kyynelkissa

Vapaa kuvaus

Olen tällainen pieni villikissan ja kesyn sylikissan sekoitus; puren, mutta kehrään. Ailahtelevainen, tunteikas, rehellinen, leikkimielinen, uteliaan kiinnostunut ja suht avoin otus. Ota selvää, jos tahdot kuulla lisää. Miten 'Kyynelkissa' kuvaa minua nimimerkkinä? 'Kyynel' siksi, että vuodatan paljon kyyneliä. 'Kissa' siksi, että koen kaikki kissat jollain tapaa sielunveljikseni ja -siskoikseni. Kissat eivät itke, mutta minä kissansieluisena ihmisenä teen niin. Koulutus: Ammattikoulu Siviilisääty: --- Lapset: En oikein tiedä

Aloituksia

3

Kommenttia

45

  • Uusimmat aloitukset
  • Suosituimmat aloitukset
  • Uusimmat kommentit
  1. Kissat eivät monesti jaksa leikkiä pitkiä aikoja kerrallaan. Voisit koettaa tehdä itsellesi päivärutiinin, että muutaman kerran päivässä tiettyinä kellonaikoina leikität kissojasi 5-15 min. Jos tilanne on niin paha, ettet jaksa nousta sängystä ylös, niin varaa yöpöydällesi pieni laserosoitin, jonka valon perässä voit juoksuttaa kissoja ympäri huonetta liikuttamalla vain kättäsi. Kissoille on mahdollista hankkia myös aktivointileluja, joiden kanssa ne touhuavat ominpäin. Mikäli sinulla on piha, voit rakennuttaa sinne kissatarhan, johon kissat pääsevät ikkunan- tai ovenavauksella. Kissat viihtyvät monesti vain tarkkaillen paikoillaan ympäristöä. Voit lohduttautua sentään sillä, että kissoilla on sinusta ja toisistaan seuraa ympäri vuorokauden!

    Toinen mahdollisuus on hankkia kissoille ulkopuolinen hoitaja. Naapurustossa asuu varmasti lapsia tai nuoria, jotka taskurahaa vastaan tai kenties jopa ilmaiseksi ovat iloisia saadessaan leikittää kissojasi ja käyttää niitä kenties valjaissa ulkona.
  2. Yksi reivaaja ilmoittautuu. :) Käyn silloin tällöin psykebileissä. Itsehän olen hyvin huono tanssimaan "oikeasti" ja kouluaikoina inhosin kaikenlaista tanssimista. Olin aina se, joka talloi parinsa varpaat, tai oppi liikkeet viimeisenä.

    Reivaaminen on rentoa puuhaa, liikutat vartaloasi musiikin tahtiin (tai vaikka epätahtiin) niin kuin haluat. Monet siellä vaan hötkyy, niin jätkät kuin tytöt, joko itsekseen tai ryhmässä. Kukaan ei ole mulle tullut reiveissä sanomaan, että tanssisin huonosti, päin vastoin on jopa kehuttu kuinka vapautuneesti tanssin.

    Käyminen reiveissä sai mut löytämään tanssimisen ilon ja uskaltamaan tanssia niin kuin haluan, kun aiemmin olin kohdannut pelkkää arvostelua.

    Pukeutua voit reiveihin miten haluat, tuskin katsotaan kieroon. Konemusaakin on eri tyylistä, niin pukeutuminenkin voi käsittääkseni genrekohtaisesti vaihdella. Yhteistä kaikkialla on se, että kaikki mikä hohtaa uv-valoissa on cool, esim. yksinkertaisimmillaan valkoinen väri vaatteissa. Cybershopista saa uv-valoissa hohtavia kyniä, värejä ja meikkejä, joilla voi koristella itseään.

    Pukeutumisesta löytyy lisää infoa, kun googletat "pukeutuminen reiveihin".

    http://klubitus.org/
  3. Hei, en huomannut vielä kenenkään kommentoineen schipperkeä vaihtoehtona. Itselläni on kokemusta yhdestä rodun edustajasta. Olin koiran kanssa paljon tekemisissä, mutta se ei ollut omani. Näistä lähtökohdista kerron oman kokemukseni rodusta.

