kyynelkissa
Olen tällainen pieni villikissan ja kesyn sylikissan sekoitus; puren, mutta kehrään. Ailahtelevainen, tunteikas, rehellinen, leikkimielinen, uteliaan kiinnostunut ja suht avoin otus. Ota selvää, jos tahdot kuulla lisää.
Miten 'Kyynelkissa' kuvaa minua nimimerkkinä? 'Kyynel' siksi, että vuodatan paljon kyyneliä. 'Kissa' siksi, että koen kaikki kissat jollain tapaa sielunveljikseni ja -siskoikseni. Kissat eivät itke, mutta minä kissansieluisena ihmisenä teen niin.
Koulutus: Ammattikoulu
Siviilisääty: ---
Lapset: En oikein tiedä
Liittynyt sitten
Muokkaa profiilia3 aloitusta · 45 kommenttia
- Jos ei lasketa, että tahtoisin joskus kulkea koko Santiago de Compostelaan vievän pyhiinvaellusreitin, mihin menee kuukausi tai enemmän, niin pitäisin lomani mieluiten viikon tai muutaman päivän pätkissä. :) Siinä ehtii tekemään juttuja, joita ei arkena jaksa tehdä, ja pitämään kivaa ilman tylsistymistä.
Edellä mainittu on tosin vain minulle sopiva ratkaisu, jonka en väitä toimivan kaikilla. Kai se riippuu myös aika paljon siitä, mitä aikoo lomallaan tehdä, ja kuinka nopeasti pystyy "irrottautumaan töistä" loman alussa. - Minä en ole Facebookissa, koska en tarvitse menneisyyden haamuja. Yleensä siihen on syynsä, että en ole enää menneisyydestä tuttujen ihmisten kanssa väleissä. Katson mieluummin tulevaisuuteen ja olen kiinnostunut löytämään uusia ihmisiä. :) Varmasti sellaisia löytyisi Facebookistakin, mutta tähän mennessä olen etsinyt tuttavuudet muita teitä.
Tunnustan, että olen myös hieman stalkkeri-luonne. Jos olisin FB:ssä, suuri osa aikaani kuluisi varmasti ihmisten stalkkaamiseen. :P Niinpä pysyttelen jo oman itseni vuoksi poissa sieltä. Kaverin FB-tunnuksilla stalkkaillaan vanhoja luokkatovereita joskus yhdessä, se riittää mainiosti. ;)
Ammattikoulusta päästyäni luokanvalvojani koetti houkutella minua Facebookin käyttäjäksi, koska seuraa mielellään valmistuneiden oppilaiden kuulumisia. Periaatesyistä kieltäydyin, vaikka luokanvalvojastani kovasti pidänkin. Uskon, että jos ihmisillä on minulle oikeasti asiaa, he saavat minuun yhteyden ilman FB:täkin. :) En omaa suurta sosiaalista elämää, mutta jos asia sattuisi muuttumaan, niin voisin harkita rekisteröitymistä. Silloin FB:llä olisi tarkoitus nykyisten ihmissuhteiden ylläpitämisessä, eikä vain menneisyydestä tuttujen ihmisten elämän stalkkaamisessa.
Eli olen aloittajan kanssa osittain samaa mieltä, pienten kuvioiden ihmisenä en koe FB:tä kovin hyödylliseksi. Toisaalta FB on mielestäni asennekysymys; älä vertaa itseäsi muihin. Elämä pysyy aina samana, mutta suhtautumisesi määrää miltä se näyttää sinun silmissäsi. - Tervehdys aloittajalle,
täällä on yksi samanlainen kuin sinä. Olen voimakkaasti tunneihminen, kahden kesken puhelias, fiksuksi kehuttu ajattelija ja analysoija sekä hieman eristäytynyt, mutta sille on syynsä.
Jo lapsena tahdoin olla isona kissa, siinä missä toiset vastasivat kysyttäessä haluavansa olla lääkäreitä, poliiseja ym. Osittain käyttäydyin kuin pieni kissa, sähisin, murisin, kehräsin jne. Ala-asteikäiseksi sellainen oli hyväksyttävää, lapsen leikkimiseksi luokiteltavaa käytöstä. Myöhemmin aloin kuulla olevani lapsellinen ja että ei kukaan käyttäydy niin kuin minä. Viesti oli selvä: kasva aikuiseksi ja sulaudu massaan.
