Entä jos en koskaan löydä ketään... ?

"Miten te selviätte? Miten tästä selviää? "

No ei selvitä!!!

Mistähänä johtuu että tällä palstalla tuntuu olevan kirjoittajien keski-ikä 30v? Kenties ikä jolloin tällaiset ahdistavat kysymykset iskee päin näköä. Parikymppisenä vielä ajattelee että kyllä sitä ehtii myöhemminkin.

Neuvoisin kuitenkin olemaan turhia stressaamatta. Haet merkitystä elämään muualta, pitäen silmät kuitenkin auki. Ehkä ongelmasi on että jos elämäsi ei ole mielestäsi siedettävää, niin haluaako kukaan sellaista sietämättömyyttä kanssasi jakaa? Jos kuvittelee että toinen ihminen pelastaa sinut, niin se ei ole ehkä paras lähtökohta

Mietiskelin tässä juuri samaa. En ole kokenut minkäänlaista rakkautta, minulla ei ole ammatillisia saavutuksia, en ole käynyt ulkomailla aikuisiässä, ei ole juuri kavereita. En ole oikein kokenut mitään. Mitä jos minulle annettaisiinkin syöpädiagnoosi nyt ja vaikka 4 kuukautta elinaikaa? En tiedä menisinkö silloin kotiin, vai jäisinkö makaamaan yksiööni yksin. Tuntuu, etteivät vanhemmatkaan rakasta minua. Olisi kauheaa vain kuolla tällaisessa tilanteessa. En tiedä miten pääsisin elämässäni parempaan suuntaan.

Mä olen miettinyt tota samaa jo monta vuotta. väistämättä on ajatus jäänyt päähäni että en koskaan löydä naista joka mua rakastaisi. Ei mulla ole edes yhtään naisystävää ja sitäkin olen miettinyt kauan että olenko tosiaan niin kamala ja vastenmielinen mies ettei naiset vaan halua olla mun kanssa misään tekemisissä. Kyllä se taitaa niin vaan olla. Pas.ka kohtalo elämälle on elää yksin koko elämä.

Mun elämä ei ole edes siedettävä koska ei ole yhtään kaveria. Ei ole ketään kenen kaa jutella. Uloskin on turha lähteä koska siellä ei ole mulle mitään. Tavallaan olen jo tottunut ajatukseen ettei mua tule koskaan kukaan rakastamaan, joten en edes jaksa etsiä enään ketään vaikka mulla jotain treffi ilmoituksia onkin, mut niihin ei kukaan koskaan vastaa vaikka itse laittaisin ekan meilin. Pelkkää silmänlumetta mun elämä onkin

Voi niin tuttuja ajatuksia. Ja kyseessä ei ole todellakaan etten osaisi elää yksin, enhän ole koskaan edes elänyt kenenkään kanssa sen jälkeen kun kotoa pois muutin. Ja tuska vain kovenee vuosien mittaan, sen sijaan ettlä helpottuisi. Miksi jonkin näin perustavan laatuisen tärkeän asian saaminen elämässä on tehty näin vaikeaksi? Okei, parhaat asiat eivät tuu ilmaiseksi, mut olen ottanut suhteissa ihan tarpeeksi monta kertaa turpiin, enkö jo ansaitsisi edes pienen palan sitä onnea mistä olen saanut nähdä vain välähdyksiä tuttavapariskunnan katsoessa toisiaan ja omissa tapailujutuissa? Miksi toiset jäävät kerta toisensa jälkeen yksin ja toisilla riittää kumppaneita toisensa perään? Mitä minun pitäisi tehdä? Miten minun olisi tarkoitus tästä yksinäisyydestä selviytyä? Miten säilyttää elämänilo?

Menee se elämä näinkin. Päivä kerrallaan. Ei ketään voi pakottaa olemaan seurassa jos ei halua. Ei sitä itsekkään aina jaksa olla sosiaalinen ja etsiä..

Ota pieni tilkka alkoholia päivittäin. Se lohduttaa tosin jatkuvana käyttönä aiheuttaa riippuvuutta.
Seikkaile keskustelupalstoilla.
Harrasta liikuntaa.
Etsi ystäviä jos jaksat.

Mulla olis kyllä viinaa jääkaapissa, mut se sama pullo on ollut siel jo 4 kuukautta. Ei vaan huvita juoda. Silloin kun sen ostin niin piti juoda mut kotiin päästyäni ei enään huvittanutkaan juoda. Kännissä sitä sitten kuitenkin ajattelee enemmänkin sitä miksi mä en kelpaa kenellekkään. Mut jouluna juon sen pullon viimeistään kuitenkin koska se on vuoden yksinäisintä aikaa. Ja sit kännissä voi miettiä et kaikilla on jouluna joku läheinen, sisko, sukulainen, veli, tyttöystävä, kaveri mut itellä ei ketään

Jotkut naiset hankkii sitten vaan lapsen ja se antaa elämään jonkin sisällön.

Kiitos vastanneille! Hetken tuota ekaa viestiä kirjoittaessa jo tuntui siltä, että minut miinustetaan täältä metsään ja kategorisoidaan avuttoman ruikuttavaksi, tyhmäksi sinkkuämmäksi, jonka pitäisi keksiä tärkeämpää mietittävää... Mukavaa, että asiasta on tullut keskustelua. Ja todella, ei ollut tarkoitus valittaa (tai no, oli tietty sitäkin, mutta ei pelkästään), vaan jotenkin ajattelin, että asian esille kirjoittaminen auttaisi tyhjää oloani...