    Schipperke on itsenäinen ja itsepäinen. Lenkillä se tahtoi mennä jokaisen koiran luo, mutta jätti sen jälkeen ne välittömästi huomiotta. Samoin vartioidessaan pihaa schipperke päästi lyhyen merkkihaukun, kävi tsekkaamassa tulijan, minkä jälkeen muuttui välinpitämättömäksi vieraita kohtaan. Perheenjäsenet puolestaan saivat osakseen schipperken täyden kiintymyksen. Kesti aikansa ennen kuin schipperke hyväksyi minut "perheenjäseneksi" ja lakkasi olemasta välinpitämätön.

    Ulkoilu- ja matkatoverina schipperke on voittamaton. Koira hyppäsi oma-aloitteisesti autoon ja lähti innokkaana tutkimaan täysin uutta ympäristöä. Tutulta lenkkireitiltä poikkeaminen sai schipperken sen sijaan epäröimään hieman. Turkki on helppohoitoinen ja säänkestävä, usein pikainen pyyhkiminen tai suihkutus riittää. Ainoa kerta, kun schipperke murisi minulle, oli kun vein sen vasten tahtoaan suihkutettavaksi. Muuten äärimmäisen kiltti, vieraille välinpitämätön.

    Schipperke oli perso makupaloille, joiden avulla sitä pystyi kouluttamaan. Sisällä ja pihapiirissä koira oli valmis tekemään jos jonkinmoista temppua, mutta lenkillä sen huomion suuntautuessa muualle perustottelevaisuuskin oli haasteellista. Toisaalta koiran perhe ei pahemmin johdonmukaisesti kouluttanut sitä, vaan koulutus oli minun hupiani. Yleisesti schipperke sopii myös agilityyn, vaikkei olekaan roduista miellyttämishaluisin.

    Listaasi liittyen tiivistelmä... Schipperke on energinen ja mielestäni fiksu, joskin itsepäinen. Ilmoittaa vieraista lyhyellä merkkihaukulla, mutta ei todellakaan ole mikään räksyttäjä. Kompaktin kokoinen rivitaloon, sopii agilityyn. Metsästysvietti rajoittuu rottakoiran ominaisuudessa pienjyrsijöihin, mutta tuntemani koira ei tietääkseni pyydystänyt yhtäkään jyrsijää talosta. Käsittääkseni rotu on terveimmästä päästä. Turkki on helppohoitoinen ja säänkestävä. Muiden koirien luo pitää päästä, mutta sen kummemmin ei ole niistä kiinnostunut, ellei sitten tahdo suuresta egostaan johtuen hieman pomottaa niitä ainakin omalla pihallaan (lienee koirakohtaista). Yksinolosta en osaa sanoa, sillä tuntemani koira ei joutunut olemaan pitkiä aikoja yksin (plus koulutuksesta kiinni).

    Toivottavasti tästä oli apua ja korjatkaa, jos olin väärässä jossain asiassa. :)
  4. Ap, minkä ikäisiä lapsia perheessänne on? Papillon ei hennon luustonsa ja pienen kokonsa vuoksi sovellu perheeseen, jossa on aivan pieniä lapsia, jotka voivat olla tahtomattaan kovakouraisia. Tällaista tietoa sain joskus, kannattaa vielä varmistaa joltain rodunkasvattajalta tai muulta luotettavalta tietolähteeltä.
  5. Itse saan ruokaan kulumaan aina suunnilleen saman summan kuussa, n. 200 e. Tähän sisältyy ulkonasyömiset, herkut ym. Uskoisin, että summan voisi tinkiä helposti 150 euroon, jos ylimääräiset jutut jättäisi pois ja tekisi ruoan kotona.

