MONIKULTTUURISET PARISKUNNAT!

tavattu vuonna 2000-luvun alussa Delhissä. Itse odottelin siellä matkani jatkumista Pariisiin ja mies taas odotteli lentoaan Etelä-Intiaan. Molemmilla oli edessä useamman päivän odottelu, ja päädyimme tappamaan aikaa yhdessä. Käytiin katsomassa Taj Mahal yms muuta. Suhde lähti ihan ystävyyspohjalta, mutta muuttui sitten myöhemmin vakavammaksi.

Avioliiton solmimme n. vuosi tapaamisemme jälkeen, ja Suomeen asetuimme asumaan myöhemmin samana vuonna. Häät vietettiin Etelä-Intiassa talvella, ja hääjuhlat seuraavana kesänä miehen kotikaupungissa Intian puoleisessa Kashmirissa. Avioliiton solmimme uskonnollisin menoin (molemmat muslimeita), ja tilaisuudessa oli vain todistajat läsnä. Hääjuhlat sen sijaan halusimme viettää suvun ja läheisten kanssa, joita sitten kerääntyikin paikalle ihan mukava määrä :). Siellä kun käsite lähisuvusta on aavistuksen verran laajempi kuin meillä. Eli vanhemmat ja sukua olen tavannut. Vietämme anoppilassa joka vuosi vähintään 5-6 viikoa kesäaikaan.

Lapsia meille ei ole suotu, joten elämme kahden aikuisen ihmisen onnellisessa liitossa. Asumme Helsingissä omistusasunnossa, autoja pari, käymme molemmat kokopäivätyössä ja vapaa-ajalla pyöritämme omaa maahantuonti- ja tukkuyritystä. Tykkäämme matkustaa, ja sitä tuleekin harrastettua kohtuullisen usein. Matkamme vaan yleensä ovat yhdistettyjä työ- ja lomamatkoja.

Ennakkoluuloihin emme törmänneet kummankaan perheen puolelta. Tutustuttuani appivanhempiini, ymmärsin mistä mieheni oli perinyt lämminsydämisyytensä ja avoimuutensa. En tiedä mitä muut ovat ajatelleet aikoinaan avioliitostamme, enkä totta vie välitäkään. Tärkeintä oli, että läheiset ihmiset suhtautuivat siihen ilman ennakkoluuloja.

Suomeen tulleessaan mieheni hakeutui omalla kustannuksellaan suomenkurssille, sillä kotouttamissuunnitelman pariin pääsy kestää niin kauan kunnes oleskelupahakemus on käsitelty ja sos.turvatunnus saatu. Hän oli niin motivoitunut oppimaan kielen, että ei malttanut hukata hetkeäkään aikaa! Töitä löytyi myös nopeasti. Hän sai ensimmäisen hakemansa työpaikan, ja on sillä tiellä edelleenkin. Kohta sen jälkeen päädyimme perustamaan oman yrityksen, jonka toimintaa olemme vuosien aikana kehittäneet ja laajentaneet.

Kotona meillä puhutaan niin suomea kuin englantiakin - englantia siksi, että mies sanoo haluavansa ylläpitää kielitaitoaan. Itse olen opiskellut miehen kotona puhuttavaa urdua, ja kuuntelen sujuvasti heidän varsinaista omaa kieltään, kashmiria.

Aivan ihana viestiketju!Tähän tämä palsta on kai alunperin tarkoitettukin.Näitä kun kuulisi lisää!

Olen naimisissa kosovolaisen miehen kanssa. Tapasimme puolisoni kotimaassa työskennellessäni siellä eräässä projektissa, jossa myös mieheni toimi mukana. Menimme naimisiin Kosovossa maistraatissa reilun vuoden seurusteltuamme. Tänä syksynä tulee kuluneeksi viisi vuotta naimisiin menostamme.

Asumme tällä hetkellä Suomessa, mutta suunnittelemme jossain vaiheessa tulevaisuudessa ulkomaille muuttoa. Mieheni opiskelee tällä hetkellä yliopistossa ja itse työskentelen taloushallinnonalalla. Meillä ei ole lapsia, emmekä ole ajatelleetkaan lastenhankintaa vielä hetkeen.

Kotona puhumme keskenään englantia, koska se on meille luontaisin kieli kommunikoida. Mieheni puhuu myös suomea, ja itse olen opiskellut itsekseni hänen äidinkieltään albaniaa.

Mies on Irakista ja tapasimme internetin välityksellä. Hän työskentelee logistiikan alalla ja minä maahantuonti-ja markkinointiyrityksessä. Olemme olleet yhdessä vähän yli vuoden, Naimisiin ei ole kiire, koska molemmilla on kariutunut avioliitto taustalla. Mies on rauhallinen, luotettava, hellä, omistautuva ja kaikenkaikkiaan mahtava persoona. Asunut Suomessa jo sen verran kauan, että puhuu todella hyvää suomea ja on suomalaistunut muutenkin. Kotiväkeä en ole tavannut, koska kaikki asuvat siellä Irakissa, mutta kuvia ja videoita olen heistä nähnyt ja he tietävät minusta ja lähettelevät aina terveisiä ja siunausta puhelimen välityksellä. Suunnitelmissa on kyllä tehdä matka sinne joskus parin vuoden sisällä, sitten kun olemme vihitty pari. Susiparina elelyä he eivät tietenkään hyväksy. Tosin hänen äitinsä varsinkin ymmärtää, että länsimaissa on toisin, eikä ole kuulemma kertaakaan paheksunut suhdettamme. Hän on sanonut ymmärtävänsä, että jos poika asuu Suomessa niin valitsee suomalaisen naisen ja tärkeintä hänelle on että olemme onnellisia.

Minun vanhempani ovat avoimia ja suvaitsevaisia ihmisiä, joten eivät ole kommentoineet mitään negatiivista avopuolisooni tai suhteeseemme liittyen. Miehen uskontoa (islam) he aluksi vierastivat ja pelkäsivät mihin se saattaisi johtaa, mutta mies on sanonut sekä heille että minulle, ettei tule koskaan vaatimaan minun kääntymistäni, huivin käyttämistä tai muuta mitä mielessämme on ollut. Itsekin on enemmänkin tapamuslimi, eli ei harjoita uskontoaan.

Lapsia meillä ei ole eikä tule. Tämä on kahden aikuisen välinen suhde ja olemme tyytyväisiä näin. Olemme kyllä keskustelleet asiasta, mutta meillä olisi niin erilaiset kasvatusperiaatteet, että turha niitä lapsia on kiistakapuloiksi tehdä. Nautimme muutenkin vapaudesta tulla ja mennä, enkä usko että kummankaan mieli muuttuu.

Niin ja suomea puhumme keskenämme, joskin itse yritän hissukseen oppia hänen äidinkieltään.

Oi, kiva lukea muidenkin tarinoita! :) Lisää vaan saa kirjotella! Ja kiitos asiallisista vastauksista :)

Olen tainnut joskus tänne jo oman tarinani kertoakkin mutta muistellaanpa taas menneitä.
Eli olen suurimman osan elämääni tehnyt eri pituisia työkomennuksia ulkomailla ja pari kertaa olen jo ollut naimisissakin suomalaisen naisen kanssa, mutta molemmat avioliitot ovat kaatuneet siihen kun suuri osa elämää vaimo on ollut lasten kanssa Suomessa ja minä maailmalla.
2000 luvulla alkoi sitten Kiinan suunta työllistää minua yhä enemmän ja tutustuin siellä nykyiseen vaimooni ja menimme siellä naimisiin vuonna 2003, eli olemme olleet naimisissa jo 8 vuotta.

Kun pitkä työprojektini Kiinassa alkoi olla sillä mallilla että jatkossa tulisi vain satunnaisia käyntejä Kiinaan,aloimme valmistella Suomeen muuttoa. Tässä yhteydessä sain myös sovittua työnantajani kanssa että jatkossa teen työtä vain suomessa ja pelkästään satunnaisesti lyhyitä käyntejä Kiinassa jotta pystymme elämään jatkossa normaalia perhe-elämää.