Juu, kuten joku täällä jo taisi todeta, niin viina ei todellakaan auta. Joskus sitä nihilismi-tunnelmissa vetää pään täyteen, mutta yleensä silloin olo vaan pahenee.

"Miksi toiset jäävät kerta toisensa jälkeen yksin ja toisilla riittää kumppaneita toisensa perään? Mitä minun pitäisi tehdä? Miten minun olisi tarkoitus tästä yksinäisyydestä selviytyä? Miten säilyttää elämänilo?"

^ Juurikin näin. En halua sitä onnea muilta pois, olen iloinen ystävieni puolesta, ei heilläkään aina helppoa ole ollut. Ovat olleet samassa jamassa kuin minä, joten osaan iloita, kun he löytävät kumppanin. Osaan aavistaa sen helpotuksen, onnen ja kiitollisuuden, kun äkkiä saakin rakastaa ja olla rakastettu. Mutta milloin on minun vuoroni? Tiedän, että maailma ei ole mikään kosminen ruokajono, jossa jokainen saa annoksensa vuorollaan, mutta ihan todella. Onko minun osanani olla aina yksin?

Tiedän, että olen hyvin lähellä ruikuttamista. Se vain johtuu siitä, että tunnen oloni avuttomaksi. Olen tehnyt asioita, jotka tekevät minut iloiseksi. Olen etsinyt itseäni. Olen heittänyt itseni peliin. Nyt, kun mitään ei tunnu enää olevan tehtävissä, turhauttaa ja surettaa. En halua uskoa kohtaloon, en sattumaan, mutta jotenkin tässä alkaa tuntua siltä, että jompi kumpi niistä ilkkuu minulle aika pahasti.

Ei kai siinä muu auta kuin että yrität rakentaa elämästäsi sellaisen että viihdyt siinä ilman kumppania. Hyväksyt sen että voit hyvinkin elää yksin loppuelämäsi. Harrastat ja teet mielenkiintoisia asioita ja tapaat ystäviäsi jos sinulla sellaisia on. Älä kuitenkaan rupea käyttäytymään vihamielisesti miehiä kohtaan. Voi olla että joku tapaamasi mies kuitenkin on tuleva kumppanisi. Jos tapaat jonkun kiinnostavan miehen niin älä epäröi ottaa itse kontaktia mieheen. Koska olet jo hyväksynyt elämäsi yksinäisenä ja onnellisena niin et ole mitenkään epätoivoinen niin tehdessäsi. Jos sattuisitte miehen kanssa rakastumaan niin se olisi vain mukava bonus jo muutenkin miellyttävään elämään.

Jotain tuollaista tulee mieleen. Itse olen muutaman vuoden vanhempi mies joka on kanssa ollut välillä aika masentunut ikisinkkuudestaan. Nyt alan kuitenkin olla sinut asian kanssa ja ihan tyytyväinen.

Kun olin kolmekymppinen, pohdin juuri samoja asioita kuin sinä, tein samoja asioita kuin sinä, asennoiduin kuin sinä jne. Aivan kuin minä olisin kirjoittanut sinun tekstisi. Nyt olen jo paljon vanhempi. Ja miten minun on käynyt. Joitakin suhteita on ollut, ei niistä sen enempää. Yhä toivon löytäväni sen oikean. Mutta en usko, että tämä on sinun tiesi.

Yksi selvä virhe minun käytöksessäni on aina ollut. En ole varma itsestäni. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, olen aina miettinyt kuinka paljon paremman vaimon mies saisi jostakin toisesta naisesta kuin minusta. Olen kuitenkin aivan tavallinen nainen, koulutustakin maisterin verran, pitkä, hoikka, aika hyvännäköinen jne. Ihan kait mukava ja ystävällinen. Mutta itseluottamus puuttuu. Luulen, että tuo on sitten tuhonnut osan miessuhteistani. Mutta en tiedä. Kaikki on niin mystistä.

Mutta en ole luovuttanut. Jossain se minun mieheni varmaan on.

"Mitä jos en koskaan löydä ketään" on aika iso kysymys ihmiselle. Melkein musertava. Jotenkin sitä pitäisi olla ajattelematta, mutta ei se helppoa ole.

Itse olen huomannut itsessäni jotain osittaista luovuttamista. Se tuntuu heijastuvan myös muihin elämänalueisiin. Työasioihin ei jaksa panostaa yhtään enempää kuin on tarpeen. Yhteydenpito kavereihin on vähenemään päin, näillä kun on vaimot tai vähintään tyttöystävät. Kylässä käydessä he istuvat samalla sohvalla ja minä yksin nojatuolissa ja mietin miksi olen heitä huonompi.

Kun ennen otin vain joskus saunakaljan, niin nyt juon vielä muutaman päälle. Onpahan edes hetken kevyempi olo henkisesti. Mitäpä sillä väliä mitä yksin tekee - pätee niin moneen muuhunkin asiaan.

Välillä ajattelen että on ihan normaalia että kaikille ei vaan löydy sopivaa kumppania. Välillä syytän kohtaloa, karmaa ja planeettojen asemaa. Välillä etsin itsestäni vikoja ja löydän niitä vaikka kuinka. Sitten vielä syytän itseäni vikojen etsimisestä - siinä yksi vika lisää.

Parempana päivänä saatan kuunnella vaikkapa tämän biisin ja saan hetkeksi ajatuksen että peli ei ole vielä menetetty.

http://www.youtube.com/watch?v=wQaOi0P2Rxc

taidan jättää väliin.
Vitja kun täällä tulee aina huono mieli ja tekee mieli tarttua pulloon.
Ciao!

Niin, olen miettinyt, jos en löydä ketään pidempi aikaista niin olkoon sitten. Käsittämättömän vaikeaa on löytää itselleni sopiva nainen. Naisia aina löytyy mutta jotain pysyvää ei.