    Työttömänä, työmarkkinatukea saavana, kaupunginasunnossa asujana minulle jää vuokranmaksun jälkeen käteen n. 400 e, josta laskuihin menee vajaa 50 e. Jos tästä vähennetään vielä ruokakulut, niin erotuksena on n. 150 e. Rahaa kuluu myös matkoihin pk-seudulla ja sen ulkopuolella, sekä shoppailuun. Päihteitä käytän silloin tällöin, mutta ne eivät ole merkittävä menoerä. Festareilla, keikoilla, reiveissä, elokuvissa jne. käyn toisinaan. Lisäkuluja tulee maksettua jonkin verran säästöistä ja sukulaisten lahjarahoista. (Poikkeuksena työelämävalmennus, joka nostaa työmarkkinatuen määrää.)
  6. Tiedän imuroinnin toimivan myös pitkäkarvaisen kissan kohdalla. :P Kummini kolli jopa piti siitä.
  7. Eräässä omassa suhteessani ilmeni samankaltaisia ongelmia, minkä seurauksena jätin miehen. Työharjoittelussa käteeni sattui eksymään kirja nimeltä "Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta", jota suosittelen aloittajalle luettavaksi. Itse sain korjattua jo toivottomaksi kokemani suhteen tuon kirjan avulla. Ymmärsin miesten ja naisten väliset erot, joita en ollut aiemmin ottanut huomioon. (Olin ollut asenteella "kaikki me olemme ihmisiä, eikä väliä kumpaa sukupuolta").

    Kuten joku ketjussa jo mainitsikin, miehet ovat ajattelultaan ratkaisukeskeisiä ja pohtivat ongelmia ensisijaisesti hiljaa itsekseen. Vasta kun mies toteaa tarvitsevansa apua ongelman ratkaisuun, hän kysyy neuvoa toiselta. Naiset taas käyvät ongelmiaan läpi ensisijaisesti puhumalla. Naisen puhuessa asiat selkiytyvät hänelle samalla tavoin kuin asiat selkiytyvät miehelle tämän vetäytyessä pohtimaan niitä yksin. Kun nainen tulee puhumaan ongelmistaan miehelle, mies olettaa naisen haluavan ratkaisun ongelmiinsa, eikä käsitä, että nainen hakee myötätuntoa ja ymmärrystä, ei suoraa ratkaisua. Kun nainen päivästä toiseen valittaa huonoa oloaan vailla ymmärrystä, mies käsittää asian niin, että hän ei kykene tekemään naista onnelliseksi. Miehestä tulee kyyninen ja hän ajattelee, että vika on hänessä, koska hän ei pysty tekemään naistaan onnelliseksi. Naisen mielestä mies muuttuu ilkeäksi tai välinpitämättömäksi, mikä pahentaa hänen oloaan.

    Selitin omalle kumppanilleni monta kertaa, ettei ole hänen vikansa, että olen onneton. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt asiaa ja leimasi minut toistamiseen hulluksi. Aloin itsekin leimata käytökseni mielenvikaisuuden piikkiin ja voida sen seurauksena aina vain huonommin. Pyysin mieheltä ymmärtämystä käytöstäni kohtaan, jolloin mies pyysi minua ajattelemaan häntäkin = ristiriita, johon en löytänyt ratkaisua, koska en voinut vain alkaa voida paremmin ja piilottaa tunteitani, kuten mies toivoi. Ratkaisuksi muodostui kirja, jonka luin ja josta luetutin pari lukua miehelläkin. Ymmärryksemme toisiamme kohtaan lisääntyi. Miehen on helpompi tuntea myötätuntoa minua kohtaan, kun hän ei koe itseään riittämättömäksi, ja tulkitsemme molemmat toistemme käytöksen tarkoituksen mukaisesti.

