Olimme olleet mieheni kanssa yhdessä melkein 13 v, välillä oli asuttu yhdessä ja välillä erillään - lähinnä taloudellisista tai työhön liittyvistä syistä. Tällä kertaa olimme asuneet yhdessä jo sellaisen 5 v rupeaman kun kävi niin että taloyhtiömme myytiin alta pois ja oli väistämätöntä ettemme saisi pitää vuokra-asuntoamme. Vastaavan kokoista asuntoa tuskin olisi ollut tarjolla sopivaan hintaan, joten päätimme etsiä erilliset asunnot. Sattui niin että minulle löytyi ensiksi oma. Mies pohdiskeli että jos hän ei löydä kuun sisällä itselleen omaa, hän tulee nurkkiini siihen asti että oma asunto lötyy. Tehtiin suunnitelmia miten sijoitellaan kamaa varastoon jotta hän saa ne sieltä sitten mukaansa helposti jne.
Kun suunnittelin ääneen meidän molempien asuntojuttuja mies töksäytti yhtäkkiä että en saa tulla ominpäin _hänen_ asuntoonsa, koska hän "voi panna siellä jotain akkaa". Tämän hän sanoi äreästi ja kiukkuisesti, kuin rangaistukseksi siitä että kehtasin miettiä miten vietämme aikaa vuoroin hänen ja vuoroin minun asunnolla. Myöhemmin hän väitti sitä vitsiksi. Mutta jonkin ajan päästä hän alkoi jauhaa jotain aivan omituisia juttuja kuten että hän tarvitsee jotain ihme miettimisaikaa. Olin aivan ihmeissäni ja puulla päähän lyöty että mistä on kyse. Yhden ja saman viikonlopun aikana hän veivasi sitä juttua ja en edes muista mitä kaikkea käytiin läpi - on kuin olisi mustia aukkoja päässä siltä ajalta niin etten edes muista mitä kaikkea sanottiin. Sunnuntaina hän lopulta oli kyseli että onko meillä pakko olla pari- ja seksisuhde. Hänen sanomansa asiat saivat minut itkemään ja lopulta vaadin saada tietää onko hän mieluummin yksin kuin minun kanssani. Sitten hän lopulta puristi itsestään ulos että hän on tapaillut 6 kk toista naista. Kuulema mitään "peruuttamatonta" ei ollut tapahtunut. (Ei seksiä, siis.) Sitten hänkin itki ja sanoi ettei tiedä tekeekö elämänsä suurimman virheen. Mutta kun meinasin kallistua sille kannalle että voisimme jatkaa hänen ihastuksestaan huolimatta, niin hän kovetti itsensä ja päätti sinä samana päivänä että me eroamme.
Sen jälkeen olen saanut kuulla mm. että hän kokee hyväksi ja oikeaksi olla sen uuden kanssa. Tämän naisen myötä hän on saanut kokonaisen perheen ja uuden kaveripiirin. Välillä kun hän on korostanut sitä kaveripiiriä olen ihmetellyt että minkä ihmeen takia hän ei voinut olla koko konkkaronkan kaveri eroamatta minusta, mutta toisaalta hän kai sitten ilmeisesti rakastaa sitä toista naista vaikkei saa sitä varsinaisesti kakaistua suustaan kuin epämääräisesti.
Heti kun mies oli paljastanut minulle tuon naisen olemassaolon, se nainen alkoi soitella ja tekstailla miehelle päivästä toiseen, vaikka itse olin vielä samassa asunnossa miehen kanssa. Sitten kun minut oli toimitettu uuteen asuntoon, mies alkoi kuvailla kaikkia ihanuuksia sen uuden perheensä kanssa. Minun kanssani hän kuitenkin haluaa olla kaveri koska olen kuulema hänen paras ystävänsä. Kuitenkin hän tekee koko ajan selväksi etten ole enää ykköstilalla. Voimme kuulema olla miehen kanssa kesällä yhdessä koska se toinen nainen ei ehdi. Sain erään lahjan mieheltä koska se ei kuulema olisi kiinnostanut sitä toista naista. Olen nyt yrittänyt tehdä selväksi että jos olemme olevinamme kavereita, en halua kokoajan kuulla että olen jonkinlaisen listan häntäpäässä kun hän miettii kenen kanssa aikaansa viettää yms.!
Meillähän oli miehen mukaan kuulema ollutkin kaverisuhde jo pitkään. Kaikki se mitä olin arvostanut elämässäni, eli asiat joita tehtiin miehen kanssa yhdessä, olivat kuulema pelkkää tapaa. Seksikin oli pelkkä tapa. Tavoistahan voi aina koska tahansa hankkiutua eroon...
...
Sopeudu sekunnissa!
17
980
Vastaukset
- Tyhjän päällä
Minun kanssani mies ei lähtenyt ikinä yhteenkään konserttiin, mutta silti hän heti avoimesti minulle kerskui kuinka hän menee sen naisen pojan kanssa yhdessä heidän lempibändinsä konserttiin. Naisella on myös sellaisia kavereita jotka olisivat saattaneet minuakin kiinnostaa - jos tätä suhdejuttua ei olisi tapahtunut. Miehen pitää ikäänkuin kokoajan kerskua ja elvistellä asioilla joista jään osattomaksi. Kun tuon esille että en tällaisesta pidä, hän sanoo että hän on vain niin onnellinen. Ja kyselee että enkö minäkin halua hänen olevan onnellinen.
Sinä päivänä kun hän päätti että eroamme hän sanoi että en omista häntä. En ole koskaan sellaista kuvitellutkaan. En koskaan tonkinut hänen asioitaan, tutkinut hänen tavaroitaan sillä silmällä jne. Annoin hänen kerätä tietokoneelleen pornoa läjäpäin, koska ajattelin että se ei ole uhka parisuhteellemme. Sensijaan uhka olikin ihminen jonka hän oli tavannut opiskelujensa lomassa!
Tivattuani kauanko mies on halunnut erota hän ensin väitti että vuodesta -99, sitten aika muuttui järkevämmäksi ja sijoittui tämän kuluvan vuoden alkuun. Ja olikohan se maaliskuu missä vaiheessa me vielä kävimme katsomassa jotain omakotitaloa että olisiko ostettu. Kysyin että jos olisi ostettu niin miten nyt - hän sanoi että sitten emme olisi eronneet.
En tajua mitään hänen aivoituksistaan. Tuntuu kuin koko ero ja hullaantuminen uuteen ihmisjoukkoon olisi tapahtunut sillä siunaamalla kun minä sain oman asunnon. Sen vuoksi en ole oikein kyennyt nauttimaan uudesta kodistani, kaikki on yhdentekevää. Olen laihtunut useita kiloja, ruoka ei maita - toisaalta syön mielialalääkettä, joten silläkin on vaikutuksensa. Olen ko. lääkettä kokeillut vuosien varrella ennenkin (masennus yms.) mutta nyt aloitin sen tämän erotouhun vuoksi koska menin niin shokkiin ja paniikkiin että en nähnyt itselläni enää vähäisintäkään valonpilkahdusta enkä toivoa koko tulevassa elämässä.
Jo ennen kuin mies sanoi suoraan erosta hän yllytti minua laittamaan deitti-ilmoituksia nettiin, ja kun sitten ilmoitin hänelle niin tehneeni (laitoin KAVERINhakuilmoituksia, kun minulla ei ole mitään kavereita), hän ilmoitti kylmästi että pitäisikö hänen olla mustasukkainen vai. Se että se pelleily ettei hän suostunut sanomaan siitä toisesta naisesta jatkui niin pitkään loukkaa todella paljon. Hän oli kuulema työkaverinsa kanssa pohtinut pitäisikö erota. Ja se uusi oli sanonut heidän ilmeisesti ehkä noin kk sitten _varsinaisesti_ ihastuttuaan toisiinsa että "hankkiudu eroon siitä suhteestasi". (Puolen vuoden tapailu alkoi ilmeisesti yhteisen kahvittelun merkeissä, eli heillä ei ollut varsinaista suhdetta ennen kuin minusta oli hankkiuduttu eroon.)
