oteta huomioon missään suhteessa, olen kuin ilmaa...Ja kuitenkin mekin yhdessä päätämme hankinnoistamme ja tavarat/omaisuus mitä meillä on, on suunnilleen 50/50 molempien. Tämä turhauttaa, koska en ymmärrä miksi minua kohdellaan näin. En ole ollut ilkeä yms. kenellekään sukulaiselle.
Tämä kohtelu alkoi kyllä jo heti ensimmäisestä kerrasta kun kävin anoppilassa näyttäytymässä. En vissiin vaan ollut heidän mieleisensä miniä. Heidän muutkin sukulaiset harrastavat tätä yksikössä puhumista, esim. yksissä häissä avokkini kanssa mentiin avokin tädin juttusille, hän (avokki) esitteli myös minutkin siinä tilanteessa. No hetken kuluttua kun avokkini oli jutellut tätinsä kanssa (täti selkä minuun päin), täti kysyy että tuliko avokkini yksin häihin. Eli totaalisesti unohdetaan tai halutaan olla vain tylyjä minua kohtaan..Ja he ovat jo kuitenkin aikuisia ihmisiä, jotka käyttäytyvät todella lapsellisesti ja törkeästi.
On meillä muutama riitakin jo ollut avokin kanssa asiasta, mutta hän yleensä vaan toteaa esim. isästään, että se nyt on vaan semmonen, ei sille mitään maha, elä välitä. Vaikea on olla välittämättä, kun minua kohdellaan kuin ilmaa, vaikka olen ollut jo pitkään "maisemissa". Appivanhempani kyllä puhuvat minulle jotakin, mutta se on pientä se. Ja jos minä puhun jostain, se ei kiinnosta heitä, tai he haluavat heti vaihtaa puheenaihetta johonkin heitä koskevaan asiaan tai ohittavat kylmästi minut ja rupeavat puhumaan avokilleni jotakin. Jos suvussa on tapahtunut jotain, esim. joku kuollut, he puhuvat avokilleni minun kuulleni näin: "kertoiki isä jo sinulle uutisen?". Avokkini vastaa: "kertoi". Asia on sitten loppuun käsitelty. Siitä ei puhuta enää.
Eli asiaa ei haluta sanoa ääneen minun kuulteni. Minä saan tietää asiasta vasta sitten kun olemme lähteneet pois ja olemme kahdenkesken, jolloin sitten avokkini kertoo minulle "uutisen". Lapsia meillä ei vielä ole, mutta voin jo kuvitella että kun lapsia tulee, niin ne ovat "Pekan lapsia", "Pekka sai pojan" jne. ja minun asemani ei muutu, olen siltikin vielä ilmaa. Kyllä tällainen rasittaa suhdetta, välillä mietitty eri paikkakunnalle muuttamista, jos näin pääsisi hiukka eroon appivanhemmista...Minun kotonani meistä puhutaan kyllä aina "me" muodossa, aina Pekka ja Maija yms.
Ai niin meinasi jo unohtua....Me molemmat ollaan kainuulaisia.
kaikaikille vastauksista! Toisaalta ihana kuulla, että en ole yksin pulmani kanssa. Samalla toki pahoittelen, teidän "kohtalotovereideni" tilanetta. En vain käsitä tuota yksikössä puhumista, ohittamista ja unohtelua. Jos se muka on jonkun suvun tai perheen tapa eikä edes kiinni asuinpaikasta, niin sitten kutsuisin sitä kyllä vain moukkamaisuudeksi, huonotapaisuudeksi, käytöstapojen puutteeksi ja sivistymättömyydeksi. Sitä kait se on? Omat appivanhempani ovat siis Pirkanmaalta, itse olen "sekarotuinen" sillä tavalla, että Keski-Suomesta ja Karjalasta lähtöisin olevat isovanhemmat ovat aikoinaan asettautuneet Etelä-Suomeen ja olen siellä kasvanut. Ja oli sitten kyse tietoisesta tai tiedostamattomasta toiminnasta, niin omalla kohdallani tilanne on se, että välttelen kohtaamisia kaikin tavoin enkä todellakaan koe kuuluvani joukkoon tai koko sukuun. Olenkin miettinyt, että pitikin olla tyhmä, kun otin heidän sukunimensä...Mutta onko kukaan täällä kehdannut ottaa asiaa puheeksi itse appivanhempien kanssa?
että mieheni vanhemmat puhuvat aina että Mikon asunto, rahat, auto, huonekalut yms yms. Sitten jos anoppi tai appi on kylässä ja jos joku heille soittaa niin he vastaavat että ovat täällä Mikon luona, ikinä ei minua mainita missää yhteydessä, vaikka yhtälailla omistan osani noista asioista. Ja toinen tapa myös ihmetyttää, että jos puolisoni saa kutsun jonnekin juhliin tms, niin niistäkin kutsuista minut unohdetaan. Kyllä välillä sapettaa.
omaa sukunimeäsi, jos kerran koet, että et tunne oloasi kotoisaksi uudessa suvussasi sukuniminesi. Ole itsellinen nainen ja ota oma nimesi takaisin.