    Jos oma mielenterveytesi on vaakalaudalla, niin psykologilla käymisestä voisi olla hyötyä. Itse olen käynyt myös juttelemassa ja kokenut siitä olevan apua. Helpottaa huomattavasti puhua henkilön kanssa, joka kuuntelee myötätuntoisesti ja ilman tuomitsemista. Olen kokenut toimivaksi myös sen, että jaan puhumisentarpeeni useamman ihmisen kesken, jotta kumppani yksinään ei kuormittuisi huolistani liikaa.
  8. Joo, tämä on koettu. :D Olin lähes kaksi ja puoli vuotta parisuhteessa ihmisen kanssa, joka aina hoki tyyliin; tee mitä teet, kunhan et petä, pettäminen on pahinta kaikesta! Hän yritti aluksi jopa rajoittaa ystävystymistäni erään vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa, mutta en suostunut moiseen. Lopulta suhteemme kaatui siihen, että kumppanini petti minua. Ensin hän salasi tekonsa minulta, mutta päätti sen sittemmin kertoa. Pahimmalta tuntui nimenomaan se, että kumppanini, joka oli aina saarnannut minulle pettämisen kauheudesta, meni ja teki sen itse, eikä edes luottanut minuun sen vertaa, että olisi kertonut asiasta heti.
  9. Vaikka viestit olisivatkin moderaattorien keksintöä, niin uskon niistä olevan hyötyä.

    Luen itse monesti keskusteluja täältä Suomi24:stä, jos minulle tulee eteen jonkinlainen tilanne elämässäni ja kaipaan lukea jonkun samassa tilanteessa olleen kokemuksia tai ihmisten erilaisia neuvoja, tulkintoja tai mielipiteitä tilanteesta. Minun ei siis tarvitse aloittaa omaa viestiketjua, vaan voin lukea jonkun toisen vastaavassa tilanteessa olleen ihmisen viestin ja siihen tulleet vastaukset. Koen tällaisesta olevan apua, kun teen päätöksiä.
  10. Toisaalta kirjoitit: "Eivät he kuulemma ole tehneet muuta kuin halailleet ja mies sanoo että ei halua avioeroa." Voisitte sopia missä menee suhteenne raja, eli miten pitkälle mies saa sielunkumppaninsa kanssa mennä ilman, että se loukkaa hänen sinulle antamiaan lupauksia. Rehellisyys on tärkeintä. Kukaan ei voi kieltää omia tunteitaan. Minusta on hienoa, että miehesi luottaa sinuun niin paljon, että kertoi sinulle tunteistaan rehellisesti. Missä tilanteessa hän oikeastaan otti tunteensa sielunkumppaniaan kohtaan sinun kanssasi puheeksi? Entä onko hän kertonut rakastavansa vain sielunkumppaniaan vai rakastaako hän sinua myös? Rakastaa voi useampaakin ihmistä kerralla. Voi tietenkin olla, että sydämessään mies haluaisi olla yhdessä sielunkumppaninsa kanssa, mutta kokee velvollisuudekseen olla sinun kanssasi, kun kerran avioliittoon on astuttu ja lapsi kasvatettavana. Hän saattoi kertoa tunteistaan sinulle, jotta voisit hänen kertomansa perusteella tehdä päätöksen, haluatko olla hänen kanssaan vai laskea hänet menemään. Tällöin hän välttyisi itse kokemasta syyllisyydentunnetta tekemästään päätöksestä, kun sinä tekisit sen hänen puolestaan. Mieti asiaa.
  11. Jälleen kuukausien päästä ystävystyin erään miehen kanssa, jolle olin kertonut toivottomasta suhteesta sielunkumppaniini. Erään odottamattoman tilanteen myötä päädyimme yhteen. Hätiköidysti tehty päätökseni johti kuitenkin tilanteeseen, jossa en myöntänyt suhdettamme parisuhteeksi, vaan toivoin sen voivan pysyä avoimena suhteena, josta voisin kenenkään särkymättä lähteä, jos sielunkumppanini päättäisi palata elämääni enemmän kuin ystävänä. Oltuamme puoli vuotta yhdessä tämän miehen kanssa suhde ajautui kriisiin, minkä vuoksi pistin välit mieheen kuukaudeksi lähes kokonaan poikki. Kerroin tästä sielunkumppanilleni, jonka kanssa olin ollut pari kuukautta etäisempi keskittyessäni parisuhteen ongelmiin. Vuodatettuani kaikki ongelmani hänelle ja saatuani myötätuntoa tilanteeseeni, sielunkumppanini otti seuraavalla kerralla asian puheeksi ja sanoi, että hänen mielestään olin väärässä suhteessa. Jos kerta aioin jättää miehen, niin voisin tulla takaisin hänen luokseen. Olin hetken aikaa onneni huipulla, mutta päädyin sen jälkeen suremaan menetettyä suhdettani.