Mies kokee että hän haluaa toimia oikein ja kunniantuntoisesti, mutta miksi hänen sitten pitää hehkuttaa minulle sitä uutta onneaan ihan kuin olisin tosiaan ollut pelkkä kaveri jo pitkään? HÄN kokee niin, minä en. Minä luulin olevani parisuhteessa. Minusta tuntuu kuin olisin miehen silmissä jokin sukupuoleton kummajainen tai peräti toinen mies, naiseuttani on loukattu syvästi. Ihmettelin miksi harrastimme seksiä niin pitkään jos se kerta oli pelkkä "tapa" ja mies perusteli sen sillä että minä olen nainen ja hän on mies. Minusta tuntui kuin koko parisuhteemme olisi halvennettu maan tasalle, aivan kuin olisimme olleet ketä tahansa muukalaisia, tyyppejä joilla on päivästä toiseen jatkuva yhden yön suhde!
En ole vielä kuukauttakaan ollut erossa; ajantajuni on jotenkin sekaisin... Mutta juuri vapun alla tämä vyörytys alkoi. Noinkohan minulta on tulevinakin vuosina vappu ikuisesti pilalla tämän takia?
Olen yrittänyt sopeutua tilanteeseen ajattelemalla ettei mies minullekaan ollut ollut enää pitkään aikaan mitenkään sytyttävä tapaus, että intiimielämämme oli hivenen vaivauttavaa ja sai oikein keksimällä keksiä inspiraatiota koko touhuun. Liekki oli sammumassa? Mutta olin niin tyytyväinen "kaveruuteen", että en itse olisi suin surminkaan lähtenyt katselemaan suhteen ulkopuolelle.
Nyt minulla ei ole ketään ja miehellä on koko klaani. Tässä minun sitten pitäisi toivottaa hänelle onnea ja menestystä, ja sopeutua hetkessä koko asiaan. On toki oma syyni ettei ole ketään, kun en ole jaksanut masennuskausienikaan vuoksi lähteä mitään kavereita katselemaan. Ja ehkä tämän takia mies ei saanut jätettyä heti kun siltä tuntui, vaan alkoi tämä ihme pelleily josta en ollut edes tietoinenkaan ennen kuin sitten julmasti herätettiin todellisuuteen.
Mutta miksi pitää loukata kokoajan? Miksi hänen pitää _minulle_ toitottaa sen uuden suhteensa erinomaisuutta, kai hän voisi siitä jollekulle muullekin leuhkia. Olenko ollut niin paha ja ikävä ihminen että minua pitää rangaista vielä suhteen päätyttyäkin?- teksteilijä
teksti, mutta en nyt oikein käsitä että miksi asutta välillä yhdessä ja välillä erikseen? Jos olette olleet yhdessä jo 13 vuotta?
- Tyhjän päällä
teksteilijä kirjoitti:
teksti, mutta en nyt oikein käsitä että miksi asutta välillä yhdessä ja välillä erikseen? Jos olette olleet yhdessä jo 13 vuotta?
Asuessamme ekaa kertaa yhdessä olin työtön ja minulta otettiin työttömyyskorvaus pois miehen tulojen vuoksi. Ne miehen tulot eivät olleet suuret ja hänellä oli velkaa, mutta siihen aikaan systeemi oli sellainen.
Sitä aina kuvitellaan että yhdessä asuminen tulee halvemmaksi, mutta ei välttämättä tule jos toinen on töissä ja toinen jotain muuta.
Itse en ymmärrä mitä ihmeen merkitystä sillä on parisuhteen kannalta asutaanko yhdessä vai erikseen. Pientä on rakkaus jos se siihen lopahtaa ettei nukuta saman katon alla. Mutta nyt se sitten lopahti koska mies ilmeisesti oli miettinyt jo pitkään että pitäisi päästä minusta eroon, ja sattui sopivaan saumaan tämä asunnonvaihto... - Tyhjän päällä
Tässä on vielä sellainenkin episodi mukana mikä jäi kertomatta... Että kun asuin ekaa viikkoa omassa asunnossa seuranani vain oma itseni, ahdistuin lopulta niin valtavasti etten kestänyt enää muuten kuin että menin vapaaehtoisesti sisään psykiatriseen sairaalaan. Itkuisuuteni ja tuskaisuuteni oli niissä mitoissa että oli pakko saada jotain ihmisiä ympärille vaikka väkisin, että tulee turvallisempi olo! Olin yrittänyt syödä SSRI-lääkettäkin aiemmin päivystyksestä haetulla reseptillä, mutta se nosti paniikin tuntemukset vain entistä pahemmiksi. Valvotuissa olosuhteissa lääkekin oli sitten helpompi aloittaa.
Kun suunnittelin lähtöä sinne sairaalaan, päivystyksen kautta, yritin soittaa tälle minut hylänneelle miehelle koska hän siitä kaveruudesta oli puhunut ja väittänyt että olen hänen paras ystävänsä. Olin jo aiemmin joutunut istumaan lähes 3 t päivystyksessä niitä lääkkeitä hakiessani, ja moinen kokemus pelotti, toivoin että saisin jonkun mukaani.
Mies ei vaivautunut vastaamaan puhelimeen. Omin avuin hoidin itseni hoitoon, ja myöhemmin hän sanoi puhelimessa että hänellä oli kännykkä koko päivän äänettömällä koska hänen piti tavata sen uuden naisen sukulaisia ja kavereita koko se päivä jonka minun ahdistukseni oli suurimmillaan.
Pienintäkään pahoittelua en ole tämän miehen taholta kuullut, ainoastaan valittelua kuinka hänelläkin on paha olla, ja (imartelevan???) kommentin että minusta on vaikea erota koska minussa on kuulema niin vähän mitään varsinaisia vastenmielisiä piirteitä. Masennus- ja ahdistustaipumus eivät ilmeisesti ole olleet hänelle liikaa, enimmäkseen hän tuntui inhoavan elämämme varrella sitä että valitin kaikenlaisia vaivojani tai päivääni liittyneistä asioista kuin hän tuli töistä kotiin.
Ehkä vuosien varrella kyllästyneisyys hänen taholtaan sitten kasvoi sellaisiin mittoihin että minut oli syytä heivata. Mutta olisi sen varmaan jotenkin kauniimminkin voinut hoitaa, ja miksi hän sitten puhuu lainkaan ystävyydestä jos ei ole paikalla silloin kun häntä eniten tarvitsen? Senkö takia vain että olisin "kiltisti", en sanoisi suoraan liian pahoja tai vaikeita asioita hänelle ja olisi muutenkin kaikinpuolin riitaisa suututtuani siitä että tulin jätetyksi?
En ollut sairaalassa kuin viikon, koska en halunnut laitostua. Eikä tuntunut järkevältä pitää upouutta asuntoa tyhjillään. Nyt yritän taas pärjäillä yksinäni. Tämä mies käyttää kyllä minua kaupassa jos tarvis, mutta kun istun hänen autossaan minusta tuntuu siltä kuin olisin ventovieraan kyydissä. Kaikki hänen elämässään on nyt sitä toista naista perheineen kavereineen. Se tuntuu oudolta kun minun kanssani olleessaan mies ei vaikuttanut mitenkään erityisen sosiaaliselta, aina pelkästään haukkunut omiakin sukulaisiaan, ja nyt sitten lammasmaisesti juoksee uuden naisen koko suvun läpi kun nainen vain käskee. Ja ostaa vaatteita joita nainen käskee ostaa sekä naisen lapset syövät kaiken mitä mies on ostanut itselleen - kuulemani mukaan. Ja löpöä palaa kun miehen pitää körötellä ympäri Suomea poppoon kuskina. Mutta ehkä se on sitä ensihuumaa heillä sitten että pitää kauhealla kiireellä kokea ja nähdä kaikki.
Miten kaikki voi muuttua näin hetkessä? Olisikohan mitenkään voinut avata sen suunsa jo aikoja sitten ja puhua eroaikeistaan kun niitä ensimmäisen kerran alkoi mieleen tulla? Vai oliko paljon helpompi kauhealla kiireellä paiskata minut sivuun jotta ei tarvitse enää uhrata ajatustakaan urautuneelle parisuhteellemme ja sille miltä minusta tuntuu. Jälkimmäisellä ei vaikuta olevan mitään merkitystä. Kenellekään.