Siihen oli oikein erikseen käsin kirjoitettuna huomautettu, että vain OMA suku sitten... Kun meitä on vain kaksi, niin tulihan asia harvinaisen selväksi...
Mutta en jaksa enää kovin kovasti loukkaantua, kun minua on jo yli 15 vuotta kohdeltu samalla lailla kuin mitä ketjun aloittaja kuvasi.
Täytyy vain yrittää ottaa huumorilla.
En ole aiemmin tajunnut, mutta perheessäni puhutaan kyllä usein myös tyylin "Pekan se ja se"... Veljilläni on kummallakin pitkäaikainen suhde ja silti ainakin itse tulee välillä sanottua esim. äidilleni että kävin "Paavon" luona, en "Paavon ja Kirsin" luona, vaikka kumpikin veli asuu tyttöystävänsä kanssa. Toisinaan kyllä sanon ihan "Paavon ja Kirsin" luona, mutta useimmiten sanon vain veljeni nimen, vaikka on heidän yhteinen kotinsa ja ovat yhdessä sinne muuttaneet...
Myös toinen mitä huomaan, on että suvussani "Kirsi"-niminen täti ja sitten myös toisen veljeni tyttöystävä on "Kirsi". Sitten kun puhutaan tästä veljeni tyttöystävästä, niin se on tulee usein "Paavon Kirsinä", vaikka "Paavon Kirsi menee syksyllä yliopistoon" tms... Itse en kyllä tarkoita ainakaan puhetta mitenkään loukkaavana, mutta ilmeisesti pitäisi kiinnittää enemmän huomiota puheeseensa..
että kannattaa myös miettiä ollaanko me ihmiset yleensäkään esim. "kappaleita" niinkuin tuolla, että:..... "sisareni (2kpl).."
( pitäis kirjoittaa ja sanoa, 2 henkilöä tai henkeä...)
Asun itsekin Pirkanmaalla jo kuudettatoista vuotta. Edesmennyt appeni oli täältä kotoisin. Itse olen Etelä-Suomesta ja taustassani on siirtokarjalaista verta. Saamani tapakasvatus muistuttaa pitkälti sitä, mitä itse arvostat ja kuvaat keskustelunavauksessasi. Olen vuosien varrella todella todennut, että Suomessa on kulttuurieroja. Kerron muutaman esimerkin mieheni suvusta. Appeni arvosti pitkälti rahaa ja "oikeita sukuja"; oli virkamieskodin poika ja maanviljelijä. Koko suku arvostaa rahaa ja titteleitä sekä omaisuutta. Jo hänen isästään on kerrottu tarinaa, että istui juhlissa oven pielessä ja kun joku kysyi, "mitä teet", mieheni isoisä kertoi "katselevansa, kuinka paljon kukin syö". Siis liikaa ei sopinut syödä. Suuri ylpeydenaihe on, että suvun kantatilasta, joka on mieheni pikkuserkulla nykyisin, lohkottiin nopeasti silloisen isännän sisaruksille omat tilat, ettei tarvinnut antaa maata karjalaisille... Käytöstavat muutenkin muistuttavat kovasti sinun kertomaasi .... Niin ja pienipalkkainen, vaikkakin akateeminen työni ei ollut mitään verrattuna naapurin lääkäri-tyttären ammattiin. Rauha kuitenkin apen sielulle; pidän häntä oman aikakautensa ja perheensä ilmentymänä.
Halusin vielä listää yhden erikoisuuden, johon olen täällä törmännyt (voi toki liittyä myös ihan ihmisiiin, ei niinkään alueellisiin eroihin). Kutsutaan esim. mieheni isänpuoleisten serkkujen lasten juhliin, vaikka muuten ei olla missään tekemisissä (joulukortti on ainoa yhteydenotto), eikä serkut ole koskaan kyläilleet keskenään. Mieheni serkut kävivät aikuisina ainoastaan anoppilassani ja silloinkin yleensä niin, ettei mieheni tai jatkossa me yhdessä oltu yhtä aikaa paikalla. Juhlissa sitten ei kysytä kuulumisia tai puhuta juuri mitään. Asiamme tai elämämme ei heitä kiinnosta. Joskus tuntuu, että pääasiana on saada mahdollisimman paljon lahjoja. Toisen serkun kutsut (samoin kuin joulukortit) loppuivat siihen, kun laitoimme pelkän onnittelukortin yhdelle hänen lapsistaan.
Tutulta kuulosti nuo puheet, meilläkin anoppilassa kaikki puhutaan miehen persoonassa, ja itsellä ulkopuolisuuden tunne anoppilassa vieraillessa. Eli mies ja lapsi huomioidaan mutta ihan sama missä miniä on. Odottelen että lapsi kasvaa niin saa sitten kulkea isänsä kanssa kahden.