Minulle tuli ennen projektin loppua lyhyt käynti Suomessa ja ajateltiin että siinä yhteydessä vaimoni pääsee tutustumaan myös Suomeen, mutta eipä hänelle myönnetty viisumia jotta olisimme yhdessä voineet Suomessa käydä.
Perusteluiksi ilmoitettiin että koska olemme naimisissa, hänelle ei myönnetä viisumia vaan hänen on haettava oleskelulupaa.
No Suomessa käydessäni jätin oleskelulupahakemuksen vaimoni ja hänen lastensa puolesta paikalliselle poliisille ja ennenkuin kerkesin edes takaisin Kiinaan, silloisesta UVIsta jo soitettiin että oleskeluluvat ovat valmiit, eli lupapäätös UVIsta tuli yhtä nopeasti kuin meni aikaa odotellessa kielteistä viisumipäätöstä Suomen konsulaatista.

Seuraavaksi alkoi kova kiire järjestellä asioita Suomeen muuttoa varten ja syksyllä 2004 tulimme vaimoni ja hänen kahden lapsensa kanssa Suomeen.
Yhteisiä lapsia meillä ei ole koska kumpikin on jo kerennyt hankkia omat lapsensa ennen meidän tapaamistamme.

Vaimoni oli kerennyt opetella Suomen kieltä jo ennen Suomeen muuttoa joten meidän yhteinen kieli on ollut meidän perheessä jo vuosia pelkästään suomen kieli.
Vaimoni on myös erittäin avoin ihminen joten täysin vieraatkin ihmiset ottavat hänet erittäin hyvin vastaan. Monetkaan vieraat ihmiset eivät kyllä tunnista meitä Suomi-Kiina pariksi, koska itse olen jo "perusväriltäni" tummempi kuin suomalaiset yleensä joten vieraat ihmiset aloittavat lähes järestään keskustelun meidän kanssa englanniksi ennenkuin selviää että itse olen suomalainen ja vaimonikin puhuu hyvää suomea.
Minun ensitapaamisesta hänen vanhempiensa kanssa on jäänyt mieleen se, että hänen vanhempansa olivat ensin erittäin varautuneita minun suhteeni ja olivat kyselleet vaimoltani että onko tämä sinun ystäväsi joku peltotöitä tekevä maalainen vai miksi olen ihonväriltään niin tumma? Kiinalainen yläluokka kun pelkää ruskettumista.

Vaimollani on edelleen "kakkoskoti" Kiinassa ja käymme siellä 1-2 kertaa vuodessa jolloin tapaamme myös vaimoni vanhemmat ja muita hänen sukulaisiaan joskus vielä satunnainen työkeikka minulla ko. maassa.

Vaimoni on edelleen Kiinan kansalainen eikä meillä ole tarkoitustakaan hakea hänelle Suomen kansalaisuutta koska Suomen passilla on hankalampi matkustaa Kiinaan kuin Kiinan passilla. Vaimollani on myös sen kaltaista omaisuutta Kiinassa joka ei ole ulkomaalaiselle sallittua joten tämäkin estää Suomen kansalaisuuden hakemisen niin kauan kuin Kiina ei hyväksy kaksoiskansalaisuutta.

Oltiin vaimon kanssa opiskelukavereita Lontoossa vuonna 2000, eli yhdessä on oltu reilu vuosikymmen. Vaimo on japanilainen ja luonteeltaan maailman empaattisin ihminen.

Kaikki sukulaiseni ja ystäväni ovat suhtautuneet häneen aina positiivisen uteliaasti, vaikkakin ihmetellen, mistä ihmeestä minä hänet olen onnistunut nappaamaan.

Koulutukseltaan vaimo on kuvataiteilija ja kuvaamataidonopettaja. Hän on myös hankkinut suomalaisen opettajan pätevyyden, mutta töitä alalta ei silti ole. Niinpä hän on opiskellut lähihoitajaksi ja tehnyt sivussa myös kokin ja tarjoilijan töitä. Seuraavaksi olisi tarkoitus hakea AMK:hon jatkamaan opiskeluja. Ikuinen opiskelija siis. :-)

Olen tavannut hänen vanhempansa, kun menimme Japanissa naimisiin perinteisin shintomenoin. (Minä kun pidän seremonioista, vaimolle olisi riittänyt pelkkä maistraatti.) Lisäksi hänen äitinsä on käynyt kerran Suomessa. Oikein ystävällisen oloisia ihmisiä.

Lapsia ei ole. Emme ole niitä kumpikaan koskaan halunneet ja kohta alkaa ikäkin tulemaan jo vastaan.

Ensimmäiset kaksi vuotta puhuimme englantia ja sitten pikku hilja enemmän ja enemmän suomea. Kokonaan suomi vaihtui kotikieleksi noin viidessä vuodessa ja vaimo sanoo puhuvansa sitä paremmin kuin englantia, mikä varmaan pitääkin paikkansa.

Mitäs muuta... Vaimo pitää kaikista suomalaisista perinneruuista ja laulaa päiväkävelyllä Petteri Punakuonoa ja Eläkeläisten "Olen poro"-biisiä kesät, talvet. :-)

No minäkin olen vuosien varrella tarinani kertonut jo moneen otteeseen, mutta vastataan taas kun näin hyväntuulinen ketju palstalla kaiken tämän - pääpiirteittäin paskan keskellä...

Minulla on albanialainen mies, jonka tapasin lomamatkalla Kreikassa viime vuosituhannen loppupuolella. Olemme olleet naimisissa 12 vuotta ja meillä on yksi tytär, joka täytti juuri 11 vuotta. Ikää meillä molemmilla on 32 vuotta.

Ollaan asuttu Suomessa kutakuinkin koko yhteinen taipaleemme. Muutamat ensi kuukaudet asuin miehen seurana Kreikassa, mutta muutimme pian Suomen minun opiskelujen vuoksi. Mies tuli tänne työviisumilla ja menimme Suomessa naimisiin reilun vuoden kuluttua tänne muutosta. Häät olivat hyvin pienimuotoiset, vihkiminen maistraatissa ja lähimpien kanssa kakkukahvit ja biletystä myöhemmin illalla. Mieheni on ateisti.

Mieheni opiskeli Suomessa kirvesmieheksi ja on ollut töissä vuosia samalla, suomalaisella työnantajalla. Itse työskentelen sukuni perheyrityksessä sisustusalalla.

Miehen suku on tullut tutuksi osittain jo kun asuimme Kreikassa. Muilta osin olen tavannut suvun 1-2 vuoden välein tekemillämme matkoilla Albaniaan, Kreikkaan tai Italiaan. Juuri olimme Albaniassa 3 viikkoa ja ihana oli nähdä taas kaikkia läheisiämme. Ensi kesään on liian pitkä aika.........

