Eräitä näkemyksiä Väinö Tannerista:

Saitilla on viime päivinä keskusteltu enemmän kaikesta muusta kuin keskustan politiikasta. Otto Ville Kuusinen on tainnut olla kepulaisten suurin suosikki. Nytkin näkyy olevan monta avaustakin, joissa kysellään suurinta, suosituinta tai vihatuinta poliitikkoamme, historialliset mukaan lukien.

Kun Väinö Tanner näkyy niissä nousseen esille, en tehne suura sääntörikkomusta, jos keskustelun jatkoksi nostan kyseisen henkilön esille omana avauksenaan. Minä kun hänestä jotain myös tiedän, mikä seikka ei yleensä ole peruste täällä esitetyille mielipiteille, pikemmin päinvastoin.

Tukeudun kuitenkin enemmän muiden kuin itseni mielipiteisiin Tannerista. On siellä joukossa pari maalaisliittolaistakin, Relander ja kekkonen. Oma mielipiteeni on lopuksi:


1. Presidentti Lauri Kr. Relander (maalailiitto)

Tannerin hallituksen erottua 1927 kirjoitti presidentti Relander päiväkirjaansa mm. ”Keskustelin Tannerin kanssa toista tuntia. Käsittelemämme asiat saavat jäädä meidän molempien salaisuudeksi. Ne, jotka sanovat, että Tannerilla ei ole sydäntä, eivät häntä tunne. Herttaisempaa miestä kuin hän on vaikea löytää. Tanner on kerrassaan kunnon mies ja lisäksi vielä viisas mies – näin eron hetken lähetessä tunnen sen entistä selvemmin. Hänen poliittiset vastustajansa hänen omassa puolueessaankin tulevat tekemään kaikkensa hänen työntämisekseen syrjään. Se on kyllä suuri vahinko, sillä niin viisaita miehiä kuin Tanner on vähän tässä tasavallassa”.


2. Rafael Haarla, kauppaneuvos

Merkillinen episodi oli huomattavan talousmiehen, kauppaneuvos Rafael Haarlan käynti Tannerin luona vuoden 1929 loppupäivinä. Hän tarjosi Tannerille diktaattorin paikkaa Suomessa! Haarla näki poliittiset olomme toivottomiksi. Hallitus ja eduskunta taipuvat kommunistien vaatimuksiin. Maaseudulla on vallalla täysi tyytymättömyys. Kieltolaki on maalle suureksi turmioksi. Hallitus ja eduskunta eivät ymmärrä mitään taloudesta eivätkä pysty pitämään maan puolta kauppa- ja tulliasioissa. Jos ohjaksia ei saada lujiin käsiin, tapahtuu vuoden kuluessa kumous joko oikealta tai vasemmalta.

Perustellakseen kääntymistä Tannerin puoleen Haarla selitti, että jos diktatuuri perustettaisiin asevoimin, se tietäisi veristä ratkaisua. Jos Tanner suostuisi tehtävään kaikki kävisi keveästi. Hän oli havainnut Tannerin lujatahtoiseksi mieheksi, johon voi luottaa. Ainakin puolet sosialidemokraateista tulisivat seuraamaan häntä. Kun porvaritkin varmasti antaisivat tämänlaatuiselle diktatuurille kannatuksensa, ei siihen siirtyminen tuottaisi suuriakaan vaikeuksia.

Tanner kertoo, että ”lupasin Haarlalle keskustelun jäävän huoneeseeni, mutta kehotin häntä isänmaan nimessä jättämään harhakuvitelmansa ja luottamaan demokratiaan. Jos sillä nyt onkin kriisinsä, se tulee selviämään siitä. Mikään muu hallitusmuoto kuin demokratia ei menestyisi kansanvaltaisessa Pohjolassa”.