Olen pahoillani viestini mahdollisesta tylyydestä, sanon sen näin jo etukäteen.

Olet vain nirso, et mitään muuta. Olet mitä ilmeisimmin ihan säännönmukaisesti valinnut sellaisia miehiä, jotka saavat helposti myös sinua kivempia/ kauniimpia/ mielenkiintoisempia naisia. Niinhän siinä sitten käy, että yksikään mies ei jää vierelle.

Koska olet nainen, niin pystyt hyvin helposti vaikuttamaan tilanteeseesi. Alat vain hyväksyä ne miehet, jotka sinulle sopivat parhaiten, ja unohdat ne miehet, jotka sopivat fantasioihisi parhaiten.

Taas hienoja vastauksia tullut:

"Älä kuitenkaan rupea käyttäytymään vihamielisesti miehiä kohtaan. Voi olla että joku tapaamasi mies kuitenkin on tuleva kumppanisi. Jos tapaat jonkun kiinnostavan miehen niin älä epäröi ottaa itse kontaktia mieheen."

Tämän yritän muistaa, kiitos tästä. Katkeroituminen on niin kovin helppoa, ikään kuin luovuttamista, jossa ei kuitenkaan myönnetä omaa tappiota. Yritän todella muistaa tämän... välillä tiedän sen unohtuvan, mutta uskon, että nuoruuteni vihaisten päivien jälkeen olen jo saanut opetukseni.

"Monet naiset ja jotkut miehetkin aloittajan tapaan elävät jonkinlaisessa fantasiamaailmassa jossa keskeistä on "Sitten joskus"-käsite. Elävät haaveissa ja toiveissa. He eivät tajua elää tässä todellisuudessa toisinsanoen heidän mielensä ja toiveensa ei ole tässä todellisuudessa jossa elämme, vaan niissä fantasioissa, jotka eivät toteudu."

^ Tämä saa nyt niin monta plussaa, että niiden peukkukäsien määrää ei voi edes laskea. Aivan, täysin totta. Erittäin tyypillistä meininkiä juurikin omalla kohdallani. Unelmissa eläminen on petollista. Tavallaan ymmärrän, että kaikilla on oikeus haaveilla ja saada haluta sitä parasta, täydellistä... mutta sitten taas toisaalta moni hyvä asia menee silloin huomaamatta ohi.

"Yksi selvä virhe minun käytöksessäni on aina ollut. En ole varma itsestäni."

Niin, itsevarmuus ei ole mikään täydellinen, eheä juttu. Että joko sitä olisi tai ei olisi. Omasta mielestäni ole aika itsevarma, muissa asioissa olen varmempi mutta tässä jotenkin aivan hajalla.

"Itse olen huomannut itsessäni jotain osittaista luovuttamista. Se tuntuu heijastuvan myös muihin elämänalueisiin."

Niin, tässähän on se "asennoidu myönteisesti, löydä merkitys elämääsi"-ohjeen varjopuoli. Kun ei jaksa. Yksinäisyys on kehä: kun ei ole kumppania, rakastettua, niin ei jaksa olla ihmisten ilmoilla > mistä seuraa, että elämä on aika rakkaudetonta.

Huoh, en tiedä. Tuo nyt näyttää siltä, että olen itsekäs ****pää. Ehkä olenkin. Hyvin itsekeskeinen ainakin, kun mietin vain itseäni ja pää kiertää kehää, että minä minä minä minä minä... Olen jumissa.

Oletko lihava?
Suosittelen laihduttamaan.

Mutta muuten niin suosittelen seuraamaan tätä ohjetta:
"Jos kukaan ei välitä sinusta niin ole varma että sinä ainakin välität itsestäsi."
Ja
"Mitä vähemmän muut rakastavat sinua sitä enemmän rakasta itseäsi"

Sillä tavoin sitä oppii selviytymään.

"Kunhan se elämä olisi edes siedettävää. "

Vittuun tämä ajatus. Sen täytyy olla mahtavaa. Jos ei, niin miksi hengität?
Seuraavako odotellessa?

Älä nyt vain vajoa mihinkään "huomenna hän saapuu.." elämään.
Se jos mikä on paskaa.

Opettele elämään ja hyväksykäyttämään ihmisiä kuten he tekevät toisilleen ja sinulle.

Naisena jos olet siedettävä niin varmasti löydät vähintään seksiä. Nauti siitä sitten.
Rakkaus on yliarvostettua roskaa.

Itsekin jo 30v, toki ihastunut olen muutamia kertoja mutta ne oli tietty niitä yksipuolisia tapauksia. Minulle ei ole koskaan kukaan sanonut päin pläsiä että tykkää minusta, kuten kaikille muille kavereille on muija sanonut ja siitäkös sitten sai parisuhde tuulta purjeeseen. Ja olen huomannut senkin että mitä kauemmin homma menee näin, yksin ollessa, alan suorastaan ahdistua jos joudun tilanteeseen jossa pitäisi mahdollisesti kiinnostavien naikkosten kanssa puheskella. Pelkään että kyseessä olisi kuitenkin taas vaan pelkkä harha ja saisin taas pettyä ja masentua. Kai sitä sitten on tullut päätettyä, etten enää koskaan ala itseäni masennuttamaan joidenkin muijien takia. Ja kaipa se sitten meinaa yksinäistä loppuelämää.

Ei elämästä selviä hengissä, ei elämästä selviä hengissä.