Puhumme kotona suomea, englantia ja albaniaa (tässä järjestyksessä). Englanti on jäänyt päälle ajoilta, jolloin mies ei vielä osannut suomea ja nyt emme ole enää halunneet sitä jättää pois, koska tytär on oppinut kielen myös (alkoi spontaanisti puhumaan englantia 6-vuotiaana). Puhumme molemmat hyvää englantia. Itse olen puhunut kieltä 4-vuotiaasta saakka (kielikylpypäiväkoti), joten ns. "tankeroenglantia" emme ole jälkikasvullemme siirtänyt eteenpäin. ;)

Kerron sitten minäkin tarinani. Olen venäläinen nainen ja olen seurustellut turkkilaisen miesystäväni kanssa kohta 5 vuotta. Minä olen asunut Suomessa jo 17 vuotta, olen tullut tänne vanhempieni kanssa. Olen nyt 28 vuotias ja mieheni on 35 vuotias. Turkkilaisen mieheni tapasin konservatoriossa, jossa opetin pianonsoittoa. Hän oli siellä kuskaamassa veljensä lapsia soittotunneille. Alettiin juttelemaan ensin musiikista ja taiteista ja siitä se ystävyys ja rakkaus lähti.Minä olen siis koulutukseltani musiikkipedagogi. Mieheni on valmistunut Istanbulin yliopistosta historianopettajaksi.Hän on asunut Suomessa 8 vuotta.
Ollaan molemmat uskonnollisia, minä olen ortodoksi ja hän katolilainen. Olen onnellinen, että löysin katolilaisen miehen. Hänellä on samanlaiset arvot ja moraali kuin minullakin.
Olen tavannut appivanhempani, jotka asuvat Istanbulissa. He ovat mukavia ja sivistyneitä ihmisiä. Valitettavasti venäläisillä naisilla ei ole mikään kovin hyvä maine Turkissa, mutta appivanhempani ymmärtävät, että minä olen kunnollinen nainen ja että jokainen on yksilö. Olin esim. vielä neitsyt tavatessani mieheni.
Mieheni on tavannut myös minun vanhempani, jotka tykkäävät hänestä kovin.Perheelläni on toinen koti Pietarissa, jossa olemme käyneet tosi usein. Olemme käyneet myös Turkissa, lähinnä Istanbulissa ja Ankarassa.Istanbulista pidän kaikista eniten. On taidetta ja kulttuuria ja historiaa.
Kotona me puhutaan englantia. Olen yrittänyt opetella turkkia, mutta se on aika vaikea kieli. Olen muuten huomannut, että venäläiset ja turkkilaiset naiset ovat aika samanlaisia. Kummatkin ovat kauniita, tykkäävät huolehtia ulkonäöstä ja ovat henkisesti vahvoja.
Naimisiin halutaan mennä tässä kohtapuolin ja lapsiakin halutaan kumpikin. Suomessa on kuitenkin paljon rasismia ja sen takia olemme haluneet muuttaa pois Suomesta. Turkki olisi mielenkiintoinen maa asua, toisaalta myös Venäjälle olisi kiva palata,koska siellä olisi asunto ja vielä sukulaisia., esim isoäitini.Mutta tärkeintä on kuitenkin, että me rakastetaan toisiamme missä maassa tahansa.:)

Ihana ketju tosiaan! Ihana kuulla onnistuneiden suhteiden tarinoita, myös niitä joilla jo useita vuosia takana! :)

Olen suomalainen nainen ja mieheni on hollantilainen. Olemme olleet yhdessä koimisen vuotta ja asumme yhdessä Hollannissa. Tapasin hänet noin vuoden kuluttua siitä ku itse lähdin Hollantiin. Baarissa tavattiin, ja sen jälkeen aloitettiin tapailu ja muutaman kuukauden kuluttua olimme ns. virallisesti yhdessa. Hän on ihana, huolehtivainen, huumorintajuinen, sosiaalinen, ja mä tykkään siitä kun hän soittelee usein mulle kun hän on toissä tai lähettää töistänsä ihanan tekstiviestin.. piristää päivää.... Lähipiirini suhtautui todella hyvin ja tykkäävät miehestäni kovasti. Olemme käyneet yhdessä kolme kertaa Suomessa. Hän on töissä rakennusalalla. Olen tavannut hänen vanhempansa, ja tulemme hyvin juttuun :) Kummallakaan ei ole lapsia, ei yhteisia eikä aikaisemmista suhteista. Ehkä joskus myöhemmin on lasten aika, mutta tällä hetkellä nautimme elämästämme juuri tälläisenä. Puhumme keskenämme lähinnä vielä englantia, mutta myös hollantia enemmän tai vähemmän... Naimisissa emme ainakaan vielä ole... sitä odotellessa :)

Ihana ketju ja varmaan ainoa johon voin itsekin jotain kirjoittaa. Eksyn silloin tällöin tänne suomi24 palstalle lukemaan suhde juttuja josko olisi jotain mielenkiintoista, niin tämä nyt taitaa olla ensimmäinen semmoinen.

Ehkä hieman muista poiketen, mieheni on suomalainen ja itse olen aasialaissyntyperäinen nuori nainen (en kerro tarkkaa maata). Olen elävä todiste siitä, että kaikki suomessa asuvat aasialaisnaiset eivät ole suinkaan maksullisia, eivätkä elä sossun rahoilla (en tosin henk.koht tunne kovin montaakaan aasialaista jotka näin tekisivät). Puhun myös lähestulkoon täydellistä suomea, koska olen kaikki päiväkodit ja koulut käynyt täällä.

Tämä tekstini tulee poikkeamaan hieman muista myös senkin takia, että tässä ei ole ns. onnellista loppua.

Tapasin nykyisen mieheni yhteisen kaverin juhlissa. Mies on mua 5vuotta vanhempi. Käsi kädessä ollaan kuljettu kohta 8vuotta, mutta viimeiset pari vuotta on ote hieman löystynyt.

Mies taisi ihastua ensin ulkonäkööni, mutta rakastui luonteeseeni. itse en hänelle ensin lämmennyt, mutta hitto vieköön, että olikin sitkeä mies, ei siinä voinut sitten muutakaan :)

Muut ottivat meidän suhteen hyvin vastaan. Mitä nyt välillä oli ennakkoluuloja mua kohtaan, mutta tein aika pian selväksi, että olen yhtä tavallinen ihminen kuten kaikki muutkin.
Kulttuurieroa on jonkun verran, mutta ei mitään semmoista etteikö oltaisi voitu jatkaa, vaan toinen pystyi tarvittaessa tekemään kompromissin.

Ja kyllä mekin riitelimme ihan niinkuin normaalit pariskunnat. Minä en nöyristellyt enkä alistunut, rakastin kyllä ja kunnioitin toista, hoivasin ja pidin hyvänä, mutta en palvellut... Ikinä... Tein nuo asiat koska välitin..
Enää ei ole rakkautta välillämme.. Se sammui, koska en pystynyt pitämään sitä yksin yllä. Vaikka miehelle tulikin järki takas, on se silti myöhäistä jo.

Eli eipä se Suomi-Aasia suhde nyt mitenkään kummoinen ole :)

Kerrankin vaikutti asialliselta ketjulta johon viitsii kirjoittaa. No lyhyesti kerrottuna
Olen pikkuisen vajaa 40 v ollut suomalaisten naisten kanssa naimisissa kahdesti ja kihloissa useasti no seurustelut päälle. Jotkut olut pitempi aikaisia ja jotkut lyhyempi aikaisia. Kun viime suhde meni puihin. Totesin kavereille että se oli sitten vika kerta kun seurustelen suomalaisen naisen kanssa. En syytä yksin toista ainahan vika on kummassakin.

No tein vajaan vuoden verran niskalimassa duunia ja säästi joka ainoassa asiassa jossa vain voi säästää. Sain kasaan tarpeeksi käteistä. Otin vuorotteluvapaa ja lähdin Thaimaaseen ja tarkoitus oli löytää vaimo ei muuta. No baarit tuli kierrettyä ja monta vitus juttua tuli. Olin rannalla ja näin yhden naisen (nykyisin vaimo) oli pikkuisen pallohukassa ei löytänyt oikeaa katua. No katselin pikkuisen aikaa ja ostin yhden ruusun ja vein hänelle ja kysyin voinko mahdollisesti auttaa. Vastaus oli tyly kyllä mä itsekin pärjään. No annoin ruusun ja lähdin pois. Saman illan aikana jouduttiin samaan TUK TUK. Olin muutaman oluen ottanut ja kysyin kiinnostaisiko lähtee syömä’än yhteen suomalaiseen ruokapaikkaan. joka oli keskellä tyttökatua. No pienen taivuttelun jälkeen suostui ja kun mentiin kyseiselle kadulle SOI 8. Likka sanan varsinaisessa merkityksessä tunki kainaloon ja ilmeestä näki että vie pois minun täältä (siis kadulta). No syötiin ja laitoin likan taksiin ja annoin puh numeron ja itse lähdin viettämään iltaa muualle. Pari päivää sen jälkeen soitti ja nähtiin . No luonnollisesti kysyin että mitä maksaa. No sain sellaisen nyrkin iskun että muistan sen vieläkin. No oltiin pari kuukautta ja kävin hänen kotona Bangkokissa ja hänen perheen luona pohjois Thaimaassa. No kysyin että tuliko suomeen. No suostui

Kun tultiin suomen en ollut kenellekään kertonut asiasta mitään. No yksi kaveri järkyttyi ja katkaisi välit muiden mielestä oli normaalia minulle.
Nykyisin kummakin oma auto ja yhteinen asunto ei lapsia eikä kumpikaan halua. Matkustetaan pikkuisen mutta nautitaan rauhallisesti elämästä. Ainut mitä olen joutunut maksamaan oli lentolippu suomeen. Muuten on tullut toimeen omilla. Joten ei ainakaan minulle ole tullut mitään taloudellisia kustannuksia vaikka olen sellaisista asioista monesti kuultu. Ollaan oltu naimisissa nyt 4 vuotta.

Me tavattiin netin välityksellä. Vuoden verran kaveriasteella pysyttiin, mutta tunteet muuttui. Tuli alettua tuijottaan kelloa ja miettiin mitä hän mahtaa tehdä tähän aikaan...
Ekan reissun Marokkoon tein lasteni kanssa ja he tutustuivat mieheen myös. He myös tykkäsivät siitä.
Tokan reissun tein yksin, jolloin kauhean paperisodan jälkeen meidät vihdoin vihittiin. Juhlat olivat pienimuotoiset perheen kesken.
Oleskeluluvan odottelua... jolloin kavereiltakin kuului, että nyt mua kyl vedätetään ja kympillä.
Kun hän vihdoin pääsi Suomeen, pidimme pienimuotoiset juhlat perheelle täällä.
Mieheni on opiskellut suomenkielen sekä hommannut työpaikan, joka mahdollisti, että pystyimme suunnittelemaan perheen lisäystä.
Olemme olleet kohta kolme vuotta aviossa ja meillä on yksi yhteinen lapsi.

Minä tutustuin omaan tulevaan aviomieheeni netissä. Elin siihen aikaan (reilu 2 vuotta sitten) avoliitossa suomalaisen alkoholistin kanssa ja elämä oli jotakuinkin yhtä helvettiä. Tämä amerikkalainen Facebook- ystäväni jutteli kanssani, alkuun silloin tällöin myöhemmin päivittäin ja hänelle oli niin helppo kertoa omista asioista. Yhtään kertaa hän ei käskenyt minun lähteä suhteesta, mutta sai kyllä minut ajattelemaan asiaa.

Päätin lähteä ja hankin oman asunnon. Elämä lähti nopeasti uusille urille. Ystäväni kanssa juteltiin edelleen Facebookissa ja teimme päätöksen puhua puhelimessa. Se oli kummallekin menoa. Ensi kuussa meillä on jo kaksi vuotta seurustelua takana ja selkeät suunnitelmat tulevaisuudesta.

Paperisota kun on selvitetty niin menemme naimisiin ja minä muutan hänen luokseen. Minulla on ammatti jossa työllistymisen pitäisi olla suht helppoa ja kielitaito jo valmiina.

Mieheni perhe ja hänen ystävänsä ovat ottaneet minut avosylin vastaan samoin kuin minun perheeni täällä.

Ikää meillä kummalakin on jo lähes 50 v. joten perheenlisäystä tuskin on tulossa. Hankintalistalla on kuitenkin sekä koira että kissa ;)

Tapasin ranskalaisen mieheni Ruotsissa kymmenisen vuotta sitten. Baaritiskillä, kuten niin moni muukin pari. Alkuun pidimme yhteyttä ystävinä, yhteinen pikkuilkeä huumorintaju yhdisti. Rakkaudeksi tunne syveni vajaan puolen vuoden kuluttua. Muistan, kuinka mies ensi kertaa kertoi rakastavansa minua, mutta minulla oli vaikeuksia pukea tunteitani sanoiksi, vaikka ne varmasti yhtä tosia olivatkin. Ja kun viimein sain tunteeni kerrotuksi, miehen silmissä kiiltelivät kyyneleet.

Mieheni on älykäs, empaattinen, rakastava, kiltti, huumorintajuinen ja temperamenttinen - muttei koskaan ole edes korottanut ääntään minulle, vaikka joskus yritän puolitosissani ärsyttää. ;)

Parasta meidän suhteessa on yhteisen huumorintajun lisäksi suhteen helppous. Yhdessäolo on luonnollista ja ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta. Arvomaailmamme on samanlainen. Yhteinen kielemme oli aivan alussa englanti, sittemmin ranska. Vuosien saatossa olemme kehittäneet tosin yhteisen kielen, joka on ranskaa täydennettynä ruotsista, englannista ja suomesta tulevilla täytesanoilla. ;)

Asumme mieheni kotimaassa, sillä hän halusi muuttaa tänne ollakseen lähellä iäkkäitä vanhempiaan. Mies luo akateemista uraa. Appivanhempien kanssa tulen kohtuullisen hyvin toimeen. He ovat aina kohdelleet minua kohtuullisesti, tosin jonkinlaista kitkaa varsinkin anopin kanssa on aina silloin tällöin havaittavissa. Onneksi asumme yhä noin 4 tunnin junamatkan päässä toisistamme. ;)

Lasten hankinta alkaa pikkuhiljaa olla ajankohtaista, muuten ikä alkaa asettaa rajoituksia. Varsinaista vauvakuumetta ei kummallakaan ole kyllä ollut. Haluaisin sitä ennen naimisiin, ja siinäkin olisi jo järjesteltävää, kun suku ja ystävät asuvat niin monessa eri maassa.

Muiden kirjoituksien rohkaisemana uskaltaudun itsekkin vastaamaan :)

Tapasimme alunperin kymmenisen vuotta sitten Lontoossa. Mieheni on tyypillinen australialainen, eli ystavallinen, mutkaton, itsevarma ja sosiaalinen. Tosin hanen ihonsa kestaa aurinkoa paljon huonommin kuin minun. Olemme asuneet yhdessa viitisen vuotta ja naimisiin menimme muutama kuukausi sitten. Mieheni tyoskentelee rahoitusalalla. Lahipiirimme ei ollut kovin yllattynyt valinnoistamme ja todella positiivisen vastaanoton on kumpikin saanut uudelta perheeltaan. Haat oli traditionaalisen lansimaalaiset, mukavat, mutta minimaalisein hompotyksien savyttamana. Lapsia ei viela ole, mutta koira loytyy kotoa ja sille puheskelen yleensa ihan suomenkielta :D muuten elama on aika englanninkieleista.

Minäkin haluan lisätä tänne oman tarinani.
Olen siis ruotsalainen ja mieheni albaniasta. Tapasimme n. 4vuotta sitten Minun lähikaupassani. :D Olemme menossa naimisiin ensi kesänä, kihloissa olemme olleet vuoden. lapsiakin jo kaksi ehtinyt tulla, tulin melkein heti raskaaksi kun aloimme seurustelemaan. Kotona puhumme keskenään englantia, mies albaniaa ja minä suomea lapsille. olemme siis kolmi-kielinen perhe! :) Häät pidämme täällä suomessa, juhlimme häitä siellä sitten kun menemme lomalle sinne miehen perheen luokse. Jännittää jo kovasti, sillä hääthän on tunnetusti siellä elämän suurin juhla.

Miehelläni on oleskelulupa ja suoraan sanottuna työnarkomaani. mutta eipä se minua haittaa, kauheeta olisi jos mies olisi täys laiskuri! Mutta siis, täällä yksi suomi-albani perhe :D

Olen 27-vuotias mies lapista ja tapasin etiopialaisen vaimoni vuonna 2008 paikallisessa Elisa Shopit liikkeessä, hän oli 2 päivää aiemmin tullut suomeen opiskelemaan tietojen käsittelyä. Hän oli hakemassa kännykkä liittymää. rakastuin ensi silmäyksellä häneen. Nyt olemme olleet naimisissa jo 3 vuotta ja meillä on jo toinen lapsi tulossa. Vastikään hankimme talon täältä. Molemmat opiskelemme yliopistoissa maistereiksi, tällä hetkellä vaimoni on äitiyslomalla ja minä töissä valtiolla.

Vietnamilainen mieheni tuli Suomeen pakolaisena reilut 20 vuotta sitten. Tapasimme eräässä illanvietossa, kun hän oli asunut Suomessa vajaat 2 kk. Vanhemmillani ei sinällään ollut mitään tätä poikaystävää vastaan, mutta tietysti suhtautuminen oli aluksi varautunutta, koska olimme molemmat melkoisen nuoria. Jotkut sukulaiset ja kaverit kyllä varoittelivat.

Kulttuuri ei ollut mulle aivan vieras, ja vietnamiakin osasin jo jonkin verran. Suomea aloimme käyttää sitä mukaa, kun mies sitä oppi. Muutaman vuoden kuluttua ensitapaamisesta muutimme yhteen, ja siitä 7 vuoden kuluttua menimme naimisiin (vihkiminen maistraatissa Suomessa). Lapsille mies puhuu vietnamia ja mä suomea. Osaamme toistemme kieliä sen verran hyvin, ettei tarvitse tulkata ;) Mies valmistui aikanaan silloisesta teknillisestä oppilaitoksesta, mulla on yliopiston jatkotutkinto luonnontieteelliseltä alalta. Molemmat ollaan töissä.

Ekan kerran tapasin miehen vanhemmat 13 vuotta sitten. Heidän silmissään olimme olleet mies ja vaimo siitä lähtien, kun muutimme yhteen, joten sillä matkalla sain kihlajaiskoruni. Sittemmin olen vieraillut useasti mieheni kotimaassa. Mies haaveilee viettävänsä siellä enemmänkin aikaa sitten, kun lapset ovat isompia, mutta katsotaan nyt.

Millainen mies sitten on? Rehellinen, joskus raivostuttavuuteen asti periaatteistaan kiinni pitävä. Perhe on miehelle kaikki kaikessa - niin oma perhe täällä kuin perhe Vietnamissakin. Huumorintajumme osuvat yksiin, ja meillä on paljon inside-juttuja. Mies osaa olla räiskähtelevä (kuten mäkin), mutta leppyy nopeasti eikä jaksa olla pitkävihainen. Katse on tulevaisuudessa. Mies laittaa ihanaa ruokaa, vaikka jättääkin kamalan sotkun jälkeensä. Arvostamme toisiamme ja sanomme sen ääneen.

Mitäs muuta? Paikan löytäminen suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole aina ollut miehelleni helppoa, ja ärsyttää, kun häntä monesti edelleen kohdellaan ensisijaisesti maahanmuuttajana. Onneksi meidän ei sentään ole tarvinnut kyseenalaistaa perheidemme tukea. Suomen vietnamilaisten keskuudessa olen saanut joitakin hyviä ystäviä, mutta toisaalta törmännyt myös käsittämättömiin ennakkoluuloihin ja asenteisiin. Joillekin suomalainen nainen ei koskaan voi olla samalla linjalla kuin vietnamilaissyntyinen, mutta yritän muistaa, ettei mun tarvitse siitä välittää. Mieheni on valinnut juuri mut ja mä hänet.

Selasin netissä kontaktipalstoja ja kirjoitin siellä nykyiselle vaimolleni. Miltei heti aloimme päivittäiset nettipuhelut. Kahden kuukauden kuluttua matkustin häntä tapaamaan ja alta neljän kuukauden toisenkerran jolloin menimme paikallisessa maistraatissa naimisiin. Totesimme asuvamme niin kaukana toisistamme joten kaikki tai ei mitään. Vaimoni on Kiinasta. Nyt kolme vuotta takana ja yksi lapsi. Meillä menee hyvin ja kumpikin tykkää.

Vanhemmat ja tuttavat olivat hämillään ja tuskin edes uskoivat avioliittomme toimivan. Keskenään puhumme englantia tai suomea.

Elämänkokemusta kannattaa hankkia ennekuin tuollaiseen nopeaan ryhtyy.

Olin tossa vuosi takaperin japanissa AMK:n kautta vaihossa vuoden ja taka-ajatuksena oli löytää japanilainen tyttö ittelleni takaisin suomeen vietäväksi, mutta noin puolen vuoden etsimisen ja yrittämisen jälkeen huomasin japanilais-tyttöjen osottauvan liian vaikeiksi saada, päätin vain jättää yrittämättä. noin kolme kuukautta ennen suomeen paluuta tapasin yliopistolla jos olin vaihdossa kiinalaisen tytön joka oli tullut myös vaihtoon samaan paikkaan. hän puhui todella hyvää englantia ja kävimme ensin muiden vaihtokavereideni kanssa elokuvissa ja viihteellä porukalla, noin 6vk ennen paluutani suhteemme kuitenkin kasvoi potenttiaalisti kun tytön äiti oli tullut näkemään tyttöä ja tykästi minuun siinä samalla. loppu 3vk olimme tytön kanssa paljon yhdessä. palattuani suomeen huomasimme ett olimme toisillemme plus ja miinus, joten päätimme mennä naimiisiin ja tyttö tuli suomeen viime joulukuussa ja olemme ny olleet onnellisesti naimisissa 7kk. vaimoni todella pirteä luonteinen,hauska, mukava ihminen. hän on -89 joten meillä on vain kahden vuoden ikäero. Molemmat meistä on vielä opiskelee. Itse yritän opiskella kiinaa ja vaimo suomea. mutta enkulla mennään vielä varmaan pari kolme vuotta. Olin jo vuosi ennen vaihtoani kertonut hankkivani tyttöystävän japanista lähisuvulle ja ku sitten toin kiinalaisen vaimon nii ilo oli suuri. ei minkäänlaista paheksuntaa keltään sukulaiseta tai tutulta. Lapsia tuskin tulee vielä ainakaan viiteen vuoteen ja häitä meillä ei ollu aikaa järjestää, menimme vain käymään maistraatissa.

Netissä tavattiin. Mies oli tullut tänne paria vuotta aikaisemmin työn perässä Yhdysvalloista. Eipä tuo suurempia intohimoja herättänyt lähipiirissä, edellinen mieskin oli kyllä suomalainen, mutta reippaasti vanhempi. Osasivat odottaa minulta jo muuta kuin naapurin poikaa.

Naimisiin mentiin viime talvena. Anoppi tuli häihin. Maistraatissa mentiin. Tuskin oltaisiin kelvattu juutalaiselle seurakunnalle, kun en ole syntyperäinen juutalainen. Nyt olisi tarkoitus mennä ensimmäistä kertaa jenkeissä käymään ja tavata siis loppu suku. En ole ennen käynyt koko mantereella. Aika pahasti jännittää.

Englantia puhutaan, miehen suomi ei ole vielä riittävää kunnon keskusteluun ja kotonahan oikeastaan halutaan olla rennosti. Töitähän sillä ei ole vaikka tohtorin tutkinto on.

Amerikan matkan jälkeen olisi tarkoitus alkaa yrittää vauvaa. Tulee jos tulee. Suomea ajateltiin sille puhuttavan.

tapasin israelilaisen poikaystäväni ensimmäistä kertaa terassilla Helsingissä alle kuukausi sitten. mies tunki pöytäämme, koska hänellä oli kylmä. keskustelusta ei tullut mitään, kun musiikki oli niin kovalla.

seuraavana päivänä menin samaan baariin kahville. mies pyysi minua tulemaan hänen pöytäänsä. tykästyin mieheen heti. hän on komea, vaaleapiirteinen, suorapuheinen ja huumorintajuinen. hän on asunut useissa maissa ja puhumme molemmat sujuvaa englantia. mies pyysi numeroani, muttei soittanut minulle!!

näin miestä kuitenkin päivittäin, koska olemme molemmat töissä baarin vieressä. eräs päivä miehen naispuolinen kaveri pyysi minua lähtemään ulos heidän kanssaan. nainen oli jotenkin tajunnut, että olen ihastunut poikaystävääni vaikkei poikaystävälläni kuulema ollut aavistustakaan tästä. joka tapauksessa oltiin molemmat aika humalassa ja päädyimme pussailemaan koko ilta toistemme kanssa.

seuraavana päivänä meillä oli oikeat treffit. mies kokkasi minulle ruokaa ja taas pussailimme kolme tuntia. en ole koskaan ennen tavannut miestä kenen kanssa jaksaisin suukotella näin pitkään edes suhteen alussa, vaikka olen seurustellut viiden miehen kanssa ja pussaillut.. no.. todella monen kanssa.

lähipiirissäni kaikki ovat tykänneet miehestä. mies on tällä hetkellä myyjä, mutta hän aikoo alkaa opiskella suomen kieltä. mies on todella kultainen ja huomioonottava. en ole tavannut ketään hänen perheestään, koska he kaikki asuvat israelissa, mutta olemme jo suunnitelleet matkustavamme sinne talvella :)

Tätä nyt en tajua, että on tunnettu alle kuukausi ja kutsut sitä jo poikaystäväksi. Pitäiskö katsoa vähän kauemmin ennenkuin antaa moisen "arvonimen"?
Ettei sitten jo ensi viikolla ole joku toinen jota heti kutsutaan poikaystäväksi.

Yleensa vain luen naita viesteja taalla enka oikeen jaksa kirjoitella kommetteja mutta nyt kylla oli pakko kirjoittaa kun tuli niin hyvalle tuulelle kun naita tarinoita luin...Anteeksi ensinakin kun en kirjoita ä:n pisteilla koska muuten kirjoittamiseni kestaisi huomattavasti kauan...

Olen siis suomalainen nuori nainen,ja olen asunut 6 vuotta ulkomailla..olen nyt 25 vuotias ja lahdin siis 19 vuotiaana kotoa Espanjaan..Olen opiskellut taalla yliopistossa ja ollut samaan aikaan toissa.

Tapasin pari vuotta sitten pojan marokosta tyopaikallani, ja aloimme pikku hiljaa tapailla, vaikka itsella alussa oli aikamoisia ennakkoluuloja mista sitten paasin pikku hiljaa eroon mita enemman tutustuin ihmiseen ja siihen aivan uuten kulttuuriin ja uskontoon minulle.
Heti tavattuamme matkustimme marokkoon tutustuun hanen perheeseensa ja olen nyt yhteensa 8 kertaa siella kaynyt taman parin vuoden aikana..ja suomessa olemme siis kayneet vain kerran..toiden ja ajan puutteen vuoksi..marokko on kuitenkin vahan lahempana espanjaa kuin suomi:)

Muutimme yhteen noin 6kk seurustelun jalkeen ja kumpikin siis olemma samassa tyopaikassa taalla espanjassa vielakin. Sain juuri kouluni loppuun ja nyt varmaan syksyn aikana muutamme suomeen kunhan vaan saan yhden tyo asian hoidettua siella paassa varmaksi.

Poikaystavani on siis muslimi ja mina itse olen suomalainen perinteinen, kuulun kirkkoon mutta enhan siella sitten ole kaynyt niiden rippi juhlien jalkeen... en ole ikina oikeen tuntenut itseani kotoisaksi kristinuskon kanssa.

Meilla on aina sujunut yhdessa olo todella hyvin ja tasapuolisesti...olemma ensi tapaamis hetkesta olleet aika erottamattomat, vietamme todella paljon aikaa yhdessa koska asumme yhdessa ja tyoskentelemma samassa tyopaikassa,jossa tosin emme naa koko 8 tuntia,mutta kuitenkin olemme samassa paikassa ja menemme yhdessa toihin ja lahdemme yhdessa...kaveritkin me jaamme aikalailla..minulla on pari omaa kaveria joita naan valilla kahvittelun merkeissa ja han paria omaansa mutta muuten taidamme olla liiankin paljon yhdessa..sitten kun tulee muutama viikko jolloin toinen on matkalla kotimaassansa tulee kylla aika yksinainen olo,ja huomaan etta ilman hanta en voisi elaa. Mieheni kosi minua pari kuukautta sitten ja varmaankin menemme naimisiin suomessa piakkoin mutta haat pidamme sitten ehka ensi kesana...

Kaverini ovat suhtautuneet asiaan aina todella hyvin...oikeestaan mina olin se jolla ne ennakkoluulot olit aluksi ja kaverit vain kannustivat asiassa..mutta ehkapa tama johtuu siita etta suurin osa suomalaisista ystavistani on ulkomaalaisen miehen kanssa ja vain muutamalla on suomalainen mies...

Perheeni ei aluksi tykannyt asiasta ollenkaan ja teki kaikesta suoraan sanottua "helvettia" mutta pikku hiljaa opin jattamaan ikavat kommentit pois ja pikku hiljaa asiat vain muuttuvat..jos vanhemmillani tai joilla sukulaisillani on jotain sanottavaa puhukoon keskenaan,eipahan ole minun paansarkyni..kylla minakin voisin puhua heidan elamastaan ja kritisoida niita,mutta en mina siita yhtaan onnellisemmaksi tulisi,joten nain on parempi...

Poikaystavi perhe on taas minulle se tuki puu aivan kaikessa..puhumme skypessa melkein joka pv ja erityisesti hanen siskonsa on minun ikanainen ja olemma kuin parhaat kaverit!

Puhumme yhdessa siis espanjaa..valilla englantia ja talla hetkella yritamme parantaa poikaystani suomenkielen taitoja!! hahah!! Hanen aidinkielensa on siis arabia,jota itse opiskelen parhaillaan ja hanen vanhempansa puhuvat espanjaa ja arabiaa:)

Tapasin mieheni 1982 diskossa.Rakastuin silmittömästi hänen tummiin silmiinsä.
Hän oli Iranista. Menimme naimisiin ja saimme kaksi ihanaa poikaa.
Elämämme oli tavallista, mukavaa ja poikiemme harrastus vei aikamme. Vietimme paljon aikaa yhdessä, viihdyimme perheenä.
Kävimme hänen kotimaassaan isovanhempia ja sukua tapaamassa. Isovanhemmat kävivät usein luonamme.
Poikamme puhuvat ,lukevat ja kirjoittavat persiaa viittä muuta kieltä.
Mieheni menehtyi sairauteensa viisi kuukautta sitten ja nyt pitää koittaa opetella elämään ilman rakastettuaan. Luulin että elämme yhdessä vielä ainakin 30 vuotta, mutta saimmehan 30 ihanaa vuotta yhdessä.
Kaipaan häntä suunnattomasti

Täälläkin on mainittu millaisia nämä tyttöystävät ovat. Pulleroita tai hiukan vanhempia, siihen löytyy tietysti syy. Mutta entäpä jos minä hyväksyn tämän tosiasian. Se on ihan oma valinta, ja minä hallitsen tilanteen. So what?

Reilu 5 vuotta sitten suhteeni suomalaiseen vaimooni oli siinä vaihessa, että en vaan jaksanut enää......25 vuoden aioliitto typeryksen kanssa päättyi vihdoinkin. Netistä selasin aasialaisia, kun kotomaassa vapailla markkinoilla tuntui olevan vain...hmm erilaisia ongelmaisia.....ja halusin nuoremman ja ehkä vielä yhden lapsenkin lisää.
Varmaan 100 naisen kanssa juttelin vuoden aikana, ja viimein Kiinasta löytyi jotain mitä piti mennä katsomaan. Pienikokoinen, 18 vuotiaan kropalla varustettu 35 vuotias tähtisilmä, siis 12 vuotta itseäni nuorempi. Vietimme 3 viikkoa eteläisessä Kiinassa, ja se oli ihanaa aikaa. Vierailuni loppuvaiheessa kosin häntä perisuomalaiseen tyyliin: do we go to buy rings? Mentiin ja järkättiin kihlajaiset 50 sukulaiselle ja ystävälle.
Seuraavat 5 kuukautta oli tuskaa, kun odotin Suomessa edellisen avioliitoni lopullista päättymistä. Sitten pikana Kiinaan ja naimisiin. Kolme kuukautta paratiisia siellä, kaksi viikkoa odotusta suomessa.......ja sitten hän oli kotona.
Teki töitä kielen kanssa ja oppi sen hyvin, Töissä on ollut moneen holliin. Koti on siisti ja harmoninen. Yöt .....kuherruskuukautta vieläkin. Lapsia ei vielä, pari keskenmenoa kylläkin. Kuulemma normaalia Odotetaan muutama kuukausi ja koetetaan uudestaan.
Yllärihän tämä kuvio oli lapsilleni ( aikuisia) ja suvulleni. Ex-vaimon suvusta tiedän vain, että pirulliset ilkkumispuhelut loppuivat kerralla:-) .
Mutta omaa elämääni järjestin mieleisekseni, enkä tällä kertaa joutunut pakolla avioon, koska typerys ei muistanut pilleriä ottaa.