Mutta hei, minähän voin aina olla onnellinen siitä että mies on nyt onnellinen (jos on)...
Kaiken kaikkiaan tämä kaikki on kyllä aivan liian paksua ja uskomatonta että minä tähän helposti sopeutuisin tuosta noin vaan. - Tekara
Tyhjän päällä kirjoitti:
Tässä on vielä sellainenkin episodi mukana mikä jäi kertomatta... Että kun asuin ekaa viikkoa omassa asunnossa seuranani vain oma itseni, ahdistuin lopulta niin valtavasti etten kestänyt enää muuten kuin että menin vapaaehtoisesti sisään psykiatriseen sairaalaan. Itkuisuuteni ja tuskaisuuteni oli niissä mitoissa että oli pakko saada jotain ihmisiä ympärille vaikka väkisin, että tulee turvallisempi olo! Olin yrittänyt syödä SSRI-lääkettäkin aiemmin päivystyksestä haetulla reseptillä, mutta se nosti paniikin tuntemukset vain entistä pahemmiksi. Valvotuissa olosuhteissa lääkekin oli sitten helpompi aloittaa.
Kun suunnittelin lähtöä sinne sairaalaan, päivystyksen kautta, yritin soittaa tälle minut hylänneelle miehelle koska hän siitä kaveruudesta oli puhunut ja väittänyt että olen hänen paras ystävänsä. Olin jo aiemmin joutunut istumaan lähes 3 t päivystyksessä niitä lääkkeitä hakiessani, ja moinen kokemus pelotti, toivoin että saisin jonkun mukaani.
Mies ei vaivautunut vastaamaan puhelimeen. Omin avuin hoidin itseni hoitoon, ja myöhemmin hän sanoi puhelimessa että hänellä oli kännykkä koko päivän äänettömällä koska hänen piti tavata sen uuden naisen sukulaisia ja kavereita koko se päivä jonka minun ahdistukseni oli suurimmillaan.
Pienintäkään pahoittelua en ole tämän miehen taholta kuullut, ainoastaan valittelua kuinka hänelläkin on paha olla, ja (imartelevan???) kommentin että minusta on vaikea erota koska minussa on kuulema niin vähän mitään varsinaisia vastenmielisiä piirteitä. Masennus- ja ahdistustaipumus eivät ilmeisesti ole olleet hänelle liikaa, enimmäkseen hän tuntui inhoavan elämämme varrella sitä että valitin kaikenlaisia vaivojani tai päivääni liittyneistä asioista kuin hän tuli töistä kotiin.
Ehkä vuosien varrella kyllästyneisyys hänen taholtaan sitten kasvoi sellaisiin mittoihin että minut oli syytä heivata. Mutta olisi sen varmaan jotenkin kauniimminkin voinut hoitaa, ja miksi hän sitten puhuu lainkaan ystävyydestä jos ei ole paikalla silloin kun häntä eniten tarvitsen? Senkö takia vain että olisin "kiltisti", en sanoisi suoraan liian pahoja tai vaikeita asioita hänelle ja olisi muutenkin kaikinpuolin riitaisa suututtuani siitä että tulin jätetyksi?
En ollut sairaalassa kuin viikon, koska en halunnut laitostua. Eikä tuntunut järkevältä pitää upouutta asuntoa tyhjillään. Nyt yritän taas pärjäillä yksinäni. Tämä mies käyttää kyllä minua kaupassa jos tarvis, mutta kun istun hänen autossaan minusta tuntuu siltä kuin olisin ventovieraan kyydissä. Kaikki hänen elämässään on nyt sitä toista naista perheineen kavereineen. Se tuntuu oudolta kun minun kanssani olleessaan mies ei vaikuttanut mitenkään erityisen sosiaaliselta, aina pelkästään haukkunut omiakin sukulaisiaan, ja nyt sitten lammasmaisesti juoksee uuden naisen koko suvun läpi kun nainen vain käskee. Ja ostaa vaatteita joita nainen käskee ostaa sekä naisen lapset syövät kaiken mitä mies on ostanut itselleen - kuulemani mukaan. Ja löpöä palaa kun miehen pitää körötellä ympäri Suomea poppoon kuskina. Mutta ehkä se on sitä ensihuumaa heillä sitten että pitää kauhealla kiireellä kokea ja nähdä kaikki.
Miten kaikki voi muuttua näin hetkessä? Olisikohan mitenkään voinut avata sen suunsa jo aikoja sitten ja puhua eroaikeistaan kun niitä ensimmäisen kerran alkoi mieleen tulla? Vai oliko paljon helpompi kauhealla kiireellä paiskata minut sivuun jotta ei tarvitse enää uhrata ajatustakaan urautuneelle parisuhteellemme ja sille miltä minusta tuntuu. Jälkimmäisellä ei vaikuta olevan mitään merkitystä. Kenellekään.
Mutta hei, minähän voin aina olla onnellinen siitä että mies on nyt onnellinen (jos on)...
Kaiken kaikkiaan tämä kaikki on kyllä aivan liian paksua ja uskomatonta että minä tähän helposti sopeutuisin tuosta noin vaan.Tarvitseeko sun sopeutua? Entä jos myönnät, että suhde oli niin huono kuin miltä kuulostaa ja olet kiitollinen kun vihdoin sait sen alta pois. Ja lopeta yhteydenpito. Onko tuo ystävän käyttäytymistä? Ihan vilpittömästi yritän auttaa ja toivon, että kuuntelet vierasta ihmistä.
- Tyhjän päällä
Tekara kirjoitti:
Tarvitseeko sun sopeutua? Entä jos myönnät, että suhde oli niin huono kuin miltä kuulostaa ja olet kiitollinen kun vihdoin sait sen alta pois. Ja lopeta yhteydenpito. Onko tuo ystävän käyttäytymistä? Ihan vilpittömästi yritän auttaa ja toivon, että kuuntelet vierasta ihmistä.
Tietenkään minun ei tarvitse tätä hyväksyä eikä toivottaa miehelle onnea jos siltä ei tunnu. Näin jälkikäteen ajatellen luulin kai häntä paremmaksi ihmiseksi kuin millaiseksi hän osoittautui. Suhde ei ollut yhtä helvettiä ja kun kumpikin tunsi omasta lähipiiristään pareja (kuten omat vanhemmat!) joilla oli ollut moninkertaisesti huonompi suhde, oli kai vaikea tunnistaa omaa pahaa oloa. Ainakaan itse en kokenut viimeisinä vuosina mitään hirvittävää pahoinvointia, olin paremminkin ihan tyytyväinen elämääni ja siksi tulikin aikamoisena järkytyksenä että miehelle tuli näin kiirus vaihtaa minut toiseen jotta _hänen_ elämänsä sitten ilmeisesti on jotenkin antoisampaa.
Sikäli en lopeta yhteydenpitoa että mies on mielestäni temppunsa vuoksi velkaa minulle sen että saa luvan sietää erinäisiä asioita joita tuon esille, jos tässä nyt vielä jotain hampaankolosta löytyy. Hän tosiaankin jo samaan hönkään kuin erosta päätti päätti myöskin sen että ei näistä saisi jauhaa, mutta minäpä vain jauhan niin kauan kuin tunnen tarvetta käsitellä tätä asiaa että saan omaa oloani selkeämmäksi. Toisaalta minulla autottomana ja ajokortittomana on pahoja käytännönvaikeuksia edessä jos kukaan ei auta kuskaamalla asioille (asun nyt hyvin syrjässä), joten sikälikin olen ajatellut käyttää "törkeästi" miestä hyväkseni että se lupaus jonka hän teki eli että auttaa tällaisissa asioissa saa luvan pitää. Kyllähän hän itsekin taitaa edes vähän ymmärtää siitä miten on minua kohdellut, koska myönteli kun sanoin hänelle että osoittauduit jääkylmäksi. Jos hän nyt laistaisi kaikesta siitä mitä on luvannut, sitten hän vasta hävetä saisikin. Eli autelkoon minua, mikäli hivenenkin syyllisyyttä tuntee.