Ensin kiitoksia asiallisesta ja hyviä pointteja sisältävästä keskustelusta. Ja toiseksi erittäin monet kiitokset videosta. Artisti ja biisi on mulle uusia, mutta todellakin, jostain syystä kumman lohduttava laulu

Mä olen vasta 24, mutta paininut näiden asioiden kanssa jo jostain myöhäisteinistä asti. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä enemmän sitä on alkanut miettiä, että millä perusteella nämä kortit kullekin jaetaan. Jotain karmaa tai pahoja tekoja, vai mikä sen voi selittää, kun jotkut suoraansanottuna kamalat ihmiset löytää suhteen suhteen perään, mutta sitten jotkut aivan ihanat tapaukset on ikänsä sinkkuna. Mitä reilua siinä on? Miten ne jotkut vaan löytävät niitä kumppaneitaan, mutta joidenkin kohdalle se ei tunnu tulevan koskaan? En ymmärrä, ehkä se on vain joku kiero kohtalo tai puhdas sattuma.

Mä en osaa nykyisin enää edes kuvitella, että mä joskus päätyisin suhteeseen, mutta en mä ole toivoa heittänytkään, kyllä mä jossain syvällä toivon, että ehkä mäkin saan vielä joskus rakastaa ja olla rakastettu. Ja kuten tuolla aiemmin sanottu, niin elämästä pitäisi pystyä nauttimaan yksinkin, pitäisi voida olla onnellinen ittensä kanssa, koska toinen ihminen ei voi parantaa tai tehdä toista onnelliseksi. Mutta ap sanoi hyvin, kyllä sitä voi olla ihan sinut ittensä kanssa, elää suht hyvää elämää. Se tärkeä pala vain puuttuu. Vaikka kaikki muu olisi hyvin, niin en mä ainakaan voi koskaan täysin unohtaa sitä, mikä multa puuttuu, en vaikka kaikki olisi muuten kuinka täydellistä tahansa.

Musta on kamala ajatella, että kaikille ei välttämättä ole "sitä oikeaa". Että ehkä sitä oikeasti elää ikänsä yksin. Jotenkin kaikki tuntuu kuitenkin tarkoituksettomalta, jos sitä ei oo kukaan jakamassa tuossa vierellä. Siksi mä yritän edelleen toivoa, vaikka se välilllä vaikeaa onkin.. Voimia teille kaikille, toivottavasti ihan jokaisella tärppää vielä joku päivä!

Kannattaa ehkä antaa mahdollisuus vähän "epätäydellisemmälle" tapauksellekin. Itse seurustelin ekan kerran joskus yli parikymppisenä. Tapasin naisen jonka ulkonäkö ei ensin oikein viehättänyt silmää, mutta kun opin tuntemaan naista, niin meillä alkoi synkkaamaan hyvin. Suhde kesti muutaman vuoden ja päättyi, mutta sain siitä tiettyä perspektiiviä asioihin. Suhteissakin on nimittäin joskus melkoista taistelua. Ja vaikka toinen sanoo, että rakastaa, niin ei se elämä aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
--> tästä yhtymäkohta ketjussa aiemmin esitettyyn: aina pitää olla jotain kiinnostavaa tekemistä ja hyviä kavereita, jotka eivät liity rakkaussuhteeseen. Muuten on vähän liikaa ns. yhden kortin varassa.

Aloittajalle yksinkertainen kysymys. Oletko tehnyt miehille aloitteita? Nykyään naiset voivat tehdä niitä aivan yhtä usein kuin miehetkin. Mitä jos saatuasi puhelinnumeron soitatkin itse?

Kutsu Jumala elämääsi, ja pyydä Häneltä ja enkeleiltä apua. He ovat läsnä koko ajan, jokaisen ihmisen elämässä. Tarvitsee vain pyytää. Apua tuskin tulet saamaan ellet sitä pyydä, nöyryys on kaiken A ja O. Siunausta!

Hei!

Itselläni on takana pari pitkää suhdetta, ajaltaan 4 ja 9 vuotta. Molempia ennen ajattelin että en tule ikinä löytämään omaa kultaani.

Nyt olen taas jäänyt yksin, ei ole tämäkään helppoa.
Kaveritkin on kaikki levinneet ympäri suomea.

Itse kaipaan eniten sitä perus arkea, mitä toisen kanssa voi viettää, kaupassa käynttejä, kirppareilla luuhaamista yms yhdessäoloa.

Ihan sama, millä mielellä tämä aloitusteksti on kirjoitettu, mutta otsikko sattui nyt vähän liian kipeästi.

Itse olen kyllä seurustellut kahden naisen kanssa, kumpikin suhde kesti sitä paitsi vuosia. Jos saan tilaisuuden, siitä kyllä hyvä tulee. Ongelmana on, että yleensä sitä tilaisuutta ei tule ja niinpä edellisten seurustelusuhteiden välissä oli likimain vuosikymmenen verran tyhjää. Tein niinä vuosina ihan oikeasti kaiken, mitä tiesin ja halusin tehdä, löytääkseni oman rakkaan, mutta ketään ei vain kiinnostanut parisuhdemielessä. Naispuolisia ystäviä kyllä löysin.

Nyt olen taas yksin ja lievästi sanottuna järkyttynyt siitä ajatuksesta, että taas voi olla edessä "sadan vuoden" yksinäisyys. Jos jätän nettiin deitti-ilmoituksen, kukaan ei edes lue sitä; jos vastaan naisen jättämään ilmoitukseen, hän ei vastaa takaisin; jos käyn baarissa, saan aikaan noin kolmen lauseen pituisia keskusteluja (huom. olen hyvinkin puhelias ja sanavalmis ihminen); jos kaikesta huolimatta tutustun naiseen, hän antaa ennen pitkää ymmärtää että voin olla enintään ystävä.

