Ilmestys meille

Matti Niemisen ilmestys Suomen kirkosta 10.3.1996 klo 9.30 ja 11.10

Olin koirani kanssa lenkillä. Kävellessämme pitkin lumista polkua, valtava Jumalan rakkauden läsnäolo laskeutui
yllemme. Kyyneleet alkoivat virrata silmistäni.

Muutaman metrin kuljettuani alkoi ilmestys. Silmieni eteen ilmestyi Suomen valtion rajaviivat. Rajojen sisällä oli
yksi suuri kirkko. Loppumaton jono väsyneitä, kärsiviä, ahdistuneita, lepoa etsiviä ihmisiä kulki kirkon ovelle,
katsoivat ovesta sisään, kääntyivät pois ja jatkoivat matkaansa. Ihmettelin tätä, mutta samassa minulle
näytettiin kirkon sisäpuoli, joka oli täynnä kaikenlaista toimintaa. Eräässä osassa kastettiin vauvoja päätä
valelemalla, toisessa osassa aikuisia upottamalla. Eräät ryhmät seisoivat toisiaan vastassa Raamatut kädessä
toisiaan tuomitsemassa. Eräät olivat ikään kuin omissa looseissaan erottautuneina muita ylemmäksi. Ylistysryhmät
lauloivat ja soittivat. Oli ryhmiä, jotka rukoilivat paranemista pitkille sairasjonoille. “Jeesuksen nimessä” kuului
heidän joukostaan. Oli ihmisiä, jotka kulkivat pää muita ylempänä toisten korottamina.

Kaiken tämän toiminnan ympärillä oli valtavat määrät ihmisiä, joista vaistosi jonkun asian kaipauksen. Sen jälkeen
minulle näytettiin alttaritaulu, johon Jeesus oli kuvattuna ristille, valtavat kyyneleet vuotivat Hänen silmistään.
Kuulin sanat: “Se, että olette Jumalan lapsia, on minun tekoni - Minä olen valinnut, se on minun tekoni - Minä
olen puhdistanut ja pyhittänyt, se on minun tekoni - Minä, joka olen puhdas, puhdistan, se on minun tekoni
- Minä, joka olen Pyhä, pyhitän, se on minun tekoni. Minkä minä olen aloittanut, sen minä teen loppuun. Te
arvostelette lihan mukaan, minä näen sydämet. Te tuomitsette lihan mukaan, minä näen sydämet. Te rakastatte
lihan mukaan, minä näen sydämet. Minä olen viinipuu ja puhdistan oksani. Tuuli tulee käymään ja oksat
puhdistetaan."

Tämän jälkeen näin ihmeellisen puun, jossa oli valtavasti oksia täynnä lehtiä. Tuuli alkoi puhaltaa, lämmin tuuli,
joka voimistui kaiken aikaa. Oksat nousivat vaakatasoon ja lehdet alkoivat irrota. Tuuli voimistui ja oksat
paljastuivat, vaikka ne ikään kuin yrittivät pitää lehdistä kiinni. Tuulen puhallus loppui, kun kaikki oksat olivat
paljaat. Tuli hiljaisuus, jonka kaltaista en ole koskaan kokenut. Näin jälleen kirkon. Kirkon ovesta tuli ulos ihmisiä,
joista loisti valo ja he lähtivät niiden ihmisten perään, jotka olivat kirkkoon katselleet. Kuulin sanat: “Puhu tämä,
tuo tämä julki."

Ilmestys päättyi.

Kävelin koirani kanssa metsässä ihmetellen, mitä tämä on.

Tultuani kotiin ja vaimoni lähdettyä töihin, kirjoitin kuitenkin sanat, jotka kuulin, paperille. Noin kello yksitoista
lähdin äitini luo. Istuin linja-auton takapenkillä. Jumalan läsnäolo valtasi minut jälleen ja kyyneleet alkoivat virrata
silmistäni.

Minulle näytettiin ilmestys uudestaan ikään kuin kopiona ensimmäisestä.

Itkin koko matkan äitini luo.

Olin viikkoja ihmetellyt erästä asiaa. Viettäessäni kotonani yksinäni rukoushetkiä ja nauttiessani Herran ehtoollista
lähes päivittäin, olin tuntenut Jumalan läsnäolon erittäin voimakkaana ja murtavana. Ei sanoja, ainoastaan
kyynelvirrat olivat vuolaina virranneet silmistäni. Puhuin tästä työtoverilleni ja ajattelimme, että josko tämä on
jotain sellaista sisäistä paranemista.

Nähdessäni tämän ilmestyksen, ymmärsin itkuni syyn.

Me haluamme joskus laulua: “Hän ilolla sinusta iloitsee ja riemulla sinusta riemuitsee”, mutta minä tiedän, että
tällä hetkellä, Kristus, katsoessaan verellä lunastamiaan ruumiinsa jäseniä Suomen Siionissa, itkee. Minä tunsin
sen tuskan, jota Hän tuntee, sain olla tämän ilmestyksen kautta osallinen Hänen kärsimyksistään. Kristus itkee!
Minun sanalliset kykyni eivät riitä tuomaan julki sitä ilmapiiriä, mikä vallitsi ilmestyksessä näkemässäni
seurakuntaruumiissa, jonka pitäisi olla Jumalan rakkauden ilmentymä. Rakkaudesta siinä ei ollut jälkeäkään.
Ylpeys, kunnianhimo, pahan puhuminen, kylmyys, tuomitseminen, ylenkatsominen, armottomuus, oikeassa
oleminen ym. Siinä oli kuva Kristus-ruumiista. Valtava “sinearilaisuuden” henki: “Tehkäämme itsellemme nimi."

Me, me ja minä, minä. Kuten jo sanoin, minun sanani eivät riitä, en edes yritä. Jos se, mitä minä sain nähdä,
on tilamme Jumalan silmin nähtynä, niin olemme Kristuksen ruumiin irvikuva. Tarvitsemme sen tuulen ja se tulee.
Minulle ei sanottu: “Tehkää parannus” tai “Jollette tee parannusta.” Tuuli tulee ja puhdistaa kaiken. Kaikki,
mikä korottaa ihmistä tai nimiä, särkyy. Jumala ei kunniaansa jaa. Tulee sirpaleita, mutta Hän tekee ehjäksi
jälleen ja täyttää uudella öljyllä. Halleluja!

Ihaninta oli nähdä niiden ihmisten, jotka usein saavat tuntea olevansa ylenkatsottuja ja vähäarvoisia ja
kelpaamattomia, täyttyvän Jumalan rakkaudella, että he ovat kuin tulisoihdut pimeässä maailmassa.

Halleluja! Tule tuuli! Amen.