Kukaan ei silti hylännyt minua käytökseni vuoksi, vaan olin pidetty ihminen, pienen hetken ajan jopa suosittu. En osallistunut koulussa niinkään välituntien ryhmäleikkeihin, mutta löysin vapaa-ajalle aina ystäviä.
Ala-aste vaihtui yläasteeksi. Vierailin terveydenhoitajan luona, joka kysyi miten olen sopeutunut uuteen kouluun. Vastasin, että ihan hyvin, mutta ihmiset katsovat minua oudosti, kun käyttäydyn kuin kissa. Muistan ikuisesti terveydenhoitajan vastauksen: "Se menee kyllä ohi".
Yläasteen ajaksi se menikin suurelta osin ohi. Minut tunnettiin "kissana", mutta leikkimielisesti kissana. Saatoin silloin tällöin sähähtää, hiiviskellä tai nostaa kysyvästi "tassuani". Usein hypin iloisena pitkin käytävää, minkä vuoksi minulle naurettiin, mutta koin sen positiivisena. Turhat naukumiset jätin pois, jos näin voi sanoa.
Ammattikoulussa sain ensimmäisen poikaystäväni, jonka myötä kissa palasi minuun yhtä vahvana kuin ennen. Suhde oli aluksi kaukosuhde, joten puhuimme paljon puhelimessa. Aina ei keksinyt puhuttavaa, mutta halusi kuulla toisen ääneen. Aloimme kehrätä toisillemme puhelimessa. Poikaystäväni oli kovin miellyttämishaluinen, joten hänkin omaksui kehräämisen, naukumisen, sähähtämisen jne, vaikka sellainen käytös ei ollutkaan hänelle samalla tavoin luontaista kuin minulle.
Valmistuin ammattikoulusta eläintenhoitajaksi. En ollut enää puhtaasti kissa vaan olin omaksunut myös muiden lajien käyttäytymistapoja halutessani ymmärtää eläimiä ja niiden kieltä. Työssäoppimisen yhteydessä sain kuulla opettajalta, että minun pitäisi olla enemmän itsevarmasti eläimiä käsittelevä hoitaja (eikä eläin eläinten joukossa, kuten minulla oli tapana).
En kuitenkaan lakannut koskaan olemasta kissa isovanhempieni seurassa. Läheisten ihmisten seurassa olen sitä enemmän, mutta vieraampien seurassa olen suht normaali. Joskin työnantajani kommentoi minun yhä hiiviskelevän paikasta toiseen. En ole aikeissa enää muuttaa olemustani, sillä kissa antaa enemmän kuin ottaa. Hain hiljattain seuraa netin seuranhakupalstalta. Eräs mies hyväksyi tyynesti kaikki psyykkiset ongelmani, mutta ei suhtautumistani kissaan. Hän perui tapaamisen, koska ei halunnut naista hiiviskelemään nurkkiinsa - sellainen oli hänen mielestään liian epärationaalista käytöstä. Moni kuitenkin hyväksyy minut tällaisena, hieman kummeksuen. Innostumiseni on tarttuvaa, ja usein hymyilytän ihmisiä käytökselläni.
Psykologi tarjosi selitykseksi sitä, että olen lapsena kuvitellut minusta pidettävän enemmän kissana kuin ihmisenä, minkä seurauksena olen alkanut matkia perheemme lemmikkikissojen käyttäytymistä. Kissojen hyvinvointia ajateltiin aina. Perheelläni oli esimerkiksi usein tapana kinastella automatkojen ajan. Kun kissat alkoivat naukua, hyssyteltiin, että ollaanpa nyt hiljaa, etteivät kissat häiriinny, mutta lapsen kuullen taas selviteltiin välejä mielinmäärin. En tiedä, onko selitys pätevä, sillä olen ollut kissa niin kauan kuin muistan - ennen kuin perheellämme oli edes kissoja lemmikkeinä.