    Jätin miehen. Ennen kuin ehdin varsinaisesti aloittaa uutta suhdetta sielunkumppanini kanssa, sain kuitenkin selvitettyä ratkaisemattomat ongelmat miehen kanssa ja muistin kuinka paljon pidinkään hänestä ihmisenä... Koska kumpikin miehistä oli tavallista suvaitsevamman sorttinen ihmisolento, he suostuivat ehdottamaani ratkaisuun eli monisuhteeseen, jossa olin käytännössä suhteessa kumpaankin heistä. Perustelin ratkaisun sillä, että sielunkumppani oli minuutemme samankaltaisuuden vuoksi minulle tärkeä, mutta hän oli käytökseltään ailahtelevaisempi kuin minä, eikä pystynyt näin ollen arjessa tarjoamaan sitä turvallisuudentunnetta, jota mies taas pystyi tarjoamaan. Eli rakastin heitä kumpaakin eri tavoin. Toivoin ratkaisun tyydyttävän kaikkien tarpeet. Pian sielunkumppani kuitenkin veti itsensä suhteesta pois todettuaan, ettei monisuhde ollut hänen juttunsa. Yritin anella häntä takaisin sanoen jättäväni toisen miehen. Hän ei tahtonut kokea syyllisyyttä suhteemme hajottamisesta, eikä minun takertuvan häneen. Sanoin, etten voi olla enää miehen kanssa, koska olin haikaillut sielunkumppanin perään koko suhteemme ajan, enkä halunnut enää jatkaa siten... Se ei ollut mielestäni reilua miestä kohtaan, vaikka hän olikin tyytyväinen osaansa "kakkosena". Sielunkumppani vain kehotti minua "päästämään irti"...

    Tiedän etten ole käyttäytynyt fiksusti suhteissani. Kerroin tarinan vain havainnoillistamaan sitä, millaista on elää parisuhteessa, ollen ihastunut samalla sielunkumppaniinsa suhteen ulkopuolella... Sanotaanko näin, että olisin päässyt ihastumisestani luultavasti yli, ellei sielunkumppanini olisi vaikeuttanut asiaa ottamalla jatkuvasti puheeksi menneen suhteemme. Joka kerta kun hän sen teki, sekosin ajatuksissani ja vatsani tuntui kääntyvän ympäri... Päättelin tämän olevan merkki ihastumisesta ja ahdistuin huomatessani, etten ole yrityksistäni huolimatta pystynyt vieläkään hyväksymään häntä ystävänäni, vaan toivoin yhä meidän olevan jotain enemmän... Silloin kun sielunkumppanini ei puhunut asiasta, en juurikaan miettinyt sitä ja ihastumiseni "uinui" sisälläni passiivisessa tilassa, jolloin en kokenut sen vaikuttavan häiritsevästi elämääni. Kaikissa suhteissani olen ollut ihastunut ulkopuoliseen henkilöön, mutta sillä tavoin passiivisesti, ettei asialle ole ollut tarpeellista tehdä mitään. Kukaan näistä ihastuksistani ei ole ollut sielunkumppanini, enkä ole ollut heihin läheisissä väleissä. Tunne ihastumisesta on ok niin kauan kuin ei ole tarvetta saada ihastuksen kohdetta itselleen (siis jos ihastuessaan on jo parisuhteessa).

