Tämä taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Olen vieras omassa kodissani. Hankala, ylimääräinen sisustukseen sopimaton tavara.
Olen omasta mielestäni ihan hyvää keskitasoa oleva normimies. En juo, en polta, en käy vieraissa. Olen pärjännyt töissäni ja tehnyt varmasti pitkiäkin päiviä ja toisinaan olen käynyt työmatkoillakin. Tosin hyvin harvoin ja aina syystä. Mikään työnarkomaani en ole. Mutta työni on varmasti vaativampaa, kuin lumon pudottaminen ja joskus se seuraa ajatuksissa kotiinkiin. Töitä en kuitenkaan kotona tee. Läppäri pysyy kiinni.
Nyt olen huomannut, että minun tapani elää on vaimostani yksinkertaisesti väärin. Hän on ottanut kodin ja sen järjestyksen haltuunsa. Minä en siihen järjestykseen mahdu. Riisun vaatteeni väärään paikkaan. Ripustan pukuni hengariin väärin. Olen väärään aikaan sohvalla. Leikin lasten kanssa väärin. Puen lapset väärin ja opetan heille vääriä asioita. Lehdet, joita minulle ilmaiseksi tulee ammatini ja ammattijärjestöni takia ovat vaimostani typeriä, turhia ja aiheuttavat liikaa paperiroskaa.
Olen pedantti ja siisti ihminen. Rentoudun siivotessani. Vaimoni mielestä siivoan vääränä päivänä ja minun pitäisi hänen mielestään kysyä häneltä lupa siivouksen aloittamiseen. Omasta mielestäni siivoan omaa kotiani ja kannan samalla korteni yhteiseen kekoon.
Olen ajatellut aina, että parisuhde ja perhe on yhteistyötä; vaimoni on synnyttänyt lapset ja hoitanut heitä jonkin aikaa kotona. Minun tehtäväni on ollut tehdä työtä, jotta olemme pystyneet elämään normaalin kokoisessa kodissa ja ostamaan lapsille ja itsellemme vaatteet ja ruoat. Minä kunnioitan kovasti vaimoni panosta. Minun on vaikea saada häntä ymmärtämään, että minä en ole lomalla silloin, kun olen kotoa poissa.
Fyysinen suhde meillä on tietysti vähentynyt minimiin jo aikaa sitten. Tämä kodista savustaminen on selkeästi sen jatke. Koko tämä elämän muutos on yksi suuri jatkumo siitä asti, kun vaimoni sai lapset ja oman pesän, jossa hääriä. Ja asenne on nimenomaan se, että kyseessä on hänen pesänsä ja hänen lapsensa. Minä olen täällä ylimääräinen. Kuin joku roska.
Olen omasta mielestäni ihan hyvää keskitasoa oleva normimies. En juo, en polta, en käy vieraissa. Olen pärjännyt töissäni ja tehnyt varmasti pitkiäkin päiviä ja toisinaan olen käynyt työmatkoillakin. Tosin hyvin harvoin ja aina syystä. Mikään työnarkomaani en ole. Mutta työni on varmasti vaativampaa, kuin lumon pudottaminen ja joskus se seuraa ajatuksissa kotiinkiin. Töitä en kuitenkaan kotona tee. Läppäri pysyy kiinni.
Nyt olen huomannut, että minun tapani elää on vaimostani yksinkertaisesti väärin. Hän on ottanut kodin ja sen järjestyksen haltuunsa. Minä en siihen järjestykseen mahdu. Riisun vaatteeni väärään paikkaan. Ripustan pukuni hengariin väärin. Olen väärään aikaan sohvalla. Leikin lasten kanssa väärin. Puen lapset väärin ja opetan heille vääriä asioita. Lehdet, joita minulle ilmaiseksi tulee ammatini ja ammattijärjestöni takia ovat vaimostani typeriä, turhia ja aiheuttavat liikaa paperiroskaa.
Olen pedantti ja siisti ihminen. Rentoudun siivotessani. Vaimoni mielestä siivoan vääränä päivänä ja minun pitäisi hänen mielestään kysyä häneltä lupa siivouksen aloittamiseen. Omasta mielestäni siivoan omaa kotiani ja kannan samalla korteni yhteiseen kekoon.
Olen ajatellut aina, että parisuhde ja perhe on yhteistyötä; vaimoni on synnyttänyt lapset ja hoitanut heitä jonkin aikaa kotona. Minun tehtäväni on ollut tehdä työtä, jotta olemme pystyneet elämään normaalin kokoisessa kodissa ja ostamaan lapsille ja itsellemme vaatteet ja ruoat. Minä kunnioitan kovasti vaimoni panosta. Minun on vaikea saada häntä ymmärtämään, että minä en ole lomalla silloin, kun olen kotoa poissa.