3. Wipert von Blücher, Saksan lähettiläs Suomessa 1935-44

Wipert von Blücher muistelee kirjassaan ”Suomen kohtalonaikoja” Väinö Tanneria kymmenissä eri kohdissa aina lämmöllä ja suuresti arvostaen. Sosialidemokraattien vuoden 1936 eduskuntavaaleissa saavuttaman voiton johdosta v. Blüher toteaa: ”Puoluetta piti sen viisas ja tarmokas ja yli puoluerajojen arvostettu puheenjohtaja tiukasti koossa ja johti sitä taitavasti”.

von Blücher toteaa Väinö Tannerin olleen vaalien jälkeen nimitetyn Cajanderin hallituksen todellinen voimaministeri. Hän jatkaa:

”Tanner ei ollut vain poikkeuksellisen älykäs, vaan myös erittäin lujatahtoinen ja poliittisesti taitava mies. Huolimatta sosialistisesta perusasenteestaan hän käytännössä piti kiinni ehdottomasta kuuliaisuudestaan laeille, demokratialle ja parlamentarismin periaatteille. Varmaa on, että hän ajoi tahtonsa perille aivan toisella tavoin kuin muut vasemmistopoliitikot.

Herra Tanner oli nuoruudessaan tutkinut osuustoimintaa Hampurissa ja sitä tietä joutunut henkiseen yhteyteen Saksan sosialismin kanssa. Kotimaahansa palattuaan hän ryhtyi kehittämään Elantoa, osuusliikettä, joka hänen taitavan johtonsa ansiosta piankin laajeni pohjoismaiden suurimmaksi osuusliikkeeksi ja kehittyi mallilaitokseksi alallaan.

Yksityishenkilönä Tanner harjoitti maanviljelystä. Hän omisti huomattavan maatilan, jota vapaahetkinään itse hoiti.

Tanner ei päästänyt sosialismiaan pakottamaan itseään kieltäytymään elämän nautinnoista. Hän poltti väkeviä sikareja ja antoi arvoa hyville ruoille. Hän oli oivallinen seuramies, keskusteli ennakkoluulottomasti mitä erilaisimpiin aloihin kuuluvista kysymyksistä. Etualalla olivat hänen mielessään aina raha-asiainongelmat, joissa hänellä oli syvällinen asiantuntemus. Hän keskusteli ja väitteli mielellään erittäin taitavasti”.

4. Urho Kekkonen, myöhempi presidentti

Tannerin elämäntyön suureksi arvostajaksi osoittautui myös Urho Kekkonen. Hän laati Helsingin Sanomiin Tannerin 60-vuotispäivänä 12.3.1941 päivänsankaria suuresti ylistävän artikkelin, jossa hän kuvaili entisen ministeritoverinsa avuja ja luonteenpiirteitä, joiden katsoi kohottaneen Tannerin demokraattisen johtajatyypin ihanteeksi. Hän näki työväenliikkeen johdossa jatkavassa Tannerissa takeen Suomen kansan itsenäisyystahdon säilymisestä ja lujittumisesta.

Kekkonen toteaa artikkelissaan mm: ”Väinö Tannerin työ sosialidemokraattina ja työväenjohtajana on tullut oikeisiin mittasuhteisiin vasta viime aikoina, kun porvarillisissakin piireissä on opittu näkemään järjestyneen työväenliikkeen kansallinen merkitys… sen tunnustaminen itsenäisyytemme, vapautemme ja kansanvaltamme elimelliseksi osaksi”.

Kekkonen jatkaa: ”Väinö Tannerissa on paljon sellaista, joka on suomalaisinta, mitä miehessä voi olla: hän on varma mielipiteissään, joskus itsepäisyyteen saakka, hän on rehellinen ja luotettava kannanotoissaan, hän on uskollinen asialleen ja tovereilleen, hän on realiteettien mies, kylmä ja kovakin asioissaan, mutta lämmin ihmisenä, hän on humoristinen omalla jäyhällä tavallaan. Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa”.


5. Paavo Lipponen, Sdp:n puh.joht., edusk.puhemies, ent. pääministeri

Paavo Lipponen eräässä juhlapuheessaan 2004, jolloin tv:ssa oli meneillään suuret-suomalaiset-kisa, totesi Tannerista mm. seuraavaa:

”Kuka sitten on kaikista suurin? Parempi voisi olla nimeämättä ketään, sillä suuria suomalaisia on monessa eri sarjassa. Valtiomiehistä, kaikista ehdokkaista suurin – jos sellainen on valittava – on Väinö Tanner. Hän kattoi sen pöydän, jonka ääreen Mannerheim, Ryti ja Paasikivi, muut suurimmat, istuivat. Ilman Tannerin järkähtämätöntä toimintaa demokratian ja oikeusvaltion puolustamisessa niin diplomatiassa kuin sotaponnistuksissa olisi epäonnistuttu.