Tunnen yhteenkuuluvuutta kaikkien kissojen kanssa, enemmän kuin minkään muun lajin edustajien. Olen lapsena pelästynyt kissoja, minua on useamman kerran raapaissut tai purrut kissa, mutta silti tunnen vain syvää kuuluvuutta. Samalla tavalla kuin katson olevani ihminen, koen olevani kissa. Jokaisen lajin edustajan kanssa en tule toimeen, mutta voin tuntea samankaltaisuuden.
On paljon helpompaa kehrätä pitkään kuin sanoa 10 000 kertaa "minä rakastan sinua" tai "minun on hyvä olla". Mieluummin sähähdän kerran terävästi kuin sanon toiselle "haista vittu".
Eräs selitys kissamaisuudelleni voi olla myös takertuva / ristiriitainen kiintymyssuhdemalli, joista voin tunnistaa itseni. Moni ihmissuhteeni on perustunut turvan hakemiseen, ja olen herkästi liiankin avoin, ts. pitkään ilmiselvä viestini ihmisille oli: tulkaa ja pitäkää minusta huolta, niin olen uskollinen ystävänne ja seuraan teitä ainiaan. Ihmiset tuntuivat kovin etäisiltä ja muodollisilta. Toivoin usein voivani käyttäytyä kissan tavoin: astella ihmisten luo ja hypätä kenen tahansa syliin kehräämään, rikkoa kaikki typerät muodollisuusrajat. Olla oma itseni, olla rakastettu - sitähän jokainen pohjimmiltaan haluaa. Tavoittelemme ks. tuntemusta vain eri tavoin.
Tämä oli minun tarinani, toivottavasti siitä oli jollekulle apua. - Kiitos vastauksesta. Mietin myös tuota, että se tarkoittaisi tervaa. Lause ei kuitenkaan kuulosta idealtaan kovin järkevältä: 'Mieli ei tervaa parempi'.
- Minä en lähde määrittelemään mikä on turhaa ja mikä ei. Joko kaikki on merkityksellistä tai sitten kaikki on turhaa. Asioita on vaikea eritellä. Sen takia tuon kurssin tehtävä oli mielestäni juuri vaikea. Mikä oikeus minulla on tuomita jokin asia tai esine turhaksi ja mustamaalata se sitten ihmisten silmissä? Ei mikään. Siihen tehtävään oli pakko valita jokin esine, minä valitsin tämän, kuten myös tupakan.
En kommentoinut haustausalan palveluista mitään, eikä minulla ole mitään niitä vastaan, päin vastoin. Ehkä tein väärin kirjoittaessani "kallis hauta-arkku", olisi pitänyt kirjoittaa vain "hauta-arkku", sillä minulla ei ole hinnoista mitään tietoa tai kokemusta. Puhuin pahvisten arkkujen puolesta siksi, että idea vaikutti minusta tunnepuolelta katsottuna paremmalta. Ekologisuuden kannalta ajattelin kierrätyspahvia, koska puulle on edelleenkin mielestäni parempaa käyttöä. Tuhkaus on käsittääkseni epäekologisempaa kuin maatuminen arkussa, joten se, joka haluaa itsensä tuhkattavan tuskin ajattelee olevansa missään vaiheessa ekologinen. Tuhkaamisessa ja ylipäätään palamisessa vapautuu ilmaan hiiltä. Sitten on vielä se energiankulutuskin. Promessoinnin luin olevan ekologinen hautaustapa, mutta sen suhteen minulla ei ole varsinaista mielipidettä.
Minut saa omasta puolestani haudata vaikka maatuvassa säkissä. Jos ekologinen meinaa kuolemansa jälkeen olla, niin ehdotan kudos- tai elinluovutuskortin täyttämistä tai ruumiinsa lahjoittamista tutkimustarkoituksiin. Kun minusta on kudokset ja elimet revitty parempaan käyttöön, niin tuskin loppujäännöksiä kukaan haluaa arkussa katsella. Biojätteeseen vaan. - Meillä oli hiljattain ammattikoulun ympäristötiedon kurssilla sellainen tehtävä, että piti esitellä jokin turhake eli mielestäsi turha tavara. Mietin pääni puhki, minkä tavaran valitsisin - no hauta-arkumpa tietenkin. Niille puille, joista hauta-arkut valmistetaan olisi varmasti parempaakin käyttöä. Kierrätyspahvista tehty hauta-arkku, jonka omaiset voivat itse koristella on mielestäni paljon persoonallisempi, tunteikkaampi ja elämää kunnioittavampi tapa haudata ihminen kuin kallis puuarkku.
- Mietin pitkään onko minulla tähän viestiin mitään järkevää vastattavaa. Päätin, että saa nyt luvan olla.
Ennen ihannoin kuolemaa, mutta sen kohdattuani olen alkanut pelätä sitä yhtä paljon kuin elämää. Tiedän myös miksi pelkään kuolevani ja miksi tahdon väkipakolla pitää itseni hengissä. Minä en elä täysillä. Haluan elää jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni, mutta en pysty käyttämään päiviäni siten kuin haluaisin. Kun kerran pelästyin kuolevani, niin ajattelin mielessäni: "Ei, olkaa niin kiltit, älkää viekö minulta elämätöntä elämääni". Tuo ei-kenellekään osoitettu pyyntö kertoo aika paljon. Olen niin utelias elämän suhteen, etten pysty lopettamaan sitä oman käteni kautta, vaikka periaatteeni itsemurhan puolesta puhuisivatkin. Minä rakastan elämää ja suren, kun en saa elää sitä niin kuin tahtoisin. Pelkään, että joku riistää minulta elämäni ennen kuin ehdin nauttia siitä.
Ole iloinen siitä mitä sinulla on jo nyt. Sinulla on elämätön elämäsi, jonka voit vielä käyttää ja johon voit ennen pitkää löytää rinnallesi kumppanin. Sinulla on kavereita, jotka kuulostavat käytöksensä perusteella aivan samanlaisilta kuin oman poikaystäväni kaverit. Kumppanini on kuitenkin kiitollinen niistäkin kavereista, koska aikaisempina vuosina hänellä ei koulukiusattuna ollut sitäkään vähää kavereita kuin nyt.
En tahdo kuulostaa miltään "pidä yllä toivoa" tai "on olemassa ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin kuin sinulla, joten ole iloinen" -henkiseltä ihmiseltä, sillä en ole sellainen. Tahdoin vain kertoa omia kokemuksiani, jos niistä vaikka olisi jotain hyötyä. - Ehkä olit liian itsevarma. Moni tyttö varmaan miettii, ettei kelpaa noin itsevarmalle ja tyylikkäälle miehelle. Myös se, että kerroit työntäväsi ihmiset lopulta pois luotasi voi saada monen yhteydenottoa harkitsevan ajattelemaan, että työnnät lopulta hänetkin pois - miksi siis haaskata aikaa tutustumiseen? Itse tarkastelen kaikkia lukemiani ilmoituksia hyvin kriittisesti ja saatan jättää vastaamatta yhdenkin väärän lauseen takia, ajatellen, etten kelpaa kuitenkaan.
Vaikutat tosiaan mielenkiintoiselta ihmiseltä. Itsekin olen jonkinlainen taiteilijasielu, enkä ole käsittääkseni kovin sitoutunut sukupuolirooleihin. Poikaystävässäni minua miellyttää eritoten se, että hän on minulle mies ja "tyttöfrendi" samassa paketissa. Eniten samaistuin kirjoituksessasi kuitenkin siihen, että kerroit lopulta työntäväsi ihmiset pois luotasi. Minä toteutan samaa käytösmallia suhteissani. En ole varma johtuuko se siitä, että koen itseni niin arvottomaksi/kamalaksi ihmiseksi, etten usko kenenkään olevan onnellinen kanssani vaiko siitä, että tahdon jotenkin alitajuisesti testata ihmisiä; kuka pysyy vierelläni ja kuka ei. Tämän hetkinen ihminen on vakuuttanut minut siitä, että hän pysyy luonani, jolloin en toteuta käytösmalliani enää niin voimakkasti kuin vain pahimpina alakulon päivinä.
Toivon vilpittömästi, että löydät jonkun ihmisen, joka pysyy luonasi, eikä anna sinun työntää itseään pois. Yhteydenottoja voisi tulla enemmän, jos laittaisit ilmoitukseesi jonkin osoitteen, johon ihmiset voisivat kirjoitella vastauksia. Onnea seuranhakuun. :) - Olen kahlannut kolmet festarit läpi ihan yksin. Nautin siitä tunteesta, että sain sekoilla ja riehua musiikin tahdissa anonyymina ihan miten halusin. Osa porukasta katsoi minua huvittuneena, mutta se ei haitannut, sillä enhän minä tuntenut ketään. Ei tarvinnut pelätä nolaavansa itseään.
Pidän festareita lähinnä vuoden irrottelutapahtumana, jonne menen purkamaan kaiken vuoden aikana patoutuneen energian ja pidän hauskaa sydämeni kyllyydestä. Yksin olen mennyt, koska kukaan ei ole tahtonut tulla mukaani. Tai oli minulla kerran eräs kaveri mukana, mutta tunsin hänen vain latistavan tunnelmaani. Kaverini tahtoi vain istua nurmikolla tekstaten samalla toiselle kaverilleen. Jos hän ei tekstannut, niin hän haukkui huonompia bändejä. Minä taas voin fiilistellä ns. huonompaakin musiikkia, kunhan siinä on edes vähän vipinää. Löydän kaikesta kuitenkin jotain hyvää.
Ole rohkea ja mene vain yksin. Tunnelma on keikoilla tarttuva, ja osaat varmasti pitää itseksesi hauskaa, jos olet kerta tottunut olemaan muutenkin yksin. Kukaan tuskin kiinnittää sinuun mitään erikoisempaa huomiota eli sen pelossa ei ainakaan kannata jättää hauskanpitoa väliin. - Hengenheimolaisia minä etsinkin. Olen onnekas aina, kun tärppää edes vähän. Voit ottaa yhteyttä, jos haluat. Kerron sinullekin, että olen vasta kahdeksantoistakesäinen ihminen, pian yhdeksäntoista. Mikäli elämänkokemuksella on jotain väliä. Messenger ja sähköposti: [email protected]
Muutkin voivat kirjoitella, jos mielenkiintoa löytyy. - En minäkään välttämättä avaa kaikkia puoliani, vaikka haavoittuvan vatsapuoleni helposti näytänkin. Jos joku kuitenkin suoraan kysyy, miten minulla menee, en ala siihen valehtelemaan voivani hyvin, kun oikeasti tuntuu aivan päinvastaiselta. Ennemmin kierrän kysymyksen, jos en halua siihen vastata. Minua loitontavat ihmisistä murheeni, sillä en osaa tai tahdo peitellä niitä, mutta en tahdo myöskään lausua pelkkiä synkkiä sanoja. En siis käsittääkseni missään tilanteessa varsinaisesti esitä vaan enemmänkin piilotan.
Olen vasta kahdeksantoistakesäinen ihminen, pian yhdeksäntoista. Yhteydenotot oman harkintakyvyn mukaisesti. :) Messenger ja sähköposti: [email protected] - Tahdoin pitkään kuulua porukkaan, kunnes tajusin, etten vain nauti siitä niin paljon, että se olisi kaipaukseni arvoista. Muistelen lämmöllä yhteisiä hetkiä kahden ystäväni kanssa yläasteella, kun olimme pieni "friikkiporukka", ja minulla oli hauskaa. Muistan kuitenkin, että jäin jo tuolloin tuppisuuksi, jos seuraan tuli yksikin vieras ihminen lisää.
Erikoista on kuitenkin se, että tavallaan nautin siitä laumahengestä, tunteesta että kuuluin johonkin. Toisinaan olin hiljaa vain tunnustellakseni ilmapiiriä; sitä miltä tuntui olla hyväksytty ja haluttu laumanjäsen. Myös joukkourheilulajit miellyttävät minua, koska niissä saan olla osa tiimiä, mutta pärjään puhumattakin. Porukassa-olemisen-tunne on miellyttävä niin kauan kuin siihen ryhmään tuntee oikeasti kuuluvansa. - Olen aina uskonut, että kukaan ei aisti minusta sitä yksinäisyyttä tai pikemminkin sitä tunnetta, että sosiaalisuus on minulle nykyisin suorittamista. Eräs nettiystäväni sanoi minulle vähän aikaa sitten: "Saat sosiaalisuuden kuulostamaan lääkkeeltä." Jos se ei ole suoritusta, niin se on itsensä lääkitsemistä. Lääkitsen yksinäisyyttäni olemalla ihmisten seurassa. Tavallaan nautin ihmisten kanssa olemisesta, mutta tavallaan se ahdistaa minua. En ole niinkään yksinäinen vaan korostetun itsetietoinen. Kiinnitän sosiaalisissa tilanteissa jatkuvasti huomiota sanomisiini, tekoihini ja siihen miten toiset niihin reagoivat. Kun tulee mielestäni liian pitkä hiljainen hetki, niin kurkkuani kuristaa ja pyrin rikkomaan hiljaisuuden jotenkin. Olen kuitenkin kuvitellut, että ihmiset eivät näe sisäistä ahdistumistani, sillä ulospäin olen usein aivan rauhallinen ja keksin kyllä puhuttavaa = suoritus menee nappiin.
Nytpähän sain ainakin selville, miksi ihmiset eivät halua olla ystäviäni. Vaikka teen oma-aloitteisesti tuttavuutta he alitajuisesti perääntyvät, sillä aistivat minun kaipaavan heistä kipeästi ystävää. Kaiketi he lukevat sen epävarmasta hymystäni ja arvostavasta/anteeksipyytävästä katseestani: "Ole kiltti ystäväni, kun olet niin ihana ja minä olen niin yksin ja epävarma, eikä minulla ole ketään ystävää täällä".
Tästä voi tosiaan parantua, mutta syövästä ei. :/ Osanottoni. - 1) En ole varma olenko edes oikeasti yksinäinen. Minulla on poikaystävä, jonka kanssa olen erittäin läheinen sekä yksi ystävä ja muutama nettikaveri mesessä, joille jutella.
2) Minulla oli aikoinaan kelpo määrä ihmissuhteita, mutta ne näyttävät vähenevän sitä mukaa, kun ikää kertyy lisää. Ehkä se on jättänyt jonkinlaisen kaipauksen siihen, että pitäisi olla enemmän ystäviä, kun niitä on ennenkin ollut. Olen ollut kuitenkin aika sosiaalinen ja voin viettää aikaani saman ihmisen kanssa aika pitkään kyllästymättä. Toisaalta uskon, että tulisin toimeen näilläkin ihmissuhteilla, mitä minulla nyt on, jos minulla olisi enemmän tekemistä vapaa-ajalla ja olisin töissä. Minulla on kuitenkin ongelmia ammattikoulun läpäisemisessä ja olen allapäin niiden takia, joten olen vähän jumissa elämässäni. - Samaistuin tekstiisi, olen itse miettinyt aivan samaa. :D Loppujen lopuksi jokainen elää itselleen tavalla tai toisella. Se ei välttämättä ole huono asia. Jos saat iloa siitä, että ystävällesi tulee hyvä mieli tarkoittanee se myös, että ystäväsi saa iloa sinun hyvästä olotilastasi (ellei kateus astu kuvioihin). Välittäminen on hyvä asia, jos sekä välittäjälle että välitetylle tulee hyvä mieli = molemmin puolinen hyvä olo, joka säteilee ihmisestä toiseen.
Vertailen asiaa sanonnoilla. "Elä ja anna toisten elää" lienee paljon enemmän yhteistä hyvää aiheuttava periaate kuin "elä ja anna toisten kuolla". Kaikki siis elävät itserakkaasti ja itsekeskeisesti itselleen, mutta toivon mukaan eivät eläessään tallo toisia jalkoihinsa. - Toisin esille vaihtoehdon, että ehkä seksuaalisuutesi ei vain vielä ole herännyt. Käsitin, ettei sinulla ole toistaiseksi ollut kumppania, jota olisit suudellut tai jonka kanssa olisit mennyt pidemmälle. Omat seksuaaliset tuntemukseni heräsivät henkiin vasta ensimmäisen poikaystäväni myötä eli hän tavallaan herätti haluni. Ennen hänen tapaamistaan minulla ei ollut ollut mitään tarpeita tyydyttää halujani, koska mitään haluja ei ollut ollut olemassakaan ennen kuin hän herätti ne minussa!
Ehkä olin fantasioinut, mutta en ollut tuntenut varsinaista himoa. Ennen kuin on itse kokenut, niin harvemmin mikään porno herättää kenenkään seksuaalisia haluja.
Hitsi, tästä aiheesta oli vaikea kirjoittaa siistein sanoin. :D - Minulla ei ole profiilia Facebookissa, eikä sen puoleen IRC-galleriassakaan. Kukaan ei ole tullut minulle siitä valittamaan, mikä tosin voi johtua siitä, että olen aika epäsosiaalinen ja omituinen.
Facebookiin törmäsin ensimmäisen kerran Riemurasiassa, jonne joku laittanut kuvan facebookkaajien naurettavasta keskustelusta. Ajattelin, että koko sivusto on pelkkä vitsi, ennen kuin huomasin sen olevan oikeasti suosittu mesta. :D - Ihan ensimmäiseksi, puhu kaverisi kanssa asiasta. Kysy miksi hän on välinpitämätön tai satuttaa sinua.
Yläasteella minua satutti oman parhaan ystäväni käytös. Hän oli niin sosiaalinen ja aina juttelemassa mukavia kaikille, hauska ja huumorintajuinen persoona. Välillä olimme kovin läheisiä ja hän vannoi minulle ystävyyttä. Välillä hän taas jätti minut kokonaan huomiotta. Kysyin syytä hänen käytökseensä, ja hän vastasi yksinkertaisesti kyllästyvänsä ihmiseen (minuun), jos vietti hänen kanssaan liian paljon aikaa kerralla. Kaiken sosiaalisuuden takana piili erakkoluonne.
Tästä seurasi, että en enää halunnut olla ystäväni kanssa paljoa vapaa-ajalla, jotta hän jaksaisi viettää koulussa aikaa kanssani. Minulla oli yläasteella vain kaksi ystävää, joihin luotin, eli hänen seuransa oli minulle todella tärkeää.
Yhdeksännen luokan alussa luokallemme tuli uusi oppilas, joka uhkasi syrjäyttää paikkani ystäväni rinnalla. (Myöhemmin kuulin, että tämä "uusi ihminen" oli oikeastikin yrittänyt omia ystäväni itselleen. :p) Koska ystäväni ei tuntunut suovan minulle huomiotaan enää yhtä usein kuin ennen päätin olla hänelle täysin välinpitämätön. Ystäväni hätääntyi käytöksestäni ja lupasi jakaa aikaansa tasapuolisemmin. Lopulta minäkin ystävystyin uuden luokkalaisemme kanssa vaivihkaa sillä välin, kun sosiaalinen ystäväni oli poissa koulusta.
Yhteenveto: 1) ota kaverisi käytös puheeksi hänen kanssaan, 2) ole samalla tavalla välinpitämätön kuin kaverisi, 3) anna kaveruuden hitaasti unohtua - älä suinpäin kiellä sitä itseltäsi tai dramaattisesti toitota kaikille, että meidän toveruutemme on kohdannut loppunsa (!), vaan tee se mahdollisimman lempeästi ja huomaamattomasti. Kipeää se tekee kuitenkin. Muista selvittää asiat kaverisi kanssa perin pohjin, jotta välillenne ei jää mitään selvittämätöntä eripuraa, joka jälkeenpäin voisi kaihertaa mieltäsi. - Heartkiller on hyvä biisi, jossa on ihanan tarttuva kertosäe! Kappale ei ole liian pitkä, vaan rullaa joutuisasti eteenpäin. Olen kaivannut tätä "popahtavampaa" HIMiä. Oikeastaan aloitin bändin kuuntelun Killing Loneliness -biisistä ja sittemmin kuuntelin Dark Lightin ihan puhki. ^^
Haluaisiko joku suomentaa minulle sanan "flatliner"? En ole löytänyt sitä sanakirjoista. - Olen 18-vuotias tyttö, jonka mieliala pompahtelee kuin rytmihäiriöinen sydän. Jos niin voi sanoa. Olen aina ollut ailahtelevainen, mutta nyt se luonteenpiirre on karannut käsistä.
Minäkin olen onnistunut keräämään ympärilleni masentuneita tai ongelmaisia ihmisiä, ehkä eniten netin välityksellä, mutta kuitenkin. Hakeudun itseni kaltaiseen seuraan. Tuntuu, että ihminen jolla ei ole kaikki hyvin, hyväksyy helpommin toisen ihmisen jolla ei ole kaikki hyvin. Tai siis... ei tarvitse peitellä omaa ankeuttaan, kun tietää, että toinen hyväksyy sinut olitpa sitten kuinka heikko tahansa. Iloiset, hyvinvoivat ihmiset saavat minut vain tuntemaan itseni surkeaksi. Ei kehtaa sanoa mitään synkkää, koettaa vain olla väkisin positiivinen.
Minullekin oli ensin vaikeaa myöntää, että itselläni menee huonosti, koska olen jutellut ihmisten kanssa, joilla menee OIKEASTI huonosti. Mitätöin omia ongelmiani, kunnes lähipiirikin joutui pikkuhiljaa myöntämään, että ongelma on olemassa, eikä se johdu pelkästään unirytmistä tai ruokavaliosta. Mietin pitkään, onko minulla ongelma vai ei. Tunnen syyllisyyttä kaikesta. Toisilla on paljon vaikeampaa, jonotanko minä hoitoon yhdessä niiden kanssa, jotka sitä apua OIKEASTI tarvitsevat? Taas olen tiellä, missäpä en olisi. Omillanikaan en pärjää, sen verran heikolta tuntuu.
Välillä taas olen niin iloinen, tunnen pystyväni kaikkeen ja rakastan elämää! Rakastan niin paljon, että voisin itkeä. Suru sisälläni vain on. On ollut aina. Se ei ole ongelmista pahin, vaan viha. Järjetön viha, joka leiskahtaa syyttä ja jota en osaa kohdistaa oikein. Olen tunneihminen. Nousen hetkessä aallonharjalle, osun rantaan ja teen järjetöntä tuhoa, uppoan syvälle ja vatsani viistää pohjamutia. Tällaista se on aina, enkä vain minä kärsi.
Kas vain, minunkin minäkuvani riippuu palautteesta ja mielentilasta. Toisinaan tuntuu, että pitäisi vihata itseään, koska jos pitää itsestään, niin heti ollaan itserakkaita. Oikeasti olen ihan sinut itseni kanssa, sen takia onkin niin vaikeaa tuhota itseään. Jos en voisi enää kävellä, tappaisin itseni. Jos mieliala putoaisi pysyvästi nollaan, tappaisin silloinkin itseni. Yksi ihminen vähemmän tuhoamassa maapalloa, siinäkin voisin näyttää esimerkkiä! Inhoan tätä elämäntilannetta, en pääse siitä pois, enkä voi parantaa itseäni vaikka haluaisin.
Allekirjoittanut kävi ensimmäisen kerran psykiatrilla, joka yhden käynnin perusteella olisi veikannut lievää masennusta tai lievää kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Saan kaiketi mielialantasaajia, kunhan ottavat kunnallisesta yhteyttä... Arvaatkos, mitä pelkäsin vastaanotolle mennessäni eniten? Vastausta: "Sinähän olet ihan terve, ei sulla mitään ongelmaa oo! :)"
En osaa Sinua tasapainon saavuttamisessa auttaa, mutta miten olisi, jos myöntäisit heikkoutesi ja lähtisit korjaamaan sitä? Tai ongelmasi, miten vain. Hyvähän minun on sanoa, kun tekisi mieli huutaa kaikille: "Katsokaa, minä olen heikko ja surkea! En ole uhka kenellekään, antakaa minun olla!" Silloin vasta saisinkin kaikki halukkaat kimppuuni. En vain jaksa sitä, että kaikki tuntuvat luulevan minusta jotakin. En ole yhdenkään luulon vertainen, minusta ei ole mihinkään, siinä se.
Haha, mikä vuodatus! :D Olenpa taas itsekeskeinen. Toivottavasti saat tästä vastauksessa jotain irti.