    Moni on ihmetellyt haluani löytää sielunkumppani, joka merkitsee minulle samanlaista ihmistä kuin olen itse. Olen kai harvinaislaatuinen poikkeus, kun haluan katsoa peilikuvaani silmästä silmään. Usein ihmiset tahtovat kumppaninsa olevan vain samanhenkinen. Aloittajan viestiä haluan kommentoida sen verran, että ehkä miehesi ja hänen sielunkumppaninsa eivät oikeasti halua olla parisuhteessa keskenään? Moni ei tahdo kumppaninsa olevan täsmälleen samanlainen kuin hän itse, vaan enemmänkin täydentävän itseään. Ehkä miehesi ja hänen sielunkumppaninsa tietävät, ettei arki heidän välillään tulisi onnistumaan ja haluavat tietoisesti pysyä vain ystävinä. Ehkä heidänkin ”rakastumisensa” on passiivisessa tilassa.

    (Jatkuu taas alempana...)
  12. Kerronpa esimerkiksi oman tarinani:

    Minä löysin itselleni sielunkumppanin. Ensi kertaa tavatessamme minusta tuntui kuin olisin keskustellut parhaan ystäväni kanssa. En tuolloin ollut ihastunut häneen, vaan tunteeni olivat toverillisia. Mies oli kuitenkin taitava puhuja, ja mitä enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän samankaltaisuuksia meistä löysin (lähinnä luonteesta ja tavasta ilmentää itseämme). Vakuutuin siitä että me kaksi kuuluimme yhteen. Suhde kesti intensiiviset pari kuukautta ja oli täynnä ylä- ja alamäkiä. Sen jälkeen mies totesi, ettei hänellä ole minulle aikaa kuin yhtenä viikonloppuna kuukaudessa. Tällöin hän esitti syyksi, että hänellä oli omia menoja, mutta myöhemmin hän kertoi, että minun ahdistukseni ym. tunteeni olivat nostaneet pintaan hänen omia käsittelemättömiä tunteitaan, joita hän ei kestänyt kohdata. Syyt eivät ole tässä esimerkissä tärkeitä. Suhde meni lopulta kokonaan katkolle miehen ilmoituksen myötä, sillä ainoat asiat, joita olin häneltä pyytänyt, olivat ajan antaminen ja läsnäolo elämässäni. Kolmisen kuukautta surin yksin, joskin kirjoittelimme miehen kanssa mesessä. Sen jälkeen tapasimme ja välimme jatkuivat ystävyytenä, jaoimme myös kumppanin etsintään liittyvät asiat keskenämme. En päässyt sielunkumppanistani kuitenkaan täysin yli, sillä hän mustasukkaisilla puheillaan sabotoi jonkin verran miehenetsintäaikeitani ja otti usein analysoidakseen mikä meidän kahden välisessä suhteessa oli mennyt pieleen ja kuinka hän oli oivaltanut miten asiat voisi korjata. Hän ei pyytänyt minua suoraan takaisin itselleen, vaikka tiesi minun olevan yhä ihastunut häneen. Koetin epätoivoisesti löytää kumppanin, joka pyyhkisi tämän sieluntoverin mielestäni ja pääsisin ylitse ihastumisestani...

    (Jatkuu alempana...)
  13. Olen itse työtön nainen ja seurustellut kahden työttömän miehen kanssa. Koen työtön x työtön suhteen tasavertaisena, kun kumpikin maksaa omat laskunsa. On myös kätevää kun rahatilanne on molemmilla samanlainen. Eipähän ainakaan tarvitse kieltäytyä toisen rahaa vievästä ajanviete-ehdotuksesta rahan puutteen vuoksi, kun ei kummallakaan oikein sitä rahaa ole. ;)