Tanner opiskeli ahkerasti, hankki kielitaitoa ja kansainvälistä kokemusta, rakensi osuuskauppaliikettä ja hoiti omat asiansa hyvin. Hänen kirjallinen toimintansa oli mittavaa. Tarton rauhan 1930 neuvotteli Tanner, ja vaikka Paasikivi (omaa asemaansa korostaakseen) yritti vähätellä hänen venäjän kielen taitoaan, Tanner kuuluu suomalaisen diplomatian ehdottomiin kärkihahmoihin.

Tannerin mainetta on mustattu sekä oikealta, vasemmalta että keskeltä. Ei ihme, sillä Tanner uhmasi Lapuan liikettä mm. menemällä puhumaan Seinäjoelle äärioikeiston pahimpina uhopäivinä 1930, jolloin jopa eduskunnan puhemies Väinö Hakkila muilutettiin. Silloinen hallitus P.E. Svinhufvudin johdolla ei halunnut ryhtyä toimiin muiluttajien kiinniottamiseksi, vaan suunnitteli Tannerin puhetilaisuuden estämistä.

Maaherra Erik Heinrichs, sittemmin Mannerheimin kakkosmies ja Paasikiven yya-neuvonantaja, teki viisaalla toiminnallaan pääministerin suunnitelmat tyhjiksi ja Tanner saattoi puhua. Ei ihme, että jääkäri, jalkaväenkenraali Heinrichskin on myös pyritty painamaan alas suurten sotilaidemme arvojärjestyksessä.

Tannerin mainetta nakertavat yhä niiden poliittisten vastustajien henkiset jälkeläiset, joiden pyrkimyksiin Tannerin lähettäminen sotasyyllisenä Sörkan vankilaan sopi erinomaisen hyvin. Toiselle sotasyyllisyydestä tuomitulle, Risto Rydille, sovitetaan oikeutetusti sankarin sädekehää - miksei Tannerille? Urho Kekkonen kuuluu epäilemättä suurten joukkoon, mutta hänkin kävi Tannerin kattamaan pöytään: miehitetyssä maassa ei Kekkosellakaan olisi ollut liikkumatilaa.

Väinö Tanner oli hengen ja tahdonvoiman jättiläinen, suurin suomalainen”.


6. Keijo Leppänen, MTV 3:n uutisankkuri, kolumnisti.

Keijo Leppänen toteaa Yhteishyvä-lehden HOK-Elanto- juhlanumerossa 10/2005 seuraavaa:

”Nykyisen S-etukortin haltijan näkökulmasta mielenkiintoisinta osuusliikkeiden pitkässä historiassa ovat vahvat persoonallisuudet. Väinö Tanner on suomalaisen osuustoiminnan Kekkonen, lähes ikuisuuden hallinnut ja päätään pitempi muita. Nuori toimitusjohtaja loi Elannolle käsittämättömän kiinteistöomaisuuden ja tasapainoisen hallintomallin aikana, jolloin punainen oli punaista ja valkoinen valkoista. Tannerin ansiot ovat kiistattomat ja arvot kunnioitettavat”.


7. Jorma K.Korhonen, historian harrastaja.

Viime vuosisadan merkittävimmän poliitikon ja valtiomiehen asemasta kilpailevat mielestäni vain Väinö Tanner ja Urho Kekkonen. Olen tätä mieltä silti väheksymättä Ståhlbergin, Svinhufvudin, Rytin ja Paasikiven suuria ansioita. Lienee tarpeellista huomauttaa, että Mannerheimia, muuten kenties viime vuosisadan suurinta suomalaista, en lue poliitikoksi, vaikka hän hieman sitäkin oli ja valtiomiestä hänessä oli vielä enemmän.

Väinö Tannerin poliitikon ura alkoi jo viime vuosisadan alkuvuosina autonomisessa Suomessa hänen ollessa vähän yli 20-vuotias. Eduskuntaan hänet valittiin 26-vuotiaana 1907. Siis samana vuonna kun Urho kekkonen aloitti kansakoulunsa. Politiikasta hän luopui vasta 82-vuotiaana 1963 jättäessään tuolloin SDP:n puheenjohtajan tehtävät Rafael Paasiolle.

Näin ollen Tannerin poliitikon ura jatkui 60 vuotta, pitempään kuin kenenkään toisen suomalaisen poliitikon. Urho Kekkosen poliitikon ura kesti vuodesta 1936 vuoteen 1981 eli ”vain” 45 vuotta, mutta johti kieltämättä korkeammalle ja lujempaan asemaan kuin kenenkään itsenäisyyden aikaisen johtajamme, Mannerheimia ehkä lukuun ottamatta. Mutta Kekkosen nousu niin ylös selittyy, kun tutustuu hänen ”kiemurtelevaan” uraansa ja sen äkkikäännöksiin. Tannerin aina suoraan kulkenut ura ei vienyt häntä presidentiksi, kun Tannerin huippuaikoina, aikana ennen sotia, sosialidemokraatin pääseminen Suomen presidentiksi oli mahdottomuus, vaikka hän kolmissa vaaleissa ensimmäisellä kierroksella sai eniten ääniä.

Tannerin poliitikon uran kulminaatiokohta oli ilman muuta vapaussodan aikaisissa ja siihen liittyvissä tapahtumissa, sillä hän vaikutti ratkaisevasti siihen, että punaisten vallankumousyritys epäonnistui ja Suomi pääsi demokratian tielle. Sitä Tannerille eivät koskaan antaneet anteeksi kotikommunistimmekaan, puhumattakaan Neuvostoliiton johtajista ja heidän myötäilijöistään.

Tannerin määrätietoinen, lujatahtoinen, uupumaton ja taitava työ itsenäisyytemme ensimmäisinä vuosikymmeninä vaikutti enemmän kuin kenenkään toisen panos siihen, että suomalaiset yksimielisenä torjuivat talvisodassa maahamme hyökänneen vihollisen. Tanner samanaikaisesti oikeistodiktatuurin vaaraa torjuessaan sitoi myös työväestömme mukaan demokratiaan ja sen arvoihin. Ei ihme, että oikeistodiktatuurin uhan pahimpina aikoina häntä porvarilliselta taholta pyydettiin Suomen diktaattoriksi (kts. Rafael Haarlan mielipide edeltä).

Tannerin ura itsenäisen Suomen politiikassa on oikeastaan monihuippuinen; merkittävä senaattori (ministeri) jo autonomisessa Suomessa, pääministeri jo 1920-luvulla, ja hänen asemansa oli hyvin merkittävä hallituksen todellisena voimaministerinä välittömästi ennen sotia ja vielä sotiemme aikanakin. Ehkä juuri silloin Tannerin arvostus kasvoi suurimpiin mittoihinsa.

Väinö Tannerin ura politiikan ulkopuolella oli monipuolisempi ja kiistatta merkittävämpi kuin Kekkosen. Kekkosella se jäi keskitason virkamiehen ja urheilujohtajan uraan, mutta Tanner loi pohjoismaiden suurimman osuusliikkeen, joka oli myös yksi maailman suurimmista. Tanner oli pitkään johtopaikoilla myös kansainvälisessä osuustoimintaliikkeessä. Tannerin kirjallinen tuotanto – omat kirjat ja kuudelta eri kieleltä kääntämänsä – ylittää laajuudessaan ja monipuolisuudessaan Kekkosen vastaavan tuotannon, joka käsittää pääasiallisesti vain puheita ja lehtikirjoituksia, niitä tosin runsaasti.

Summa summarum: Kun kerran otin ehdolle viime vuosisadan kahdeksi merkittävimmäksi poliitikoksi ja valtiomieheksi Urho Kekkosen ja Väinö Tannerin, valinta noiden kahden välillä olisi minulle helppo, jos pitäisi nimetä merkittävin: Se olisi Väinö Tanner.