Voihan se olla että siinä _voi_ rakentua jonkinlainen kaveruus, tai voi olla olemattakin. Hän on sanonut että minusta on vaikea erota, ehkä hänkään ei sitten kokenut suhdettamme aivan huonoksi. Ja jotta ero hänelle helpottuisi, hän varmaankin on paaduttanut osan itseään.
Tai sitten hän on vain yksinkertaisesti kusipää. Voihan se olla että en ole mikään erinomainen ihmistuntija, ollut hänen suhteensa alunperinkään, vaikka niin mukavaksi koinkin kaikki yhteiset retkemme luontoon jne. Tai ehkä ihminen VOI muuttua hetkessä jos hänellä on siihen motivaatio (uusi onni toisaalla).
Jokatapauksessa hänen tekonsa ja sanansa ovat saaneet minussa aikaiseksi sellaisen pienen sisäisen kuoleman etten tunne häntä kohtaan mitään sellaista rakkautta tai tunnetta että minun pitäisi saada jotenkin väkisin hänet takaisin. En halua häntä enää koskaan kumppanikseni, en vaikka olisi viimeinen mies maanpäällä. Toisaalta kun en itsekään ollut mitenkään intohimoisen rakastunut häneen alunperinkään (koin hyväksi ns. arkisen, tasaisen rakastamisen, yhdessäolon ja keskustelut!) niin ehkä en senkään vuoksi tunne että minun on pakko saada olla hänen kanssaan.
Tilanne vain on ahdistanut ja hämmentänyt, sekoittanut mieltäni pohjamutia myöten. Pakkohan tätä on jotenkin sitten käsitellä, ja olen aina purkanut ajatuksiani ja tunteitani kirjoittamalla jos ei satu varsinaisesti olemaan korvia tarjolla. En tiedä onko tästä jutustani muille mitään hyötyä; vaikka itse nyt ajattelen että kaikki maailman miehet ovat yksiä saatanoita, niin ehkei sentään toisten ihmisten kannata alkaa pelkäämään että heillekin voisi käydä näin.
Toisaalta aika monelle on tainnut käydäkin. Ehkä eroa ei vain yksinkertaisesti pysty hoitamaan järkevällä ja sisäsiistillä tavalla. Mutta ehkä kuitenkin hienotunteisemmin kuin tuo mies teki! - Tekara
Tyhjän päällä kirjoitti:
Tietenkään minun ei tarvitse tätä hyväksyä eikä toivottaa miehelle onnea jos siltä ei tunnu. Näin jälkikäteen ajatellen luulin kai häntä paremmaksi ihmiseksi kuin millaiseksi hän osoittautui. Suhde ei ollut yhtä helvettiä ja kun kumpikin tunsi omasta lähipiiristään pareja (kuten omat vanhemmat!) joilla oli ollut moninkertaisesti huonompi suhde, oli kai vaikea tunnistaa omaa pahaa oloa. Ainakaan itse en kokenut viimeisinä vuosina mitään hirvittävää pahoinvointia, olin paremminkin ihan tyytyväinen elämääni ja siksi tulikin aikamoisena järkytyksenä että miehelle tuli näin kiirus vaihtaa minut toiseen jotta _hänen_ elämänsä sitten ilmeisesti on jotenkin antoisampaa.
Sikäli en lopeta yhteydenpitoa että mies on mielestäni temppunsa vuoksi velkaa minulle sen että saa luvan sietää erinäisiä asioita joita tuon esille, jos tässä nyt vielä jotain hampaankolosta löytyy. Hän tosiaankin jo samaan hönkään kuin erosta päätti päätti myöskin sen että ei näistä saisi jauhaa, mutta minäpä vain jauhan niin kauan kuin tunnen tarvetta käsitellä tätä asiaa että saan omaa oloani selkeämmäksi. Toisaalta minulla autottomana ja ajokortittomana on pahoja käytännönvaikeuksia edessä jos kukaan ei auta kuskaamalla asioille (asun nyt hyvin syrjässä), joten sikälikin olen ajatellut käyttää "törkeästi" miestä hyväkseni että se lupaus jonka hän teki eli että auttaa tällaisissa asioissa saa luvan pitää. Kyllähän hän itsekin taitaa edes vähän ymmärtää siitä miten on minua kohdellut, koska myönteli kun sanoin hänelle että osoittauduit jääkylmäksi. Jos hän nyt laistaisi kaikesta siitä mitä on luvannut, sitten hän vasta hävetä saisikin. Eli autelkoon minua, mikäli hivenenkin syyllisyyttä tuntee.
Voihan se olla että siinä _voi_ rakentua jonkinlainen kaveruus, tai voi olla olemattakin. Hän on sanonut että minusta on vaikea erota, ehkä hänkään ei sitten kokenut suhdettamme aivan huonoksi. Ja jotta ero hänelle helpottuisi, hän varmaankin on paaduttanut osan itseään.
Tai sitten hän on vain yksinkertaisesti kusipää. Voihan se olla että en ole mikään erinomainen ihmistuntija, ollut hänen suhteensa alunperinkään, vaikka niin mukavaksi koinkin kaikki yhteiset retkemme luontoon jne. Tai ehkä ihminen VOI muuttua hetkessä jos hänellä on siihen motivaatio (uusi onni toisaalla).
Jokatapauksessa hänen tekonsa ja sanansa ovat saaneet minussa aikaiseksi sellaisen pienen sisäisen kuoleman etten tunne häntä kohtaan mitään sellaista rakkautta tai tunnetta että minun pitäisi saada jotenkin väkisin hänet takaisin. En halua häntä enää koskaan kumppanikseni, en vaikka olisi viimeinen mies maanpäällä. Toisaalta kun en itsekään ollut mitenkään intohimoisen rakastunut häneen alunperinkään (koin hyväksi ns. arkisen, tasaisen rakastamisen, yhdessäolon ja keskustelut!) niin ehkä en senkään vuoksi tunne että minun on pakko saada olla hänen kanssaan.
Tilanne vain on ahdistanut ja hämmentänyt, sekoittanut mieltäni pohjamutia myöten. Pakkohan tätä on jotenkin sitten käsitellä, ja olen aina purkanut ajatuksiani ja tunteitani kirjoittamalla jos ei satu varsinaisesti olemaan korvia tarjolla. En tiedä onko tästä jutustani muille mitään hyötyä; vaikka itse nyt ajattelen että kaikki maailman miehet ovat yksiä saatanoita, niin ehkei sentään toisten ihmisten kannata alkaa pelkäämään että heillekin voisi käydä näin.
Toisaalta aika monelle on tainnut käydäkin. Ehkä eroa ei vain yksinkertaisesti pysty hoitamaan järkevällä ja sisäsiistillä tavalla. Mutta ehkä kuitenkin hienotunteisemmin kuin tuo mies teki!Selkeästi luotit tähän mieheen hyvin paljon. Luottamus on kaunista, se vaan täytyy ansaita. Onko hän hyvä vai huono ihminen, sitä ei osaa varmaan kukaan sanoa. Mutta tiedät hänen käytöksensä sinua kohtaan. Ja sen varassa on toimittava. Olen kokenut samankaltaisia asioita. Minusta on hieno kohta kun sanot tyhjentäväsi hampaankoloon jääneitä klimppejä kun on pakko purkautua. Uskon, että se auttaa vaikka sitä mätääntynyttä ruokaa saattaakin olla paljon... Puhdistaa hampaat, puhdistaa ilman. Hauskaa kun vastasit vaikka emme tunne.
- Tyhjän päällä
Tekara kirjoitti:
Selkeästi luotit tähän mieheen hyvin paljon. Luottamus on kaunista, se vaan täytyy ansaita. Onko hän hyvä vai huono ihminen, sitä ei osaa varmaan kukaan sanoa. Mutta tiedät hänen käytöksensä sinua kohtaan. Ja sen varassa on toimittava. Olen kokenut samankaltaisia asioita. Minusta on hieno kohta kun sanot tyhjentäväsi hampaankoloon jääneitä klimppejä kun on pakko purkautua. Uskon, että se auttaa vaikka sitä mätääntynyttä ruokaa saattaakin olla paljon... Puhdistaa hampaat, puhdistaa ilman. Hauskaa kun vastasit vaikka emme tunne.
...kannattaa käyttää jos on tarvis eheytyä ihmissuhdesotkujen jäljiltä. Olen itse elämässäni ottanut niin paljon paskaa niskaan ja aina ollut valmis syyllistymään kaikesta, että stoppi pitää laittaa johonkin kohtaan. Pystyn kyllä näkemään (käsittääkseni) osittain myös miehen silmin millaista suhde-elämämme oli: varmaankin loppujen lopuksi aika urautunutta ja tylsää, joten tottakai uusi ihminen tuo hänelle menoa ja meininkiä elämään, kaikenlaista uutuudenviehätystä jne. Ei sitä tiedä vaikka tämä ero olisi loppujen lopuksi hyväksi _kummallekin_, vaikka se minulle olikin alkuun liian suuri shokki ja tuntui hetken tuhoavan koko elämäni niille sijoilleen. Enkä nyt tietenkään väitä että olen hokkuspokkus yhtäkkiä sopeutunut, mutta elämän on pakko jatkua tavalla tai toisella.
Mutta jokatapauksessa siis koska olen aina ollut niin valmis syyttämään itseäni kaikesta ja tämä erojuttu menee niin överiksi siinä suhteessa eli en kertakaikkiaan pysty kuvittelemaan että kaikki on jotenkin muka omaa syytäni kun mies menee ja rakastuu toiseen naiseen, niin kyllähän tässä väkisinkin tulee mieleen että ei se mies ollut ihan niin suuren kiintymyksen arvoinen kuin mitä häneen kohdistin. Ehkä taisin enemmänkin viljellä vain omia ihanteitani kun luotin koko loppuelämän pituiseen kumppanuuteen. Ehkä mies kyttäsi kokoajan tilaisuutta löytää se "oikea" itselleen, mistä sen tietää. Ehkei hän tiedä itsekään. Oletan aina liian helposti että ihmiset osaavat sanoa mikä heitä mihinkin motivoi ja ottavat vastuun teoistaan ja tunteistaan, ehkä se ei kuitenkaan mene ihan niin. Toiset saattavat elää jotenkin enemmän fiiliksellä, että tänään tätä ja huomenna jotain muuta. Lojaaliutta toista ihmistä kohtaan ei sitten enää löydykään kun jokin muu asia tai ihminen onkin yhtäkkiä hauskempaa seuraa ja ajanvietettä.
Minähän näitä tänne höpisen ihan lämpimikseni, lukekoot ihmiset tai olkoot lukematta... Jos tästä kukaan muu mitään oppii tai hyötyy niin kiva. Ehkä ei. Mutta omaa itseähän varten tällaisia analyyseja kumminkin tehdään kun pitää prosessoida vaikeaa asiaa että se alkaa pikkuhiljaa jotenkin "haalistua" ja menettää tehoaan.
Ehkä joku päivä vielä koen että hyvä kun mies oli niin paskamainen tässä suhteen lopuksi, niin ei jäänyt vähintäkään typerää mielijohdetta että hänet vielä takaisin huolisin! Tuskinpa tulisikaan, mutta jos tulisi niin en ottaisi. Sen verran loukkasi ja loppu mikä loppu. - 2555
Tyhjän päällä kirjoitti:
Tässä on vielä sellainenkin episodi mukana mikä jäi kertomatta... Että kun asuin ekaa viikkoa omassa asunnossa seuranani vain oma itseni, ahdistuin lopulta niin valtavasti etten kestänyt enää muuten kuin että menin vapaaehtoisesti sisään psykiatriseen sairaalaan. Itkuisuuteni ja tuskaisuuteni oli niissä mitoissa että oli pakko saada jotain ihmisiä ympärille vaikka väkisin, että tulee turvallisempi olo! Olin yrittänyt syödä SSRI-lääkettäkin aiemmin päivystyksestä haetulla reseptillä, mutta se nosti paniikin tuntemukset vain entistä pahemmiksi. Valvotuissa olosuhteissa lääkekin oli sitten helpompi aloittaa.
Kun suunnittelin lähtöä sinne sairaalaan, päivystyksen kautta, yritin soittaa tälle minut hylänneelle miehelle koska hän siitä kaveruudesta oli puhunut ja väittänyt että olen hänen paras ystävänsä. Olin jo aiemmin joutunut istumaan lähes 3 t päivystyksessä niitä lääkkeitä hakiessani, ja moinen kokemus pelotti, toivoin että saisin jonkun mukaani.
Mies ei vaivautunut vastaamaan puhelimeen. Omin avuin hoidin itseni hoitoon, ja myöhemmin hän sanoi puhelimessa että hänellä oli kännykkä koko päivän äänettömällä koska hänen piti tavata sen uuden naisen sukulaisia ja kavereita koko se päivä jonka minun ahdistukseni oli suurimmillaan.
Pienintäkään pahoittelua en ole tämän miehen taholta kuullut, ainoastaan valittelua kuinka hänelläkin on paha olla, ja (imartelevan???) kommentin että minusta on vaikea erota koska minussa on kuulema niin vähän mitään varsinaisia vastenmielisiä piirteitä. Masennus- ja ahdistustaipumus eivät ilmeisesti ole olleet hänelle liikaa, enimmäkseen hän tuntui inhoavan elämämme varrella sitä että valitin kaikenlaisia vaivojani tai päivääni liittyneistä asioista kuin hän tuli töistä kotiin.
Ehkä vuosien varrella kyllästyneisyys hänen taholtaan sitten kasvoi sellaisiin mittoihin että minut oli syytä heivata. Mutta olisi sen varmaan jotenkin kauniimminkin voinut hoitaa, ja miksi hän sitten puhuu lainkaan ystävyydestä jos ei ole paikalla silloin kun häntä eniten tarvitsen? Senkö takia vain että olisin "kiltisti", en sanoisi suoraan liian pahoja tai vaikeita asioita hänelle ja olisi muutenkin kaikinpuolin riitaisa suututtuani siitä että tulin jätetyksi?
En ollut sairaalassa kuin viikon, koska en halunnut laitostua. Eikä tuntunut järkevältä pitää upouutta asuntoa tyhjillään. Nyt yritän taas pärjäillä yksinäni. Tämä mies käyttää kyllä minua kaupassa jos tarvis, mutta kun istun hänen autossaan minusta tuntuu siltä kuin olisin ventovieraan kyydissä. Kaikki hänen elämässään on nyt sitä toista naista perheineen kavereineen. Se tuntuu oudolta kun minun kanssani olleessaan mies ei vaikuttanut mitenkään erityisen sosiaaliselta, aina pelkästään haukkunut omiakin sukulaisiaan, ja nyt sitten lammasmaisesti juoksee uuden naisen koko suvun läpi kun nainen vain käskee. Ja ostaa vaatteita joita nainen käskee ostaa sekä naisen lapset syövät kaiken mitä mies on ostanut itselleen - kuulemani mukaan. Ja löpöä palaa kun miehen pitää körötellä ympäri Suomea poppoon kuskina. Mutta ehkä se on sitä ensihuumaa heillä sitten että pitää kauhealla kiireellä kokea ja nähdä kaikki.
Miten kaikki voi muuttua näin hetkessä? Olisikohan mitenkään voinut avata sen suunsa jo aikoja sitten ja puhua eroaikeistaan kun niitä ensimmäisen kerran alkoi mieleen tulla? Vai oliko paljon helpompi kauhealla kiireellä paiskata minut sivuun jotta ei tarvitse enää uhrata ajatustakaan urautuneelle parisuhteellemme ja sille miltä minusta tuntuu. Jälkimmäisellä ei vaikuta olevan mitään merkitystä. Kenellekään.
Mutta hei, minähän voin aina olla onnellinen siitä että mies on nyt onnellinen (jos on)...
Kaiken kaikkiaan tämä kaikki on kyllä aivan liian paksua ja uskomatonta että minä tähän helposti sopeutuisin tuosta noin vaan.Katkaise yhteys. Kai pääset yksinkin sinne kauppaan sun muuta, et tarvitse häntä kuskaamaan? Tuntuu, että molemmat haluatte väen väkisin pitää toisenne siinä lähellä, vaikka molemmille olisi terveintä katkaista välit. Hänellä tuntuu olevan kaikki hyvin, mutta usko pois, kertomasi perusteella minusta SINÄ olet vahvemmilla tekemään sen pesäeron. Hän esittää onneaan uuden naisen kanssa ja pitää sinua lieassaan, tee sinä se, minkä hän ei ikinä uskoisi sinun tekevän. Tee hänet tarpeettomaksi itsellesi, se on ainoa millä eheydyt. Kerran hän panee sinut kärsimään, niin irrottaudu hänestä, et tarvitse tuollaista "ystävää". Mikä ystävä hän muka on, kun ei edes ole tukemassa?? Ei ei ei, koko "ystävyys" paistaa läpi (molemmin puolin, sori vaan...) ihan vaan tekosyynä saada pitää yhteyttä toiseen.
Sinä olet rikki ja sen huomaa tekstistäsi. Mutta just siksi olet pidemmällä eheytymisessä; ei voi parantua ennen kuin tietää olevansa rikki. Mies taas täyttää elämänsä kaikella muulla, mutta sinähän selvästi olet se hänen rakkautensa. Hän haluaa jostain syystä näyttää sulle kuinka "onnellinen "on, sinä et tarvise sellaista esitystä elämääsi! - Tyhjän päällä
2555 kirjoitti:
Katkaise yhteys. Kai pääset yksinkin sinne kauppaan sun muuta, et tarvitse häntä kuskaamaan? Tuntuu, että molemmat haluatte väen väkisin pitää toisenne siinä lähellä, vaikka molemmille olisi terveintä katkaista välit. Hänellä tuntuu olevan kaikki hyvin, mutta usko pois, kertomasi perusteella minusta SINÄ olet vahvemmilla tekemään sen pesäeron. Hän esittää onneaan uuden naisen kanssa ja pitää sinua lieassaan, tee sinä se, minkä hän ei ikinä uskoisi sinun tekevän. Tee hänet tarpeettomaksi itsellesi, se on ainoa millä eheydyt. Kerran hän panee sinut kärsimään, niin irrottaudu hänestä, et tarvitse tuollaista "ystävää". Mikä ystävä hän muka on, kun ei edes ole tukemassa?? Ei ei ei, koko "ystävyys" paistaa läpi (molemmin puolin, sori vaan...) ihan vaan tekosyynä saada pitää yhteyttä toiseen.
Sinä olet rikki ja sen huomaa tekstistäsi. Mutta just siksi olet pidemmällä eheytymisessä; ei voi parantua ennen kuin tietää olevansa rikki. Mies taas täyttää elämänsä kaikella muulla, mutta sinähän selvästi olet se hänen rakkautensa. Hän haluaa jostain syystä näyttää sulle kuinka "onnellinen "on, sinä et tarvise sellaista esitystä elämääsi!Niin no, enpä usko että olen hänen rakkautensa. Miksi hän muuten olisi vuosien varrella höpissyt toisinaan että voi tulla joku sielunkumppani ja sitten tulee ero... jos ei olisi sellaista odottanut. Voihan se olla ettei meidän kuulunut olla parina kuin se tietty aika. Tai sitten voi olla että miehellä on kaikenlaisia fantasioita joita hän haluaa toteuttaa, kuten nyt vaikkapa suuri rakkaus isolla ärrällä. Jos hän olisi niin varma että tämä uusi nainen on se Rakkaus jota hän on koko elämänsä odottanut, niin ihmetyttää että miksi hän sitten sanoi siinä erohässäkässä että "kun et sinä kumminkaan muuttuisi". Tuntuu tosiaankin kuin hänen pitäisi saada kaikki mahdollinen, se (uusi) rakkaus ja sitten toisaalta osa siitä mitä meillä oli yhdessä. Onko se sitten vain sen takia että hän haluaa nähdä itsensä niin erinomaisena ihmisenä että hän ei erossa riitele (mitä nyt tietenkin huusi että onko pakko jauhaa kun "riitelin" yksinäni...) vai haluaako ihan oikeasti pitää sen vähän hyvän mitä meillä oli, vaikea sanoa tässä vaiheessa.
Minun on pakko asiaa käsitellä kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa, kun ei ole mihin paeta. Ihmissuhdetta lähinnä siis. Tai mitään muutakaan, kun en käy töissä ja ei ole sitä tuttavapiiriä. Sen jos minkä olen nyt havainnut että näin ei voi jatkua etten ole ihmisten kanssa missään tekemisissä. Olen erakkoudella pyrkinyt suojaamaan itseäni kolhuilta, mutta nythän se nähtiin että niitä tulee kumminkin, kun se viimeinenkin "sosiaalinen kanssakäyminen" lopahtaa niille sijoilleen. Pelkän ihmisen kipeyden vuoksi en ainakaan aio miehen kanssa tapailla. En tarvitse nimenomaan häntä (välillä tietenkin tunne että vihonviimeiseksi häntä!) Lähinnä tässä on probleemina se että asun aika syrjässä ja minulla ei ole välineitä millä kuskata yhteisten kissojemme tykötarpeita kuten purkkiruokaa ja 20 L säkkiä puupellettejä kissanvessaan (edullisin vaihtoehto kun on). Mutta uskoisin että jos oikein alkaa pänniä niin mies voinee ne pelletit kyllä nakata asunnolleni ilman että minun pitäisi häntä tavata. Että ei se nyt jostain pirun pelleteistä saa olla kiinni että pitäisi väkisin tavata, jos tuntuu ettei jaksa.
Täytyy nyt katsoa miltä alkaa tuntumaan, ilmoitin jo että tällä viikolla emme tapaa. Sikäli se vähän harmitti ilmoittaa että tiedän hänen sitten täysin keskittyvän muihin asioihin, ja onhan minulla sen verran kostonhimoa häntä kohtaan että huvittaa "käyttää hyväksi" kauppareissujen ominaisuudessa siitä hyvästä että kehtasi jättää! Mutta tällä viikolla en halua häntä tosiaankaan tavata edes kenkkumaisuuttani. Tarvitsen aikaa ja rauhaa, en tilanteita joissa on kökkö ja epätodellinen olo, kuten häntä tavatessa on. Kun ei tiedä miten mihinkin suhtautuisi.
Viheliäisimmältä tuntuu että arvotti miehen paremmaksi kuin mitä hän kykeni olemaan, mutta ehkä sellaisesta ei pidä ketään syyttämän. Jos minulle helposti tulee liian hyvä kuva jostakusta, niin sehän kertoo vain itsestäni, siitä että vielä uskallan luottaa ihmisiin - kuitenkin. Hivenen kriittisempi haluaisin kyllä jatkossa olla. Tapani aloittaa ihmissuhde on ollut liian lapsellinen: olen tyytynyt kehen tahansa joka vain muka vähänkin on minusta piittaavinaan. Nyt en halua tyytyä enää VÄHÄÄN. - fatzerin sininen....
Anteeksi mutta, miksi sinä olet yhä tuon ihmisen kaveri kaiken tuon jälkeen mitä hän teki sinulle? Miksi kiusaat itseäsi tuollalailla?
Tuntuu että olet kaikesta siitä huolimatta mitä mies sinulle on tehnyt niin sinä tavallaan palkitset sinun kaltoin kohtelun sillä että suostut olemaan hänen kaverinsa. Mies noiden sinun juttujesi perusteella haluaa saada sinut mustasukkaiseksi kun koko ajan jauhaa uudesta suhteestaan. Jos mies oikeasti haluaa sinut erosta huolimatta kaveriksi niin luulisi hänen sitten käyttäytyvän hienotunteisemmin, mitä hän ei noiden juttujen perusteella tee.
Suosittelisin eroa koko miehestä jo sen takia että pääsisit tapahtumasta yli, mies selvästi hieroo suolaa haavoihisi tullessaan hehkuttamaan nykyistä elämäänsä. Älä herran jumala anna tälle sitä iloa että tämä tulee piruilemaan "kaverina" sinulle uudesta elämästään. Katkaise yhteys häneen niin saatpahan ainakin nauraa viimeiset naurut viemällä mieheltä kiusaamisen ilon. - T. päällä
fatzerin sininen.... kirjoitti:
Anteeksi mutta, miksi sinä olet yhä tuon ihmisen kaveri kaiken tuon jälkeen mitä hän teki sinulle? Miksi kiusaat itseäsi tuollalailla?
Tuntuu että olet kaikesta siitä huolimatta mitä mies sinulle on tehnyt niin sinä tavallaan palkitset sinun kaltoin kohtelun sillä että suostut olemaan hänen kaverinsa. Mies noiden sinun juttujesi perusteella haluaa saada sinut mustasukkaiseksi kun koko ajan jauhaa uudesta suhteestaan. Jos mies oikeasti haluaa sinut erosta huolimatta kaveriksi niin luulisi hänen sitten käyttäytyvän hienotunteisemmin, mitä hän ei noiden juttujen perusteella tee.
Suosittelisin eroa koko miehestä jo sen takia että pääsisit tapahtumasta yli, mies selvästi hieroo suolaa haavoihisi tullessaan hehkuttamaan nykyistä elämäänsä. Älä herran jumala anna tälle sitä iloa että tämä tulee piruilemaan "kaverina" sinulle uudesta elämästään. Katkaise yhteys häneen niin saatpahan ainakin nauraa viimeiset naurut viemällä mieheltä kiusaamisen ilon....sitä lässytystä kun tein selväksi että ei ole kivaa kuulla. Mies oli kuin uskoon tullut sen naisen, tämän perheen ja kaveripiirin löydettyään, joten näyttäisi siltä että hänellä tilttasi päässä niin pahasti ettei tajunnut missä menee mikäkin raja. Hän analysoi että meidän suhteemme on ollut kaverisuhde jo pitkään, joten hän ryhtyi sitten välittömästi kohtelemaan minua kaverina, tajuamatta että ei se nyt niin mene.
Kyseessä on tietyllä tapaa vähän yksinkertainen ihminen. Hänellä ei ollut kauheasti kokemusta ihmissuhteista tai naisista ennen kuin menimme yhteen, ja sen kyllä huomasi. Itselläni puolestaan on aina ollut helvetin huono itsetunto ja sen takia olen antanut kohdella itseäni miten sattuu. Suhteessa oli paljon hyvääkin, mikä erotunnelmissa ei ole tullut mieleen ja ei ole tänne tietenkään tullut kirjoiteltua, jonka mielelläni pitäisin edelleenkin - ja se kaikki on kaveruutta, siihen ei tarvita mitään intiimiä parisuhdetta.
Jonkin verran tässä on ollut jo tilanne että melkein voisi naurattaakin. Eksäni oli mennyt sanomaan uudelleen että saattaisimme käydä yhdessä eräässä tietyssä kaupassa, ja nainen oli saanut raivokohtauksen että TEILLÄ ON AVOIN SUHDE. En nyt niin kusipää halua olla että haluan sen naisen elävän jatkuvassa epävarmuudessa, mutta se on kyllä valitettavasti tasan hänen tai heidän oma keskinäinen ongelmansa jos ei löydy sitä luottamusta uudessa suhteessa. Ymmärrettävää on että kun mies oli vajaan 13 v jälkeen valmis jättämään minut, niin mikä takaa ettei hän jätä ketä tahansa ja helpommin jos ei ole kovin pitkää aikaa vielä kulunut? Usein on sanottukin että vakisuhteen loputtua seuraava suhde ei välttämättä kestä, koska kyseessä voi olla jonkinlainen eroonpääsemissuhde joka on saatu aikaiseksi vain reaktiona siihen ettei halua jatkaa enää vanhassa suhteessa.
Oli miten oli, en tunne enää pienintäkään tarvetta mihinkään liian läheiseen kanssakäymiseen tuon miehen kanssa. Hän on oikeastaan minulle kuin veli, vähän sellainen tonttu veli jolle pitää kai opettaa että miten mikäkin pitäisi tehdä. En toisaalta ole enkeli ollut itsekään, on asioita joiden vuoksi hän olisi voinut jättää minut jo ajat sitten (uskottomuus ei ole sellainen syy, uskollinen oli aina, jopa unissani). Tai minä hänet jos olisi ollut suhteellisuudentajua.
Sitäpaitsi tässä on tullut jo vähän vilkuiltua muitakin sillä silmällä. Tiedä mitä tässä kesän mittaan keksiikään. ;) - T. päällä
T. päällä kirjoitti:
...sitä lässytystä kun tein selväksi että ei ole kivaa kuulla. Mies oli kuin uskoon tullut sen naisen, tämän perheen ja kaveripiirin löydettyään, joten näyttäisi siltä että hänellä tilttasi päässä niin pahasti ettei tajunnut missä menee mikäkin raja. Hän analysoi että meidän suhteemme on ollut kaverisuhde jo pitkään, joten hän ryhtyi sitten välittömästi kohtelemaan minua kaverina, tajuamatta että ei se nyt niin mene.
Kyseessä on tietyllä tapaa vähän yksinkertainen ihminen. Hänellä ei ollut kauheasti kokemusta ihmissuhteista tai naisista ennen kuin menimme yhteen, ja sen kyllä huomasi. Itselläni puolestaan on aina ollut helvetin huono itsetunto ja sen takia olen antanut kohdella itseäni miten sattuu. Suhteessa oli paljon hyvääkin, mikä erotunnelmissa ei ole tullut mieleen ja ei ole tänne tietenkään tullut kirjoiteltua, jonka mielelläni pitäisin edelleenkin - ja se kaikki on kaveruutta, siihen ei tarvita mitään intiimiä parisuhdetta.
Jonkin verran tässä on ollut jo tilanne että melkein voisi naurattaakin. Eksäni oli mennyt sanomaan uudelleen että saattaisimme käydä yhdessä eräässä tietyssä kaupassa, ja nainen oli saanut raivokohtauksen että TEILLÄ ON AVOIN SUHDE. En nyt niin kusipää halua olla että haluan sen naisen elävän jatkuvassa epävarmuudessa, mutta se on kyllä valitettavasti tasan hänen tai heidän oma keskinäinen ongelmansa jos ei löydy sitä luottamusta uudessa suhteessa. Ymmärrettävää on että kun mies oli vajaan 13 v jälkeen valmis jättämään minut, niin mikä takaa ettei hän jätä ketä tahansa ja helpommin jos ei ole kovin pitkää aikaa vielä kulunut? Usein on sanottukin että vakisuhteen loputtua seuraava suhde ei välttämättä kestä, koska kyseessä voi olla jonkinlainen eroonpääsemissuhde joka on saatu aikaiseksi vain reaktiona siihen ettei halua jatkaa enää vanhassa suhteessa.
Oli miten oli, en tunne enää pienintäkään tarvetta mihinkään liian läheiseen kanssakäymiseen tuon miehen kanssa. Hän on oikeastaan minulle kuin veli, vähän sellainen tonttu veli jolle pitää kai opettaa että miten mikäkin pitäisi tehdä. En toisaalta ole enkeli ollut itsekään, on asioita joiden vuoksi hän olisi voinut jättää minut jo ajat sitten (uskottomuus ei ole sellainen syy, uskollinen oli aina, jopa unissani). Tai minä hänet jos olisi ollut suhteellisuudentajua.
Sitäpaitsi tässä on tullut jo vähän vilkuiltua muitakin sillä silmällä. Tiedä mitä tässä kesän mittaan keksiikään. ;)Eli minä olin uskollinen. Ännä jäi pois. Uskoisin kyllä että mieskin oli uskollinen - kirjaimen mukaan, mutta ei välttämättä "hengen" mukaan. Eli kun hänellä oli se fantasia että voi tulla joku sielunkumppani... Niin ei hän tainnut sitten kumminkaan niin paljoa sitoutua suhteeseemme kuin minä.