    Arvostan suhteessa muita ominaisuuksia kuin kumppanin töissäoloa. Yhteinen aika on eräs tällainen. Kelläpä paremmin aikaa olisikaan kuin työttömällä? Jonkinlaisella kokemuksella voisin myös sanoa seurustelevani mieluummin työttömän kuin työnarkomaanin kanssa. Mieluummin enemmän aikaa ja vähemmän rahaa kuin toisinpäin. Toisaalta työttömien kumppaneideni kohdalla olen arvostanut sitä, että nämä vähistä rahoistaan ovat kuitenkin säästäneet sen verran, että heillä on ollut omalla vuorollaan varaa maksaa matka minun luokseni. (Kummassakin suhteessa on siis pidetty omat kämpät.)
  14. Olen samaa mieltä nimimerkin "neiti aurinkoinen" kanssa. Ihmisten jatkuva toistensa syyllistäminen asioista alkaa hajottaa. Asioita voi tuoda julki ilman, että syyttää niistä ketään. Mielipiteensä voi tehdä selväksi myös omilla valinnoillaan, jolloin sanojakaan ei tarvita. Jokainen meistä on vaikuttaja asioidessaan päivittäistavarakaupassa ja valitessaan ostaako sieltä sitä elävältä keitettyä rapua vai ei.

    Miettinyt olen myös sellaista, että söisikö pienempi määrä nykyihmisiä lihaa, jos he joutuisivat kasvattamaan ja teurastamaan lihakarjansa itse? Olisimmeko luonteeltamme "kovempia", lähempänä menneiden aikojen ihmisiä, jotka näin tekivät? Vai olisimmeko nykyään "pehmeämpiä", kun tieto asioista on lisääntynyt ja osaamme eläytyä enemmän eläinten tuntemuksiin? Lihakin tuotetaan nykyään ns. piilossa valtaväestön katseilta, eivätkä lapsetkaan tunnu aina ihan tarkkaan tietävän, mistä se pihvi on siihen lautaselle päätynyt.

    Ravuista vielä sen verran, että ne ovat minunkin herkkuani... Vaan silti harvemmin ostan niitä kaupasta eli syön vain kun tarjotaan. Pidellessäni pakasterapupussia kädessäni, punnitsen omaa nautintoani rapujen tuntemaan kärsimykseen. Ideaalisinta olisi pyydystää ravut itse, kuljettaa ne kotiin ja tappaa mahdollisimman kivuttomasti joko iskulla päähän tai yksitellen keittämällä, jolloin vedenlämpötila ei laske riittämättömäksi. Vaan eipä minusta ole rapuja listimään tai moiseen näkemään vaivaa. Näin ollen parempi olisi jättää ne pakasteravutkin rauhaan...
  15. Minun mottoni on ollut jo pidemmän aikaa "kaikki on mahdollista". Moni ihminen on sen kuullessaan väittänyt vastaan, mutta olen vain tokaissut, että lausehan perustelee itse itsensä. Mahdollisuus sekin, että kaikki ei ole mahdollista. ;)

    Aloittajan viestissä huomasin myös tutun "tee toisille kuten haluaisit heidän tekevän itsellesi". Olen tehnyt edellä mainitusta lauseesta oman versioni: "tee se itsellesi, mitä tahtoisit toisten tekevän sinulle". Jokainen pitäköön ensisijaisesti huolen itsestään. Toinen ihminen ei ole velvoitettu tekemään sinua onnelliseksi vaan elämään omaa elämäänsä. Usein tuntuu, että ihmisten onni on riippuvainen jostain ulkoisesta asiasta, kuten toisesta ihmisestä.
  16. "Mahdollisen työnantajan silmissä epäilyttävintä on, jos nuori työnhakija ei lainkaan kuulu sosiaaliseen mediaan, Tero Karppi uskoo."