Brittimieheni ja minä tavattiin lähes 20 vuotta sitten Suomessa, missä hän toimi englanninkielenopettajana. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, baaritiskillä. Välillä on asuttu Suomessa ja välillä Englannissa. Haaveissa on perustaa pysyvä eläkepäivien koti jonnekin eteläisen Englannin rannikolle. Hyvin on puuhkinyt ja päivääkään ei ole tarvinnut katua :)

Itse tapasin mieheni yli kaksi kuukautta sitten istanbulissa turkissa ja oli mitä ihanin ihminen...ei voisi hyväsydämmisempää ihmistä löytää :)

mutta olin hänen kanssaan vain viikon ja palasin suomeen..lähtö oli kyllä todella vaikea..koska pidin hänestä tosi paljon enkä tiennyt koska tulisimme taas näkemään :(

yli kahteen kuukauteen ei ole nähtyy ja välillä ikävä on todella kova ja olisinkin jo mennyt uudestaan hänen luokseen mutta hänellä on kaksi työpaikkaa ja koko aika menee töissä,siksi en ole voinut mennä :(

onneksi on facebook ja messenger joiden kautta nähdä ja jutella :)
miehelläni olisi tarkoitus tulla suomeen luokseni mutta hän tarvitsee viisumin jonka saaminen ei ole kovin helppoa...minulla ei ole työpaikkaa ja mitä olen ottanut selvää asioista minulla pitäisi olla työ että hänelle myönnettäisiin viisumi :(
tuntuu että päivästä toiseen on vain raskaanpi olo kun on niin ikävä ja se epätietoisuus kun ei tiedä milloin näkee :( olisi niin mukava saada joku jonka kanssa jutella näistä asioista ja ymmärtää miltä tuntuu elää tälläisen asian kanssa:(
jos joku haluaa jutella sähköpostini löytyy profiilista :)

Minä tapasin Virollaisen mieheni maantiellä, autoni hajosi ja hän pysähtyi auttamaan. Aivan ihana ajattelin en edes uskaltanut katsoa silmiin niin huimasi, heitti minut sitten kotiin, ja haki ystävien kanssa autoni ja korjautti sen, palkaksi piti tehdä hänelle ruuat teinkin ja niiin mies jäi luokseni.
Olemme naimisissa ja kaksi ihanaa lasta, ja mieheni todella ihana unelma prempaa en olisi voinnut toivoa :))

Tavattiin netissä, aluksi oltiin vain kavereita melkein vuoden verran mutta sitten kummallakin vain tunteet kohosi... Hän on Kreikasta kotoisin. Tuohon on vaikea vastata minkälainen hän on... tavallinen mies! Kiltti ja rauhallinen, minä olen meistä se räiskyvämpi osapuoli. Yhdessä olemme olleet kohta 11 vuotta, naimisissa emme ole eikä ole lapsia. Hän on töissä IT-alalla, sen vuoksi alunperin tuli Suomeen. Me tapasimme siis kun hän jo asui täällä ja oli sitä ennen asunut jo monta vuotta pois kotimaastaan. Välissä oli puolentoista vuoden tauko jolloin tapasimme vain kerran, koska hänen piti käydä kotimaassaan armeija. Vanhemmat olen tavannut monta kertaa ja muun perheen, mukavia ihmisiä. He ehkä olisivat toivoneet miehen palaavan kotimaahansa ja hankkivan kreikkalaisen vaimon, mutta eivät mitenkään selvästi ole sitä osoittaneet. Olivat varmaan jo siinä vaiheessa tajunneet että mies pysyy pohjoisemmassa. Keskenämme puhumme nyt jo suomea, aluksi englantia. Lähipiiri ei reagoinut mitenkään erityisesti, tosin tutustuminen osaan perheestäni vei aikaa koska ei ollut yhteistä kieltä ja minun piti aina olla tulkkina välissä.

Onnelisesti naimisissa Aasialisen vaimon kanssa jo 8 vuotta 1 1 2 lasta. Siis vaimolla ja minulla oli edellisistä liitoista kummallakin tytöt ja ja nyt 2 tyttöä vielä yhdessä. Tutustuttiin netin kautta kun olin työreissulla ns "keskellä ei mitään". Oli aikaa kahlata nettiä läpi. Kosinta vaan oli suuri ongelma koska vaimo vaati 999 syytä että miksi juuri hänen kanssa naimisiin. Sain tingittyä 888 syyhyn mutta tämän päälle 20 tuntematonta todistajaa kosinnalle, 99 ruusua ja erittäin erikoinen paikka kosinnalle, keskellä suurta puiston vesisuikulähdettä. Oli aika homma keksiä syyt mutta sain kuin sankin tehtyä "kosintakirjan".

Miksi ei ole tarinoita suomalaisesta naisesta ja aasilaisesta miehestä?

Taitaa tälläinen pariskunta olla vähän harvinaisempi. Itsellä korealainen poikaystävä, nyt asun koreassa. kadulla saa pikkasen katseita kun korelaisen miehen kanssa käsikädessä kävelen...

Tapasin mieheni suomessa, kun kaverini tutustutti minut virolaiseen mieheen. Ekaksi tuttava piirini olivat epäileväisiä, että vodka maistuisi liikaa ja, että hän olisi varas ja huijari ja jne.. mutta nyt se on todistettu, että ei ole sellainen :) olemme seurustelleet 2 vuotta ja mies on aivan ihana. Olen itse 21-vuotias ja mieheni 29-vuotias. Mieheni on tietenkin suomessa rakennusmiehenä töissä ja minä olen kosmetologi. Emme ole naimisissa, mutta olemme kovasti puhuneet, että menisimme joku kaunis päivä :)
ja lapsia yritämme koko ajan tehdä. Miehelläni tai minulla ei ole ennestään lapsia.
Asumme yhdessä suomessa ja puhumme toisillemme suomen kieltä ja joskus viroa sekaisin, jos joku sana sattuu unohtumaan, mutta pääsääntöisesti suomen kieltä, koska asumme suomessa ja mieheni osaa puhua suomea. Olen oppinut vähän viron kieltä, mutta vähän on vielä hakusessa joitakin sanoja :)

siis todellakin vain muutama suomi nainen-korealainen mies pariskuntia....


aasia on toki laaja käsite. Minua kiinnostaa joilla on korealainen tai japanilainen mies.

Tapasin poikaystäväni täällä koreassa. Olen täällä viettämässä vaihtovuottani. Rakastuin tähän maahan, ihmisiin ja kulttuuriin. Takaisin on tämän kokemuksen jälkeen tulla.
Sitäpaitsi korelaiset miehet on erittäin pitkiä ja hyvännäköisiä :)

tapasin mieheni netissä, kohta 10 kk sitten. hän on irakilainen, italiassa viimeksi asunut. tuli suomeen pari kk sitten, meidät on vihitty islamin mukaan ja taistelemme kovasti saadaksemme hänen siviilitodistuksensa italiasta, jotta voisimme avioitua myös maistraatissa.
ikäeroa on kuusi vuotta, minä 38, hän nuorempi.
ikäero ei suhdettamme haittaa, hänen elämänkokemuksellaan tunnen olevani välillä todella lapsellinen, ja hän se vanhempi.
molemmilla erilaisesti kovat elämänkokemukset takana, toivoisimme ainoastaan saada olla yhdessä, ilman stressiä oleskeluluvista, työluvista ilman ihmisten ennakkoluuloja täällä ahdasmielisessäkin suomessa.
itselläni on lapsi aikaisemmasta suhteesta, aika näyttää suodaanko meille lapsia.

Olimme sopineet etukäteen, jos samalta tuntuu kuin netin välityksellä, skypessä ja mesessä, meistä tulee aviopari.
Muslimit eivät mielellään asu yhdessä ilman avioliittoa.
Muslimiksi aion kääntyä itsekin.

aina olen ollut uskossa.
sama jumala se on kaikilla meillä.
näin meidän on parempi olla.
koraani ei ole kulunut kädessäni,
toki olen lukenut islamista erittäin paljon
kirjoista ja netistä. myös sitä koraania netistä:)

"sama jumala se on kaikilla meillä."

Miksi sitten pitää vaihtaa uskontoa, tai sitoutua ylipäänsä mihinkään yksittäiseen uskontoon?

amoremio, mulla aika samanlainen tapaus...mieheni asui Italiassa ennen tänne tuloaan, me ei tarvittu mitään todistuksia Italiasta kun mentiin maistraatissa naimisiin.

Vastaan nyt mitä topicissa kysytään enkä ota kantaa aiempiin keskusteluihin. Miesystäväni on Turkin kurdi, ollaan tavattu internetissä ja hän asui jo tällöin Suomessa. Vähän aikaa viestiteltiin ja suostuin tapaamaan häntä kahvittelun merkkeissä, en kuitenkaan uskonut, että ystävyyssuhteesta tulisi mitään suurempaa. Oltiin siis yli vuosi ystäviä kunnes suhde muuttui vakavemmaksi ja romanttisemmaksi :D

Tosiaan mies on Turkista kotoisin, mutta kurdi. Luonteeltaan rauhallinen, aika syvällinenkin välillä. Olemme olleet vasta muutaman kuukauden yhdessä ja edetty aika hissukseen enkä ole maininnut suhteesta kuin lähemmille ystävillemme. Vanhempani eivät tiedä, en ole kovin läheinen heidän kanssaan. Ovat myös erittäin ennakkoluuloisia ja hiukan vanhanaikaisiakin, toisaalta äitini reaktio voi olla myös yllättävän positiivinenkin mutta odotan milloin saan sopivan tilaisuuden esitellä mieheni heillekin. Olen tavannut mieheni perheen ja he pitävät minusta kovasti ja toivovat meillekin vain pelkkää hyvää.

Puhumme suomea ja osaan jonkin verran turkkia niin näitä molempia kieliä sekaisin. Tulevaisuudessa haluaisin perheen ja naimisiin, mutta suhteemme on vasta niin tuore, että nämä asiat eivät ole vielä ajankohtaisia.

Vai lisaa suominainen aasialainen mies pareja? Okkei, tassa tulee yksi.
Mina perussuomalainen vaalea blondi (siis olin sellainen aikoinani) ja mieheni aasialainen (alkuperaiselta rodultaan kiinalainen, syntynyt muussa Aasian maassa ja nyt sen maan kansalainen).
Tutustuimme jo kohta 20 vuotta sitten - ja olemme olleet naimisissa jo liki sen 20 vuotta myos - 2 lasta. Tapasin mieheni hanen synnyinmaassaan; tunsimme toisemme noin 6 viikkoa ja han kosi - olisin vastannut myontavasti jo vaikka seuraavana paivana tutustumisestamme = mies oli sieluni toinen puuttuva puolikas. Se, etta han sattui olemaan aasialainen, ei merkinnyt mitaan. Tarkeinta oli hanen luonteensa ja kayttaytymisensa.
Kokeilimme yhdessa vaiheessa Suomessa asumista mutta se ei onnistunut. Mina olin jo sen verran erkaantunut "suomalaisuudesta" etten enaa osannut olla siella ja mieheni koki suomalaiset rasistisiksi ja nurkkakuntaisiksi. Sen jalkeen olemme asuneet ulkomailla ja yhteytemme Suomeen ovat melko minimissa. Minulla ei ole sisaruksia eika enaa oikeastaan sukulaisiakaan siella, joten ei ole mitaan hinkua tulla takaisinkaan. Meilla on hyva elama mieheni maassa. Lapset ovat sujuvasti 3-kielisia plus muut kielet jotka oppineet kolussa (ruotsi, saksa, kiina ja espanja = siis kavivat jonkun aikaa Suomessa koulua, siksi tuo ruotsi ja saksa).
En erityisemmin suosittele aasialaisen miehen Suomeen tuomista. Suomalaiset ja erityisesti suomalaismiehet ovat niin sisaanpainlampiavia ettei vinosilmaista ulkomaalaismiesta hyvaksyta heidan piireihinsa; tama on koettu karvaasti. Edes ulkomaalaisen/aasialaisen miehen korkealla koulutuksella ei ole mitaan merkitysta koska suomalaiset ovat niiden samojen vanhojen kamujensa kanssa eika ulkopuolisia oteta mukaan. Ja tietenkin, suomalaisnaista joka on kehdannut avioitua aasialaisen kanssa katsotaan kaikkien muiden keskuudessa kieroon; tamakin on koettu karvaasti. Eli, emme ole tulossa Suomeen enaa kuin lomalle korkeintaan nauttimaan Fazerin suklaasta! :)

En allekirjoita aivan kaikkea, vaikka kullakin on tietty omat kokemuksensa. Vietnamilainen miehen on kokenut Suomessa työsyrjintää, mutta saanut töiden ja opiskelun kautta myös ystäviä. Hän on kokenut, että suomalaisiin on vaikea/hidasta tutustua, mutta ystävinä suomalaiset ovat luotettavia. Lisäksi mies on saanut ystäviä mun sukuni kautta.

"Ja tietenkin, suomalaisnaista joka on kehdannut avioitua aasialaisen kanssa katsotaan kaikkien muiden keskuudessa kieroon; tamakin on koettu karvaasti."

Itse en koe lainkaan näin jyrkästi. Isossa kaupungissa meitä ei ihmeemmin tuijotella, ja anonyymien keskustelupalstojen mielipiteistä en välitä. Työkaverini, naapurimme, lasten kavereiden vanhemmat jne. suhtautuvat meihin normaalisti, ts. eivät juuri noteeraa mieheni taustaa. Arki siis sujuu. Enemmän ääneen lausuttuja ennakkoluuloja ja aivopieruja olemme kuulleet mieheni Suomessa asuvilta maanmiehiltä.

Hello :)

Mieheni on Turkin kurdi.
Tapasimme peri suomalaiseen tapaan baarissa.
Hän on ihana puoliso ja luonteva baban roolissaan myös.
Olemme olleet yhdessä reilun 6 vuotta, 2 lasta.
Kummankaan perhe ei ollut alussa kovinkaan innostunut yhteisistä aikeistamme, mutta ajan myötä ovat taipuneet.
Oli aiemmin pitkään ravintola-alalla, nyt opiskelut vetelee viimeisiään rakennusalalla.
Haaveilee jatko-opinnoista AMK:ssa.
Itse olen palaillut työelämään äitiys- ja hoitovapaitten jälkeen.
Olemme yhteydessä molempien vanhempiin viikottain.
On kaksi lasta.
Puhutaan suomea, turkiksi pyrkii puhumaan lapsille.
Avoliitossa elellään, aikomuksena kyllä pitää lähivuosina häät ja kunnon kekkerit, mutta tuntuu löytyvän aina kaikkea muuta kivaa mihin rahamme pistämme..
Ihana kumppani, en kyllä vaihtaisi pois :) Terkkuja tutuille! *prinsessavilkutus*