Jippii.

Järkätään joku miitti jonnekin kaupunkiin. Johan tässäkin ketjussa on samassa tilanteessa olevia useita. :)

Hei! :) Olen itse ollut kihloissa ja rakastanut toista ihmistä enemmän kuin itseäni. Suhde ei kumminkaan kestänyt ylimustasukkaisuuden takia minua kohtaa.
Nyt olen elelllyt yksin, ja odotan pientä kirppua :) Pidän yksin elämisestä, jolloin ei ole tilivelvollinen asioistaan kellekkään. Voi hoitaa asiat silloin kun ne itselle sopii parhaiten. Päätin että vaikken miestä elämääni nyt löytäisikään.. uskon että se vielä joskus nurkantakaa yllättää. Nyt vain odottelen itselleni pientä perheen jäsentä, ja hurjan onnellinen siitä. Eli elä elämääsi joku päivä niinkuin sitä pitäisikin , elämä sujahtaa loppu peleissä niin nopeaa silmisssä että nauti siitä! kyllä se mies löytyy jos se löytyäkseen :) hyvät joulun odotukset!

Itse samassa tilanteessa (26v), eikä ole henkilökohtaisesti neuvoa antaa koska olen itse yhtä neuvoton, mutta lohduttaudun äitini tarinalla:
Hän oli reilusti yli kolmikymppisenä jo aivan toivonsa menettänyt ja oli aivan varma ettei ikinä tapaa ketään, mene naimisiin tai saa lapsia. Hän päätti jatkaa elämäänsä, ja lopettaa etsimisen ja toivomisen, kierteli maailmaa, teki töitä ja lopulta muutti isolta paikkakunnalta pieneen savolaiskylään töihin. Kappas vaan, kuvataidepiiristä sitten löytyikin kylän lähes viimeinen kolmikymppinen poikamies, joka olikin sitten juuri se oikea.

En oikein usko elämän johdatukseen tai kohtaloon, vaan enemmänkin siihen että elämä tarjoaa tilaisuuksia, mutta itselleen jää päätettäväksi tarttuuko niihin vai ei.

Joo-o, itse olen vasta 18-vuotias ja silti päässäni on samanlaiset ajatukset kuin sinulla. Koskaan en ole seurustellut. Ihailijoita kyllä on ollut, mutta sitten nekin aina jotenkin lopahtaa, baarissa jätkät tulee kyllä juttelemaan, mut siihen se sit aina jää. Kyllä se nuppiin ottaa kun kavereilla on poikakaveri ja mulla ei ole kuin 1 tai 2 miespuolista ystävää.
Toki syy voi olla myös siinä, että en osaa olla kovin sosiaalinen ja oma-aloittein. Puhun kyllä toisille jos tullaan juttelemaan, mutta jos miespuolinen tulee juttelemaan tai kiinnittää huomiota minuun niin menen aivan lukkoon.
Enkä oikein tiedä, että missä päin pitäis liikkua, että uusia tuttavuuksia tapaisi. ELI vinkkejä otetaan vastaa!!! :)
Mutta pelko siitä etten koskaan löydä ketää ja en saa omaa perhettä on todella suuri :(

Joo joo täälähän sitä vingutaan.Oppikaa elämään vapaana ja toisista riippumattomina.
Hei se viimenen laiva lähti jo,aikoja sitten!

Aloittajalle ! ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ ETSI KUMPPANIA (AINAKAAN PYSYVÄÄ) MISTÄÄN SELLAISESTA PAIKASTA, JOSSA LÄTRÄTÄÄN VIINALLA. Eri asia tietenkin on mikäli olet läträäjä-Liisa. Toinen varoittava paikka on netti-deittisivustot. Suurin osa on valitettavasti liikkeellä pelleilymielessä taikka todella epäsosiaalisia (jopa väkivaltaisia). Eräs suurin ryhmä (naispuolisista) on seikkailua etsiviä ja elämäänsä kyllästyneitä rouvia, jotka hakevat jännitystä elämäänsä työpaikan tietokoneen välityksellä tai kotikoneeltaan kunhan aviomies on poissa kotoa/töissä. Miehet hakevat tietysti panoseuraa ensisijaisesti (jos ovat kauemmalta paikkakunnalta), koska tällöin tietty anonymiteetti säilyy ja pääsee "karkuun" helpommin jos neito ei loppujenlopuksi ollutkaan niin viehättävä kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää... jne

On oltu jo kauan yksin, vähän tulee tunne, ettei ketään löydy. Toisaalta parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa, kun viimein tärppää osaa arvostaa toista enemmän.

Mä kuulun niihin joilla on melkein aina ollut kumppani ja joilla on sinkkuaikoinaki ollut aina hurjasti "vipinää".
Olen ihan ok näköinen mutta se ei ole ollut syynä siihen, että on ollut aina hyvin vipinää. Olen aina elänyt elämäni niin, että siinä on riittävästi sisältöä ja pyrkinyt tekemään niitä asioita joista todellakin pidän, sekä työssä että harrastuksissa.
Olen aina ajatellut, että tulee sitten joku jos on tullakseen ja jos ei tule niin ei voi mitään. Ihmistä ei ole ehkä luotu olemaan yksin mutta yksinkin pärjää aivan mainiosti.
Tällä hetkellä olen yksin kun edellinen suhteeni loppui kumppanin poismenoon. Nyt tuntuu siltä, että voisin olla todella pitkäänkin yksin. Hakea taas niitä omia polkuja ja katsoa minne ne vievät :)
Kehottaisin tarttumaan tähän hetkeen ja niihin eväisiin joita sinulla on. Muuta niitä asioita joita voit ja jätä ne asiat joita et voi muuttaa kohtalon käsiin ;) Mitä enemmän sitä huomisen haavetta havittelee, sitä enemmän sinulla jää elämää elämättä.