    Opiskelin itse eläintenhoitajaksi ja alan "ihannetyöntekijää" kuvailtiin jossain lappusessa muistaakseni hieman introvertiksi. :D Käsittääkseni siksi, että tällaisen luonteen omaava ihminen keskittyy paremmin eläimiin ja ymmärtää niitä herkemmin kuin joku suunajapäänä oleva henkilö (?) Tekojakin tulee mietittyä enemmän kuin se hetki. Eli edellä mainitun mukaan sosiaaliseen mediaan kuulumaton henkilö hoitaisi työnsä paremmin.
  17. Ehkä se tunnetila pitää vain kokea. Itse en pääse tästä tosiasiasta yli enkä ympäri. Kun ero tulee, niin jossain vaiheessa, viiveelläkin, alkaa ahdistaa. Puhuminen auttaa joskus. Ei se, että yritetään väkisin piristää, vaan nimenomaan se, että joku auttaa käsittelemään kanssani ajatuksia ja tunnetiloja. Sanotaan, että ei ole ongelmia vaan ratkaisuja, jos asioihin ei takerru ja tee niistä ongelmaa. Uskon, että sinunkin kohdallasi ahdistus muuttuu ennen pitkää suruksi, joka on läsnä aikansa. Sitten pääset yli.

    Festareilla käyminen yksin ei ole mielestäni lainkaan säälittävää. Minä olen käynyt niillä aina yksin ja siksi olenkin ollut ihmeissäni, kun tänä vuonna olen löytänyt keikoille ja festareille seuraa. Uskon, että tämä on pohjimmiltaan tottumuskysymys. Sinusta voi tuntua oudolta liikkua yksin, jos kumppani on ollut aiemmin mukanasi.

    Elämäntilanteesi ei vie ihmisarvoasi. Olet oma rakastettava itsesi, ja tunteiden kokeminen kuuluu elämään. Edellä mainitun hyväksyminen auttaa jo paljon. Myöskin viestin kirjoittaminen tälle palstalle on osa ylipääsemisprosessia ja huolen pitämistä itsestäsi.
  18. Uskon tavallaan tietäväni tuon tunnetilasi. Voisin verrata sitä hieman siihen, kun tapasin ensimmäisen poikaystäväni ekan kerran. En ollut aiemmin ollut juurikaan jätkien kanssa tekemisissä, vaikka olin ujona yrittänyt ja hieman katkeroitunut. Siksi olinkin hieman shokissa, kun huomasin yhtäkkiä hänen kätensä harteillani, istuvani sylissä ja saamassa suudelmaa. Kun heräsin seuraavana päivänä uskoin eilisen olleen unta ja tajuttuani, ettei se ollutkaan, niin minua ahdisti ja mietin hetken, etten haluakaan tavata enää koko ihmistä. Tuli vain sellainen pelästyminen, että olin haukannut liian ison palan jotain sellaista, mikä ei ollut ennen kuulunut tavalliseen elämääni.

    Itsesyytökset pois, minusta toimit ihan fiksusti. :) Tunteesi voivat johtua siitä, että kokeilit jotain uutta ja kivaa, mikä oli kuitenkin vähän pelottavaa. Anna toisten ihmisten olla sitä mieltä kuin ovat, sinullakin saa olla joskus kivaa! Ei elämästä tule mitään, jos aina pelkää pahinta. Itseäni on pienestä asti peloteltu raiskaajilta ja ties millä muulla. Se ei ole hyödyttänyt muuta kuin, että pelkään aina tehdessäni asioita, mutta en silti lopeta niiden tekemistä. Sinä sentään rajasit toimintasi fiksusti, vältit epäilyttäviä paikkoja jne.
  19. Eikös hipeilläkin ole pitkä tukka? :D Pitkätukkaisista miehistä tulee hevikulttuurin lisäksi mieleen myös luonnonläheiset ihmiset.
  20. On toki. Tunnen ihmisiä, joilla on pitkät hiukset ja jotka eivät soita mitään instrumenttia, mutta ovat suhteessa. :) Mietin nuorempana itsekin vähän kysymyksesi kaltaisia asioita. "Annanko väärää kuvaa itsestäni pukeutumalla mustiin, vaikka en metallia niin paljoa kuuntele?" tms. (Joku ystävällinen ihminen siihen tokaisi, että hänen kaverinsa kuuntelee Tiktakia, vaikka hevityyliin pukeutuu. :D)
    21. 1 / 3
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt