Ollaan mieheni kanssa oltu 10 vuotta yhdessä, johon luonnollisesti kuuluu monia ylämäkiä... ja alamäkiä... Nyt olen huomannut itsestäni että olen lopettanut yrittämisen. Rakastan miestäni mutta en enää jaksa pitää suhdetta kasassa ja ongelmat ovat kasvaneet niin että olen menettänyt niiden hallinnan. Ennen olen pienillä asioilla piristänyt suhdettamme, nyt kun en enää jaksa niin eipä sitä mieskään tunnu tekevän. Välillä tuntuu kuin eläisi kämppiksen kanssa (lukuunottamatta seksielämää jota meillä on edes jonkinlaista). Olen väsynyt antamaan 100% kun toinen ei viitsi edes 40% ja silti hän olettaa että suhteemme toimii näin vuosikausia. Olen yleensä hyvä ratkomaan ongelmia, olen päättäväinen ja sinnikäs, teen paljon jotta saavutan toivomani tuloksen niin työelämässä kuin kotonakin. Nykyään tuntuu etten omaa noita piirteitä edes töissä enää saati kotona. Mieheni petti suhteemme alussa ja se voi olla yksi asia joka edelleen kalvaa, en vaan osaa antaa anteeksi. Mieheni on useaan eri otteeseen pettänyt luottamukseni hyvinkin isoissa asioissa joita en nyt tänne ala vaahtoamaan ja minusta tuntuu etten voi luottaa häneen enää edes arjen perusasioissa. Tuntuu että olen vanki suhteessamme, kodissani ja elän vain jotta mies ja lapset olisivat tyytyväisiä. Jos lähden kotoa, olen töissä, muuten siivoan ja hoidan lasten koulu, harrastus ym. asioita. Kun mies on vapaalla hän makaa tai harrastaa omiaan. Teemme samaa työtä, saman tuntimäärän viikossa mutta kotona mies saattaa joskus pilkkoa polttopuita tai kerran kuussa tyhjentää tiskikoneen, muuten kaikki kotityöt jäävät minulle. Aikani ja energiani ei tunnu riittävän edes ystävilleni soitteluun saati kylässä käyntiin enää. Kun ole töissä saan miettiä mitä kotona tapahtuu (Mahtaako lapset saada lämmintä ruokaa, mihin aikaan mahtavat mennä nukkumaan, onko kouluun kaikki tarvittava yms.) Tavallaan olen työssäkäyvä yh-äiti ja kuitenkin naimisissa... Helpotti jo kun kirjoitti tän ulos mutta jos jollakin samanlaista meininkiä niin olis mukava vaihtaa kokemuksia.
On vaan niin väsynyt...
Yössä yksin
61023
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Noita tarinoita on satoja ja satoja.
Itsekkin "kidun" vastaavassa suhteessa ja vain odotan, että lapset olisivat tarpeeksi isoja tajutakseen eromme.
Mieheni on pettänyt minua aikoinaan ja enkä sitä pysty anteeksi antamaan...
Muutenkin luottamus on pikkuhiljaa mennyt miehen alkoholikäyttäytymisen vuoksi, vaikka ei joka viikonloppu juokkaan, mutta käyttäytyy silloin niin epämääräisesti, etten voi luottaa, kun baariin lähtee ja tulee aamulla..
En itsekkään tiedä, miten jaksan vielä vuosikausia.... :(
Reilu kymmenen mittarissa, miehen sivusuhde alkumetreillä, alkoholia viikonloppuisin. Mä lopetin yrittämisen kuukausi sitten ja helpotti kovasti. En tiedä miten kauan tämä kestää, mutta mitä siitä. En odottele keskusteluja, kuulumisien vaihtoa kun se on aina ollut tervanjuontia vastapuolen taholta, hymähdellyt vaan alentavasti yrityksilleni keskustella niitä näitä.
Mä olen yrittänyt kehitellä itselleni suunnitelmaa, yksi suunnitelma on niinkin pitkä kuin 15 vuotta. Siinä ehtii lapsi kasvaa, etsiä uutta työpaikka, asuntoa ja säästää. Joku nauraa varmaan paskasesti tälle yritykselle, mutta ei tätä jaksa jos ei suunnittele jotain. Tietty mä olen miettinyt, millaisen vanhuuden mä haluaisin viettää, muuttuuko mieli siinä 15 vuodessa ja onko mies silloin ok, mutta entäpä eläkkeellä?
Tuntuu että sellainen paine on nyt kadonnut, kun antoi periksi. Jos mies lähtee ennenkuin minä, niin menkööt.
Jos liitto ei kertakaikkiaan toimi ja miehelläsikin on joku viritys siinä sivussa, niin miksi hukkaat elämästäsi parhaat vuodet "pelkästään" lapsen takia? Kyllä se lapsikin on kuule onnellisempi kun sinä olet onnellinen, vaikka se merkitsisikin lapsen kannalta aluksi pahinta mahdollista -omien vanhempien eroa. Mutta lapsetkin sopeutuvat yllättävän helposti isoihin muutoksiin, enkä itse eronneena yh:na halua ajatella, että sun pitäis kärvistellä huonossa liitossa vielä vuosikausia, kun olet todennäköisesti vielä sen ikäinenkin, että uusi suhde/liitto joskus tulevaisuudessa ihanan ihmisen kanssa on mahdollinen.
Itse erosin lapseni isästä kun lapsi oli 4v. Olimme oikeasti kasvaneet vain erilleen, seksiä oli yhden käden sormilla laskettavissa per vuosi, ei minkäänlaista keskusteluyhteyttäkään. Olimme kuin kämppikset saman katon alla, emme edes riidelleet. Olin 29-vuotias kun päätin, että ei tämä ole sellaista elämää mitä haluan vielä seuraavatkin viisi vuotta ja ilmoitin halustani erota. Sen verran riehakas, tyhmä ja naiivi olin kuitenkin, että rakastua repsahdin heti seuraavaan mieheen joka eteeni käveli (kun sain viimein sitä seksiä ja juttelukaverin, oikeasti "kumppanin") ja menin vielä naimisiinkin ennen kuin edes tunsin ihmistä kunnolla. Sillä seurauksella että neljän kaoottisen vuoden jälkeen olen nyt siis kahdesti eronnut alle kolmevitonen...
En silti kadu mitään. Elämä on tarkoitettu elettäväksi. Joskus tekee virheitä, mutta kaikesta oppii. Ja miksi pitäisi olla onneton? Minun luonteellani ainakaan ei roikuta suhteessa, joka ei anna sitä mitä kaipaan.
Onhan se totta että turhaa se on itseään kiduttaa jos kaikki on kuollutta. Mulla vaan on sellainen taistelijan tahto joka pakottaa mut yrittään. Toisaalta rakastan ihan tosissani edelleen miestäni ja toivon saavani jostain voimat siihen että istutaan alas, mietitään mitä on tehtävissä ja päätetään tulevaisuudesta. Mulle avioliitto on alusta asti merkinnyt töitä parisuhteen eteen ja olen kyllä tiennyt että elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja ikuista onnea. Yhtään ei helpota sekään että tuo ukko on niin in lööv vaikka kuitenkaan ei oo valmis tekeen mitään suhteen eteen. Joka puolella kehuu kuinka mua rakastaa ja muistaa jopa sen sanoa mullekin. Luottamuksen puuttuminen vaan tekee suhteesta niin paljon hankalampaa. En mä enää sitä pelkää että äijä vieraisiin lähtis (ehkä siksi että on sen jo tehny ja kerran niin kovaa satuttanut että ajattelen olevani valmis kestämään sen uudestaan jos on tullakseen) ja jos lähtee niin lähtee. Mitä luottamukseen tulee niin se lähti ehkä eniten kun valehteli mulle että rahallisesti kaikki ok ja töitä riittää ja sitten olikin konkurssissa. Jos olis rehellisesti kertonut alunperin missä mennään olisin voinut kiristää perheen vyöt ja koittaa auttaa. Hän sen selitti sillä ettei halunnut mua asialla huolestuttaa mutta pahempaa se on et yhtäkkiä ollaankin konkurssissa. Tuostakin on jo vuosia aikaa mutta edelleen se kummittelee varoittavana esimerkkinä miten pitkälle ukko pystyy valheissaan menemään. Onneksi yritys oli hänen ettei mennyt omat luottarit yms. tarpeeksi vaikeaa oli muuttaa pois talosta jossa oli aikonut elää loppuikänsä. Niin ja toi nyt oli vain yks asia josta valehtelee. Kavereilleen lupailee vaikka mitä eikä sit ehdi asioita ajoissa tekemään ja mä saan sit selvitellä et miks jotain ei oo tehty. Kuulostaa ehkä siltä että elän laiskan paskan kanssa mutta ei se niinkään ole, touhuaa kyllä kaikenlaista kokoajan tuo, mutta missään ei oo mitään järkeä ja muut asiat jotka olis paljon tärkeämpiä jää tekemättä. On kuin eläis ison lapsen kanssa. Mistään mies ei ota vastuuta ja se varmasti isoin ongelma onkin. Jos haluaisin lisää lapsia vastuulleni niin ottaisin sijaislapsen tai tekisin lapsia, mutta aikuista ukkoa joka käyttäytyy kuin lapsi on vaikeampi sulattaa... Kaikkein paskinta on se että hän kyllä pystyy ja kykenee jos haluaa (sekin on nähty kerran kun mulle iski noidannuoli ja makasin sängyssä 3 viikkoa), mutta jättää tekemättä heti kun on mahdollista. Tiedän että itsestä se on kiinni ja jatkuvalla nalkutuksella saan sen tekeen osuutensa kotitöistä ym. mut se ei auta siihen ongelmaan että ukko on ja pysyy passiivisena ja vastuuttomana koko meidän suhteen loppuun asti. Vaihtamalla paranee? Ehkä. Välillä sitä tosiaan toivois että olis yh-äiti... Mitään ukkoo en siihen riesakseni ottais mut jotain adonista vois käydä joskus kuksasemassa ettei elämä ihan tylsäks äityis ja totuus on kuitenkin se että kyllä se oma ukko parhaiten tietää mistä se vaemo tykkää. Ei oo helppoa tää elämä... onneksi tää tänne kirjoittaminen sentään hiukan helpottaa. Kiitos kaikista vastauksista. En voi sanoa et kiva kuulla että on paljon muitakin jotka ovat samassa tilanteessa mutta kiva on tietää ettei ole ongelmissaan yksin...
Luin näitä teidän vuodatuksia tässä ketjussa. Suurin osa on vaimoja, jotka kovilla miesten takia.
Olen mies ja suhteemme kestänyt yli 25v. Olen pettänyt vaimoni luottamuksen jo liittomme alkujaksoilla, en sänkyyn ole mennyt, mutta muuta ja myhemmin ollut joitain nettisuhteita. Ja tiedän kokemuksesta mitä se on kun kärsii luottamuspulasta ja omasta syystä. Vaimo ei koskaan pysty mulle olemaan aito ja antautunut,koska pelkää minun tekevän taas jotain. Suojaa itsensä. Tällainen tilanne on ikävä ja tekee sen, että mies on koko ajan alakynnessä, eikä koskaan voi kokea sitä oikeaa rakkauttaa. Siksi niin helposti sitä ajautuu kierteeseen""kaipaa toisen syliä"".
Paska homma ja olen paska ukko. Tiedän että olen se syypää ja kaiken takana. Mutta ei tää toimi, vaan on välillä yhtä tuskaa hänelle ja minulle.Rakastan vaimoa, enkä halua häntä loukata. Nytkin hänen ollessa matkalla kävin kapakassa, eikä nyt puhu minulle mitään viikkoon ja tuntuu, että ero tulee. Ei pidä jos otan välillä reilusti ja menen kapakkaan.
nyt miettimisen paikka?
Jotain tutun oloista edellisestä liitostani ovat nuo passiivisuus ja etäisyys mikä kirjoituksesi perusteella huokuu kaikesta. Pahin asia on luottamuksen puute, se on jopa pahempaa kuin satunnaisen pettäminen seksuaalisesti. Olet oppinut elämään jatkuvassa epävarmuudessa, ahdistavassa kodissa (joka muuten ei voi olla vaikuttamatta myös lapsiin) sekä suojelemaan miestäsi kuin lasta konsanaan.
Miehesi on siis oppinut, että sinä olet se, joka ”siivoaa” hänen tekemistensä jäljet, ihan fyysisesti että henkisesti. Miksi hänen tarvitsisi ottaakaan vastuuta, koska sinä joka tapauksessa hoidat seurausten jäljet? Eikä hänen tarvitse piitata nalkutuksistasi, koska et kuitenkaan tee mitään todellista ja häntä uhkaavaa.
Kuinka oikein hoidit tuon valheen paljastumisen jälkeen tilanteen, tarkoitan taloudellista tilannetta? Kuinka hän muutti käytöstään sen jälkeen? Hänen elämänsä perustuu nyt sinuun, ilman sinua hän joutuisi itse selvittämään sotkunsa ja miettimään mm. työllistymistään.
Tiedän että tietyn luonteen ei ole helppoa antaa periksi ja hyväksyä sitä, että liitto on rakennettu lahoavalle perustalle. Sitä, että se pysyy pysytyssä vain yrittämällä ja sinun ponnisteluillasi. Mihin pisteeseen asti olet valmis menemään? Oletko valmis myös kestämään sen että voit tuntea melkoista katkeruutta ja kaunaa vuosikausia?
Kerron vähän kuin tein vastaavassa tilanteessa. En tarkoita että sinun tulisi niin tehdä, mutta ehkä saat siitä jotain ajatuksia joita voit ainakin miettiä. Siirryin siis sanoista tekoihin.
Kerroin selkeästi mitä tunsin ja mitä aioin tehdä. Aloin elää kuin olisin jo yksinhuoltaja. Mies oli kuin ilmaa, enkä edes siivonnut hänen sotkujaan, pessyt pyykkejä tai hoitanut hänen laskujaan. Hoidin vain ne laskut jotka olivat välttämättömiä, kuten sähköt jne. Samoin ruokatalous muuttui, hän sai jos sattui jäämään, ellei itse ostanut jotain. Harrastin ja ellei hän suostunut katsomaan lapsia, etsin heille hoitajan.
Sinulle ehdottaisin että lakkaat selvittelemästä miehesi asioita, sanot rauhallisesti että ne ovat miehesi itse selvitettävä. Voit kertoa ulkopuolisille, että olet pahoillasi miehesi käytöksestä, mutta et voi sille mitään.
Fyysisiin hellyydenosoituksiin sanoin napakasti, että se ei tunnu mukavalta, ja tuo ristiriitaisen ja ahdistavan olon. Meidän liittomme kun perustui paljolti seksiin. Totta kai mies ärsyyntyi, mutta kerroin koko ajan kuin lapselle, miksi näin tapahtuu. Siinä oli hyvä tilaisuus pyytää perheterapiaan jne. Annoin itselleni kolmen vuoden määräajan. Ellei siihen mennessä ollut tapahtunut mitään, ero oli selvä.
Miehen herääminen tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun ilmoitin eroavani. Raivonpurkaus oli melkoinen. En antanut periksi vaan aloin järjestelemään käytännön eroa. Miehen reaktiot olivat ääripäästä toiseen, mutta hänellä oli ollut mahdollisuutensa jo. Voin kertoa että kun mätäpaise purkaantuu se voi saada omituisia aikaan. Onneksi miellä ei ollut noin suurta valhekuormaa, mutta kaikkea muuta riitti.
Olisiko aika käyttää tuota päättäväisyyttä ja sinnikkyyttä nyt toiseen suuntaan? Ei toisen kannattelemiseen vaan tulevaisuuden rakentamiseen.