Fyysinen suhde meillä on tietysti vähentynyt minimiin jo aikaa sitten. Tämä kodista savustaminen on selkeästi sen jatke. Koko tämä elämän muutos on yksi suuri jatkumo siitä asti, kun vaimoni sai lapset ja oman pesän, jossa hääriä. Ja asenne on nimenomaan se, että kyseessä on hänen pesänsä ja hänen lapsensa. Minä olen täällä ylimääräinen. Kuin joku roska.
Vastaukset 13
Vanhimmat
suoraan että minä teen asiat näin ja turpakiinni ja sitten jos seksistä pitää pitää huoli ja senkin vo isnaoa suoraan jos sitä on liian vähän ja niin edelleen. Vaoimosi on jostain katkera tai muuten sitäjokin kismittää ja seuraavan kerran kun vaimosi sanoo että siivoat väärin niin toteat että kun siivoan tai teen väätin tästä lähin en tee mitää ja vaimosi saa tehdä kainen mutta otat isännän oteen asiossa että minä teen näin s jasillä selvä. Laitat vaimosi koville täsät valittamisesta ja toteat että sinua ei kohdella tällä tavalla ja vaadit kunnioitusta vaimoltasi ja niin edelleen.
Jos tuollaiseksi on mennyt. Moni mies kokee varmaan samoin kuin sinä, mistä sitten johtuneekin.
Itse olisin ollut onnellinen jos mulla ois ollut kaltaisesi mies.
omani, kun ei pistänyt rikkaa ristiin kotona, no ei hän kyllä töisssäkään kauan viihtynyt...
Itse kaipasin silloin ja kaipaan edelleen miestä (erosimme ),jonka kanssa vois jakaa niin sen kodin, kuin ajatuksetkin.
Mutta eipä ole vastaan kävellyt ja toivoni saan kai heittää romukoppaan ja voihan olla että olen jo tähän "vanhanpiian " roolini tottunut.
Niin lienet kysellyt vaimoltasi syytä käytökseen ?
Mutta älä luovuta koti on yhteinen ja lapset myös. Toki se jos fyysinen yhteys katoaa, katoaa se muukin..
Oliko vaimosi rakastunut sinuun ennen kun menitte naimisiin ? Vai olitko vain hyvä saalis ?
Mutta olet hyvä mies, arvosta itseäsi siitä.
Aika samantapainen on minunkin vaimoni, mutta olen suhtautunut tilanteeseen hieman hyväksyvämmin. Koti ja perhe nyt on vaimon haave ja projekti, ja minä tuen häntä rahoittamalla ja olemalla paikalla. Vaimo päättää sisustuksesta, lomasuunnitelmista, viikonloppuohjelmasta, aterioista jne jne.
Ehkä minulla helpottaa asiaa se, että minulla ei ole mitään omia tavoitteita perhe-elämän suhteen. Siksi on selkeää, että hän saa vapaasti toteuttaa itseään.
Fyysinen suhde on jäänyt pois myös meiltä. Se lienee aika tavallista; moni nainen lakkaa haluamasta seksiä miehen kanssa, kun ei enää aio tehdä tämän kanssa koskaan lisää lapsia.
Intohimot lakkaa suhteessa ja jotkut naiset senkin älyää, ettei säälistä kannata antaa, tulee sekin paskan myöhemmin niskaan, kun täälläkin kirjoittavat, että lahna makasi alla....
ap kirjoittaa. Meille tosin tuli ero muutamien vuosien kärvistelyn jälkeen. Erosta aikaa pari vuotta ja hyvin kyllä asiat on silti rullannu,pojat 5 ja 8 vuotta.
En kyllä vielä ainakaan ole uutta parisuhdetta haikaillut,ehkä joskus jos siltä tuntuu.
Tasa-arvo ei meillä ainakaan toiminut,omassa kodissa ei ollut tilaa minulle. Seksi meillä loppui toisen pojan syntymän jälkeen ja kyllä reilusti myönnän olleeni haluttomampi osapuoli. Mutta jos suhde ei toimi henkisellä tasolla ei fyysinen puolikaan kiinnosta. Ainakaan minua.
Niin, kyllä kai se on enemmän sääntö, kuin poikkeus, että saatuaan ne ihanat häät, ja ne suloiset kaksi lasta, nainen unohtaa miehensä. Toiset naiset ymmärtävät toimivansa tietoisesti, toiset vaan seuraavat evoluution ääntä. Tosiasia se kuitenkin on, että miestä vedätetään siinä vaiheessa rajusti.Miehen osa on siittää ja elättää. Sitten on aika mennä.