Vaikka piruako sen enää väliä...
- ;O
Ei voi muuta sanoa kuin tunteeton ja hirveä mies. Hyi helvetti.
- Tyhjän päällä
Kyllä hänellä on täytynyt olla valtava tarve oikein totaaliseen elämän muutokseen, ja kaikki vanha mikä ei siihen voi kuulua tungetaan syrjään vaikka väkisin. Eli siis lähinnä minä.
Yritä tässä sitten samaan aikaan olla kaveri, tai ymmärtää. Eipä toisaalta liene tarvis. Sitä vain luulisi että vajaassa 13 vuodessa on oppinut jotain toisesta, tai että häneen voi luottaa. Että sanotaan heti suoraan edes että olis ero... Eikä joskus kun on puoli vuotta naista tapailtu.
- Tyhjän päällä
Olkoon nyt ketju vaikka sellainen päiväkirjatyyppinen... Mietin ääneen kaikkia juttuja asian tiimoilta.
Aloin vakuuttua että mies on oikeastaan löytänyt itselleen jonkinlaisen äitihahmon! Uusi nainen kuulema syöttää häntä (ei tarvitse enää itse ruokia laitella, meidän taloudessamme kummallakin oli omat sapuskat kun makukin on vähän eri), plus valitsee miehelle vaatteet päälle (mies tosin kyllä itse ne maksaa, edes...) Tämän naisen aiemmat suhteet ovat tyssähtäneet aina siihen että mies on halunnut lapsia, eikä nainen enää halua enempää kuin mitä hänellä jo on. Mutta miksi hän sitten tuntuu kohtelevan tätä uutta miestä (eksääni) vähän kuin olisi saanut uuden lapsen? Hoivaavasti, hössöttävästi... soittelee kokoajan perään ja laittelee tekstiviestejä jos ovat vähänkin aikaa erossa...
Ehkä minä en vaan ymmärrä miltä se tuntuu kun ollaan oikein lääpällään toisiinsa. Tai olin itse niin erilainen, tyylini ei ole ollut olla kokoajan miehen kimpussa. Paitsi sitten kun olen vihainen, niin sitten kyllä sanon yhtä ja toista ja siitä ei meinaa loppua tulla. Minulle siis jatkuva toisen ihmisen ajatteleminen harvemmin on myönteinen juttu, helpommin siinä on ollut jotain kielteistä kuten että on niin pirun paha mieli että sen takia tulee kokoajan toinen ihminen mieleen. Niinkuin nytkin kun tulin jätetyksi.
En kai tällä huomiolla että nainen kuulostaa ihan äidiltä miehelle mitään tee, mutta onpahan vaan sellainen oivallus. Tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Ehkä molempia. - Tyhjän päällä
Sain sitten päähäni että täytän elämäni tyhjyyden seksisuhteilla. Ensimmäiseksi tapasin miehen joka oli netistä tuttu, hän itse alkoi ehdottelemaan. Korosti ja alleviivasi että pelkkää seksiä. Tapaaminen oli kohtalainen, vaikkei mitenkään huikaiseva, ja yhdessä sovittiin ettei enää tavata toiste. Olemme joskus riidelleet aika pahastikin, ja oli tarkoitus jättää hyvä fiilis...
Löysin sitten erään deittisivuston kautta helvetin komean tyypin. Oli puhetta että alettaisiin vakihoito kun hän ei halua etsiä parisuhdetta koska lähtee ensi talvena kaukomaille. Yhden tapaamisen jälkeen tyypistä ei enää kuulunut mitään. Kerran kysyin kuis on, sitten annoin olla.
Eka tyyppi alkoi ehdotella vakihoitoa, mutta en innostunut. Siitä hän suiviintui niin että alkoi vääristellä kaikkia sanomisiani ja lopulta väitti että minä olen häneen ihastunut, ja alentuvasti selitti että voi voi kun hän ei ollut luvannut mitään muuta kuin seksiä.
Revin suurinpiirtein perseeni mokomasta pelleilystä. Vaikuttikin siltä että tyyppi on umpihullu. Joko HÄN oli ihastunut itse minuun netissä jo ajat sitten eikä voinut sietää torjuntaa, tai sitten hänellä on harhoja ja kuvitteli tosiaan minun ihastuneen, vaikka missään vaiheessa en sellaista ilmaissut, enkä moista ollut. Harjoitin seksiä hänen kanssaan vain ja nimenomaan siksi että tiesin että häneen ei pysty kiintymään. Siinä vaiheessa elämääni en muuta halunnut kuin purkaa paineita.
Totesin etten kaipaa tällaista paskaa kaiken kokemani jälkeen. En viitsi selostaa kaikkea, mutta järjetöntä "keskusteluahan" se oli.
Olin siinä vaiheessa jo kiinnostunut yhdestä tyypistä joka oli ottanut yhteyttä ja tuputtamalla tuputtanut itseään kun oli nähnyt deitti-ilmoni kahdellakin eri sivustolla. Meidän piti tavata, mutta juhannuksena bussi ei kulkenut ja ei voitu. Sitten hän meni lomille läheistensä kanssa. Tällä viikolla hän palasi ja alkoi valittaa että rahat ovat loppu, hänellä ei ole varaa tulla tapaamaan minua. Samaan aikaan näin FB:sta että hän on kuitenkin menossa elokuviin(?!) Tulin aika pettyneeksi ja epäluuloiseksi ja lopulta ilmoitin että ehkä on sitten parempi antaa olla. Hän katkaisi kaikki yhteydet minuun (FB-ystävyyden) ja tuli entistä pahempi mieli. Olin jo ehtynyt innostua hivenen liikaa hänen kuviaan katseltuani. Mutta taisi olla keskenkasvuinen poika jos ei sen vertaa tajunnut jo ennakolta ettei suhde (mikä hyvänsä suhde) onnistu jos hänellä ei ole koskaan varaa käydä luonani.
Minä tuhlasin useita viikkoja odottaen mitä tämän pojan taholta olisi luvassa. Hän laitteli hauskoja tekstiviestejä ja mieleni oli hyvä kun edes joku jossakin ajatteli minua ja otti yhteyttä.
Tuntuu kuin olisi tässä jo moneen kertaan joutunut jätetyksi! Ei näillä deitti- ja seksivirityksillä poisteta sitä tyhjyyttä mikä parisuhteen päättymisestä jäi. Silti en haluaisi lopettaa etsimistä; koska olen "varma" siitä etten kelpaa enää koskaan kenellekään kumppaniksi, etsin enimmäkseen mahdollisuutta seksiin että olisi edes hetken aikaa joku lähellä. :(
Kun katselee deitti-ilmoituksiin tulleita vastauksia tulee entistä synkempi mieli kun jokaisesta kuvasta näkee että tuo mies tuossa ei voi olla "minun", jokaisesta yhteydenotosta päättelee että tästä en voi kiinnostua... Seksiä varten tietysti pitäisi riittää että kroppa on jotakuinkin siedettävän näköinen, mutta mutta... :(
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Yh:n pihalla aina eri auto
Ompa jännä seurata ohiajaessa, että millainen auto on nyt erään yksinhuoltajan pihassa. Näyttääpä siellä taaskin olevan1302956- 2182927
En vittujakaan enää välitä sinusta nainen
Toivottavasti en näe sinua enää koskaan. Jos näen, niin en ole näkevinäni. Et merkitse minulle enää mitään.791876Olet minua
vanhempi, mutta se ei vaikuta tunteisiini. Tunnen enemmän kuin ystävyyttä. Olo on avuton. Ikävöin koko ajan. Yhtäkkiä va761512Exän käytös hämmentää (taas)
Osaisivatko palstan herrat kenties helpottaa tulkitsemista? Toki naispuolisetkit saavat antaa tulkinta-apua, mutta nyt k2381393- 471118
- 991021
- 111929
Susanna Laine paljastaa - Tästä farmilaiset yllättyvät joka kaudella: "Ettei olekaan niin paljon..."
Farmi Suomi vie Pieksämäelle maaseudulle ja suosikkirealityn juontajan puikoissa on Susanna Laine. Uudella kaudella muka6863- 46853