Mä en kaipaa ketään. En ole koskaan seurustellut naisen kanssa.
Olen valehdellut aina , kun kaverit ovat kyselleet mahdoliisesta tyttöystäväkandidaatista. En ole ylipainoinen tai juoppo. Olen jo 28- vuotias.

Nautin, kun voi käyttää kaikki rahat itseensä :). Matkustaa, hankkia tietotekniikkaa, ajella ihan omalla autolla kenenkään nipottamatta. Voi mennä milloin vain vapaa-ajallaan sinne mihin lystää. En vaihtaisi tätä tilannetta mihinkään.

Se tunne on tyytyväisyys.

Miksi et lähde sinkkuristeilyyn, saithan sinä kutsua kun muut täällä, ehkä se auttaa.

Jostakin syystä on panoseurakin on parempaa kun olla yksin..

Itselläni on aina ollut naisia, mutta se ei tarkoita että olisin ollut onnellinen. Olen seurustellut, jopa ollut naimisissa ja muiden mielestä minulla on varmasti aina ollut asiat hyvin. Aina tämä julkinen näkymä ei kuitenkaan ole se totuus. Elämä voi olla ihan paskaa vaikka seuraa ja kumppaneita riittäisikin yltä kyllin.
Nyt eronneena ja 35 vuotiaana olen löytänyt elämäni ensimmäisen todellisen rakkauden. Ihailua kesti seitsemän vuotta ennen kuin ymmärsin että häntä minä oikeasti elämässäni halusin.
Kumppaneiden määrällä tai sillä miltä elämä näyttää ulkoa päin ei ole mitään merkitystä. Jos suhteessa ei ole todellista rakkautta ja arvostusta toista kohtaan se on täysin yhden tekevää.
Kun jossain vaiheessa löytää sen yhden ja oikean voi vasta todeta rakastavansa, silloin tietää miltä suutelun pitää tuntua, millaista on ikävöidä toista kun toinen on ollut poissa viisi minuuttia. Se on sitä todelista rakkautta. Jossain meillä kaikilla on se kumppani jonka kanssa tunnemme näin, niin haluan uskoa. Nyt minä olen löytänyt omani.
Ei kannta lannistua tai tyytyä vähempään. Jokaisen tulisi etsiä se oikea ja haluan uskoa että jokainen myös löytää sen. Ensin se voi vaatia erehdyksiä tai kompromisseja, joidenkin kohdalla odottelua, mutta jokaisella se jostain löytyy, ehkä lähempää kuin osaamme odottaakkaan. Niin minulle kävi ja uskon että sinullekin käy kunhan jaksat odottaa ja etsiä.

Joo, muistin juuri että pitää olla treffisivulla jäsenenä, niin saa sen sinkkuristeily-kutsun

Suurin mahdollinen vale :" Hankkikaa nainen, tehkää lapsia, jotta Suomi saisi veronmaksajia." Tätä soopaa meille syötetään.

Siis hetkinen? Mikä takaa sen, että lapseni olisi veronmaksaja?

Every dog has its day. Yhteiskunnan olisi aika siirtyä yksilökeskeiseen idealismiin, koska valtion huoltosuhdepommi on jo ovella. Kun olen 60- vuotias, voin päättää päiväni itse, jos sopii.En aio elää vanhainkodissa somaleiden "hoidettavana". :) Tai muuttaa pienellä valtioavustuksella vaikka Ranskan Polynesiaan?

Ajattele, suomipoika. Minun veljeni.Tulevaisuus on vain 30- 40 vuoden päässä todellisuudesta.

Haluat kumppania todella palavasti, mutta minua mietityttää nuo suuret odotukset suhdetta kohtaan. Vaikka sanot ymmärtäväsi sen, ettei kukaan mies voi sinua täysin parantaa, jne. Tuntuu kuitenkin, että kumppanin löytäminen olisi vastaus kaikkeen...

Ehkä kannattaisi rakentaa elämää itsenäisesti siten, että olet eheä ja vahva myös yksin. Sinut itsesi kanssa. Epätoivoisena tekee helposti huonoja valintoja ja hyvät asiat jäävät huomaamatta.

Ihmisuhteet ovat vaikeita ilman suhteettomia odotuksiakin. Alkuhuuman jälkeen tulee arki oikeiden ongelmien kanssa. Omien ongelmien sijaan onkin ratkottavana kahden ihmisen henkilökohtaiset ja lisäksi yhteiset ongelmat.

Olen 32v nainen eikä vielä ketään. Joskus vaan käy näin. Toivoo että kohdalle osuu se oikea. Koitan yksin elellä, ja kyllä, muilla tuntuu olevan se oikea. Se voisi olla oikea minullekin, mutta niin moni on varattu ja haluaa vain kauniin, hoikan ja nuoren. Nättinä olo ei riitä ja kun ei ole rikaskaan, vaikka itseään kehittää koko ajan. Pelimiehiä on niin paljon ja baareissa viihtyviä miehiä. Osa menee taas työn ja harrastusten väliä, eivät haluakaan tulla kohdatuksi.