"miestä vedätetään siinä vaiheessa rajusti. Miehen osa on siittää ja elättää. Sitten on aika mennä."
Totta, mutta ei naisen osa ole sen kummempi. Nainen käy töissä (jossa on ilkeita naisia työkavereina ja pomona), tulee kotiin, joka on edellisen päivän jälkeen muuttunut sikolätiksi lasten ja aviomiehen käsissä, menettää yöunensa lasten koulumenestyksen takia eikä tunne saavansa mieheltä mitään muuta huomiota kuin kömpelöä kopelointia ja vonkaamista. Ja sitten mies vaihtaa perheensä uuteen, nuoreen vaimoon.
Eli turha ainakaan sille vaimolle on katkeroitua. Haukutaan oikeaa puuta: elämää.
"miehen osa siittää ja elättää.." Eiköhän ne nykynaiset itse itsensä elätä, eikä kannattaisi miehenkään niitä lapsia tehdä, jos ei älyä, ettei ne pyhällä hengellä elä!!
Seurusteluahan ne naiset kaipaisi myös, mutta ei niistä aviomiehistä lasten synnyttyä enää keskustelijoiksi ole, ja mieluummin viettävät sen luppoaikansakkin niitten lapsettomien naisten kanssa.. tai pullon.
luonnevikainen mies. Ei koskaan mikään kelvannut, ainoastaan yhteiselle tilille tienatut ansiot. Jos jonnekin esim. illanviettoon olimme lähdössä niin hän aina joka ainut kerta pahoitti mieleni, jos ei haukkumalla pukeutumistani niin illanvietto paikassa käyttäytymisellään.
Kaikki kukkaistutuksenikin hän repi ylös koska ne eivät hänen m,ielestään juuri siihen paikkaan sopineet.
Kaiken sosiaalisen kontaktin sukuuni, ystäviini, uusiin tuttaviini hän tyrehdytti. Lopulta en edes saanut puhua lastemmekaan kanssa.
Eroa sellaisesta ihmisestä aikoinasi etteivät lapsesi saa väärää ihmissuhde kuvaa. Tai pakota puolisosi perheterapeutille nyt ja heti.
Heh-heh. Onnea ja hyvää jatkoa ex-miehellesi! Olethan sinä katkeruutesi hoitamiseksi hankkinut jo terapeutin?
Ymmärrän että sinua sattuu, mutta jos haluat suhteesi korjaantuvan, niin kostaminen on pahinta mitä voit tehdä. Lähetä töistä vaimollesi romanttinen tekstari, ja ensi kerralla kun teet hänen mielestä jotain väärin, niin yritä vaikka halata ja kysy mikä sinua eniten harmittaa. Yritä rakastaa aidosti, anna vaimosi kertoa ja kuuntele, mutta älä puolustaudu. Melko varmasti saat nähdä ihmeen, jossa kiukkunen ämmä muuttuu ihanaksi vaimoksi.
Muutos ei välttämättä tapahdu hetkessä, mutta jos jaksat kärsivällisesti antaa vaimosi purkaa pahan olonsa, niin silloin vaimosikin jaksaa kuunnella sinun tarpeitasi.
No joskus noinkin. Mutta toisaalta ei sitä pidä hyväksyä sanomatta mitään, jos toinen jatkuvasti kertoo, että tekee "väärin" asioita. Ei se puoliso ole mikään kaikentietäjä, eikä kaikkea räkyttämistä tarvitse vahvistaa hyväksymällä sen. Ei mies voi jäädä sellaiseen perässätulijan asemaan, se johtaa juuri seksuaalisen kiinnostuksen vähenemiseen, mikä tuossa oli tapahtunutkin.
Mutta kyllä sitä naista kannattaa kuunnella, ilman muuta. Ei pidä vain tehdä automaattisesti niin kuin se haluaa, jos se tuntuu menevän överiksi.
Olet ihan oikeassa. En kuitenkaan tarkoittanut ettei saisi kertoa omaa mielipidettä, sitä ei vaan kannata kertoa silloin kun toinen on kiihtyneessä mielentilassa, esim syyttelee tai puolustelee. On parempi ensin toisen antaa purkaa sydämensä, ja sen jälkeen kun toinen on rauhoittunut, niin voi kertoa omankin mielipiteensä.
Olen itse monta kertaa huomannut, kun olen kertonut oman mielipiteeni liian aikaisin, niin se ollaankin kuultu ja ymmärretty väärinpäin. Myös omaakaan mielipidettä ei kannata sanoa, ennen kun on itse rauhoittunut.