Täällä toinen 32 v. nainen, olen taas sinkku. Joitakin suhteita on ollut, muttei mitään pysyvää niistä ole kehkeytynyt. Olen päättänyt että yritän etsiä ensin itseni, koska suhteissa joudun aina siihen tilanteeseen, mistä olen luullut jo kauan sitten lähteneeni. Yleensä löydän ihmisiä, joista myöhemmin paljastuu jotain kauheaa, kuten se että he alkavat käyttää minuun henkistä tai fyysistä väkivaltaa.
Usein myös tuntuu siltä että miehiä kyllä kiinnostaa seksi, mutta ei parisuhde. o_O Ehkä olen ollut väärässä paikassa väärään aikaan.
Samaten tiedostan senkin, että lapsuuteni varmaan ajaa näihin suhteisiin, ovathan ne vastaavanlaisia... Mutta miten muuttaa itseään sellaiseksi että löytäisi ns. normaalin, hyvän ihmisen rinnalleen? Sen kysymyksen kanssa painin tällä hetkellä.
Ehkä se että rakastaisi ensin itseään (ei liikaa eikä liian vähän).

Elämä on arvoitus, jonka ratkaisuun kuluu ihmisikä.

Oletteko te pitkään sinkkuna olleet kokeilleet nettitreffailua? Itse olin monta vuotta sitä vastaan ja on ollut huonojakin deittejä, mutta olen ottanut sen kannan, että on kiva tutustua uusiin ihmisiin. Alussa deittailin oikein tarkoituksella sellaisia miehiä, joista tiesin jo etukäteen, että ei niistä mitään tule ihan vain siksi, että sain harjoitella pitkästä aikaa miehen kanssa jutustelua rennosti.

Välillä profiilini on ollut pois netistä ja olen keskittynyt muihin asioihin elämässä. Kavereistani moni on löytänyt oman rakkaan netistä. Eräskin kaveri tapaili ujoa hiljaista miestä ihan kaveripohjalta ja rakkaus on herännyt vasta ajan kanssa eli aina se "rakkautta ensisilmäyksellä" ei ole se ainoa tapa.

En käy baareissa, koska en juo alkoholia, joten nettideittailu on oikeastaan ainoa tapa tutustua miehiin. Itse suosittelen sitä sillä periaatteella, että pidä alussa henkilöllisyytesi salassa äläkä kerro sukunimeäsi äläkä osoitetta tai oikeaa puhelinnumeroa. Prepaidit on sitä varten. Kun tapailee ja näkee, että juttu luistaa ja häneen voi luottaa, niin sitten vasta voi kertoa oikean nimen ja puhelinnumeron. Eikä mitään liian pitkiä kirjoitteluita ja puhelinsoittoja, vaan aika nopeasti vaan tapaamista kehiin, jolloin ei tee sitä virhettä, että ihastuu nettihahmoon, joka ei todellisuudessa olekaan yhtään sitä mitä haluaa.

Mies on koira ja nainen on kissa. Kun koiraa ruokkii se pitää sinua jumalana, kun kissaa ruokkii se pitää itseään jumalana.

Näinkin yksinkertasesti yksityiskohtiin menemättä voidaan selittää miksi "till death do us part" on yksi poikkeus miljoonasta. Ihminen pystyy valehteleen itselleen koko elämänsä jos ei uskalla päästää irti, mikään muu tällä planeetalla ei pysty.

Elämän tarkoitus on lisääntyminen. Parittelua lukuunottamatta kumppanin kanssa toimeentulo ja yhteinen elämä ei ole sääntö vaan etuoikeus, etuoikeus jota kaikki ei tule saamaan.

Juurikaan merkitystä,jos joku ei löydä itselleen kumppania? Eipä ainakaan minua se juurikaan jaksa kiinnostaa.

ap: sinulla on iso ristitiita kirjoituksessasi, jota et ole ratkaissut sisälläsi: sanot: mitä jos en löydä KETÄÄN, ja heti kohta että haluat RAKKAUTTA. Nämä kaksi on täysin kaksi eri asiaa ja ovat toistensa vastakohtia. Kumpaa sinä haluat??. KETÄÄN= tarkoittaa ihan kuka vaan (vaimonhakkaaja, juoppo, narkkis, rikollinen, linnakundi,ojan pohjalla makaava pissit housuissa oleva alkkis yms.) Sitten RAKKAUS= jotain TUNNETTA sinun sisälläsi, joka karisee aina ajan kuluessa jokaiselta. Kun se rakkaudenkohde tekee huorin ekan kerran tai lyö tai ei enää ookkaan kiinostunut sinusta tai piere sohvalla, röyhtäile päin näköö, niin se tunne rapisee pois.
Jos haluat KETÄÄN; niin mene ostarin ojanpientareelta nyt heti hakemaan joku narkkis tai kirjoita joillekkin linnakundeille, se tulee luoksesi kun vapautuu.
Et ole vielä kohdannut elämän realiteetteja.Kaikki on toistensa seurassa muun syyn kuin rakkauden takia, ja ne rakkausliito romahtaa, annas ajan kulua 7 vuotta.

Olen pian 50 täyttävä nainen, ollut naimisissa, lapset aikuisia. Viimeisin suhteeni päättyi 5 vuotta sitten, enkä kuuna päivänä olisi uskonut, jos joku silloin olisi sanonut minun olevan yksin vielä viiden vuoden päästä... Sitä kaivattua kumppania ei vain löydy, ravintoloissa en halua notkua... Mikä neuvoksi, en haluaisi olla loppuikääni yksin - sydämessä asuu iso kaipaus!

Minäkin (nainen) täytän lähivuosina 50 v., mutta en ole ollut naimisissa eikä lapsia ole eikä tulekaan. Näin voi käydä. Mutta opiskelen (niitä asioita jotka kiinnostavat: filosofia, ilmastonmuutos, evoluutio), musisoin, tapaan ystäviä, luen, urheilen, eli teen sitä mistä pidän. En suostu häpeämään itseäni, vaan pidän kiinni oikeudestani voida hyvin ja näyttää hyvältä. Passaajaksi en kenellekään ala, dialogi kelpaisi.

http://www.facebook.com/harmainvalta
HAHAHAHA!!!
Nää jätkät ei ainakaa tuu KOSKAAN löytämään ketään!!!!
Mitä ihme jedejä

Aloittajalle: muistutat hieman itseäni 25 vanhanapiikana. Omakohtaisen kriisin ja yksinäisyytensä pillittelyn kautta vasta jotenkin päädyin ensin aivan katastrofaaliseen kännisekoiluun, sitten taas masennuksessa ryvettyäni siitä pari vuotta löysin "elämäni miehen", joka osoittautui julmaksi narsistiksi. Sitten kymmenen vuoden ja kahden lapsen jälkeen, taas lähes romuksi ajettuna olen pikku hiljaa opetellut elämään itsenäsi, historiani ja muistojeni kanssa. Nyt väljässä etäsuhteessa miehen kanssa (n:o 4 jos joku haluaa lukuja) ja itse rakastan ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Ikää vähän vaille 50.

Että epäilemättä paras ikäsi on vasta tulossa. Olet hyvin henkinen, älykäs, vakavamielinen nainen. Sinusta tulee vielä hyvä äiti. Jos on mahdollista tehdä radikaali muutos, tarkoitan lähinnä muutto ulkomaille tai toiselle seudulle kotomaassa, suosittelen. Jos itket päivittäin, tee Beckin masennustesti. Jos olet masentunut, se on ensin hoidettava kuntoon, mieluiten keskusteluterapialla. Luontaishoidot kuten Rosenterapia voisivat myös auttaa. Etsi käsiisi Naismystisismi-kirja, jos mahdollista. Yksinäisyys ja miehettömyys eivät ole luonnollisia olotiloja ikäisellesi naiselle, ymmärrän. Sinulla on oikeus tuntea kuten tunnet, se on ihan luonnollista. Etsi polkuja jotka pitävät sinut live-elämässä ja yhteisössä kiinni, lähde vapaaehtois- ja hyväntekeväisyystyöhön, löydä asioita joista iloita, joita rakastaa. Voisitko ottaa koiran tai kissan iloksesi?
Miehistä on myös hyvin paljon surua ja pettymystä noin ylimalkaan naiselle, sinulla taitaa olla ihan liian auvoinen kuva parisuhteessa olosta? Ei se takaa onnea eikä edes rakkautta että on joku jota kutsuu poikaystäväksi tai aviomieheksi. Pikemminkin siitä tulee "särkyneiden toiveiden symposiumi."

Aloin seurustella 16 v ja sitö kesti 42 vuotiaaksi. Sillon 7 vanhempi mieheni päätti tehdä vaihdon, samanikäiseen työkaveriinsa. Siitä saakka ollut yksin. En ramppaa kapakoissa ja netistä ei myöskään löydy ketään selväpäistä, tai ainakaan kohdalle ei ole osunut. Siispä matka jatkuu yksin ja muutaman vuoden päästä "juhlin" 50:siö yksin. Ystävillä on perheet joiden kanssa aikaansa viettävät. Pelko ettei ketään saa rakastaa loppuelämäänsä ja antaa rakkauttaa ja saada vastarakkautta, näyttää tulevan toteen. Ei jaksa enää....

Röyh. Siinä kaikki mitä ajattelen elämästä ja siitä ettei minua kukaan rakasta

Minäkään en tiedä löydänkö koskaan "ketään". Ja sanalla "ketään" tarkoitan sellaista tyyppiä josta itse pidän ja joka pitää minusta. Olen nirso, ja kiinnostavia miehiä tulee vastaan kerran kymmenessä vuodessa. Sitten se kiinnostava mies näköjään valitsee toisen tms. En tyydy vähempään, sorry. En ala "seukkaamaan" sellaisen ihmisen kanssa, joka on "kakkosvaihtoehto" ja jonka kanssa saan jo alusta alkaen tehdä töitä että edes pidän hänestä. Kyllä siinä pitää olla tietyt tärkeät piirteet jotka miellyttävät (huumorintaju, ystävällisyys, fyysinen vetovoima ym.). En kai ole tarpeeksi hyvä saadakseni sitä mitä haluan. Ei ole muuta ratkaisua kuin keskittyä muihin asioihin (harrastukset, itsensä kehittäminen ym.)ja mahdollisesti olla koko elämä "yksin". Ja yksinhän en ole, on ystäviä ja ihania ihmisiä, joiden kanssa jakaa maailmaa.

Kyllä suoraan sanottuna vituttaa ja hävettää kun oli tässä yksi mies kuka oli sitä mitä halusin. Tein selväksi että kiinnostaa ja kävimme treffeilläkin ja oli mukavaa. Sitten ei taas kuulunut mitään ja nyt on toisen naisen kanssa. Haluan lakata olemasta. Mutta pakko jatkaa ja hymyillä :)

Tämä on jo 2011 kauan on ollu keskustelun aiheena !

Muutama vuosi eteenpäin se on ajankohtainen. Asia 2023

Miksi en koskaan löydä Aitoa Rakkautta miehet iästä huolimatta käyttää henkisesti hyväkseen olen jo 50- n!

Enkä koskaan löytänyt Aidosti Rakastavaa miestä!

Minun Elämällä ei ole enää mitään merkitystä!

Sitten mennään yksin.

Tässä rautalangasta:

RAKKAUTTA EI LÖYDETÄ VAAN SE RAKENNETAAN.