Kykeneekö ihminen olemaan tietoisesti vapaa, luova ja tahtova?
Olemisen erhe!?
Ebba...
22122
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Mitä mahdat tarkoittaa vapaudella, luovuudella ja tahtovalla? Nuo käsitteet ovat erittäin monimielisiä ja moniselitteisiä. Entä "oleminen". Tarkoitatko ontologista, eksistentiaalista, vai arkijärjen mukaista olemista? Jos todella haluat vastauksia, niin olisi syytä ensin jotenkin määritellä nuo käsitteet.
Ihmisen tietoisuus on pluralistista, käsitteet vain rajaisivat liikaa kysymystä, sekä määrittelisivät, ehdollistaisivat sitä. Emansipoidu, ajattele itse.
Miksi sitten kyselet kun näytät tietävän nuo asiat niin hyvin? Jos ihmisen tietoisuus on kerta pluralistista, niin silloinhan mikä tahansa vastaus mihin tahansa on sekä oikea että väärä. Ajaudut noilla argumenteillasi paradokseihin. Määrittelemättömät käsitteet ja kysymykset ovat yhtä hölynpölyä, sillä filosofinen tieto perustuu nimenomaan käsitteille ja esimerkiksi tiede edellyttää tuekseen ymmärryskäsitteet.
No...
ennemminkin pohdiskelen, että kuinka olla emansipoitunut pluralistisessa maailmassa...olemisen mielekkyys on jokaisen itse kohdattava...mutta kykeneekö ihminen olemaan vapaa, tekemään omat arvonsa, tulkitsemaan itse maailmaa.Vapaudella tarkoitan moneutta, tahtoa olla asettumatta muottiin, pyrkimystä tavoittaa itsetietoinen minuus, itsen luovaa, esteettistä toteuttamista, autenttisuutta...
Mutta kun tämä ympäristömme toimii sublimoimalla viettejä...
Oleppa siinä sitten tietoisesti vapaa, luova ja tahtova :)
Fysikalistisessa mielessä ihminen ei ole vapaa, sillä häntä sitoo luonnonlait. Fysikalistit ajautuvatkin deterministiseen umpikujaan, sillä kieltäessään vapaan tahdon, heillä itsellään ei ole vapautta myöskään kieltää vapaata tahtoa olemasta. Kieltäessään vapaan tahdon he paradoksaalisesti juuri käyttävätkin vapaata tahtoa hyväkseen.
Arkiajattelussa vapaus ja riippuvuus sekoitetaan usein toisiinsa. Vapaus on kuitenkin irrottautumista riippuvuuksista. Vapaus onkin juuri sitä, että teon tehdessään yksilö olisi niin halutessaan voinut toimia myös toisin. Jos ihminen tiedostaa itseään ja häneen kohdistutuvia ja vaikuttavia luonnon ja yhteiskunnan lainalaisuuksia, hän ei ole silloin samalla tapaa myöskään niiden vaikutuksen alainen.
Eksistenssimielessä ihminen on vapaa, sillä hän on oma olemisensa omassa itsessään ja niin kauan hän myös on vapaa kun hänen olemisensa mieli ei määräydy ulkopuolelta käsin. Jos ihminen menettää olemisensa mielen kyse on silloin "huonosta uskosta", mikä tarkoittaa pakoa vapaudesta ja vastuusta. Näin ollen, ollakseen autenttinen, itsetietoinen ja luova, hänen on itse ajateltava ajatuksensa, tehtävä itse valintansa ja tekonsa, sekä kannettava niistä oma vastuunsa. Vasta tuolloin hän on myös oikeasti olemassa.
Nii-in, mutta miten ihminen voisikaan ymmärtää kaikki ne valtarakenteet, jotka häneen vaikuttavat. Miten lisätä inhimillisen käsittämisen mahdollisuutta kun ihminen pitää kynsin ja hampain kiinni siitä juuri ja juuri oppimastaan uudesta tiedon ideologiastaan. Kuinka pohtia, keskustella avoimesti ja tasa-arvoisesti inhimillisestä olemisesta ilman, että traditio tai valta ohjaisi toimintaa? Kuinka emansipoitua, olla tietoa itsenäisesti reflektoiva? Kuinka arvostaa toista keskustelijaa aitona persoonana ja subjektina?
...ja odotin, että vastaat mitä itse ajattelet ihmisen mahdollisuudesta olla vapaa ja autenttinen.
Niin ,no joo - Rakkaus on mahdollinen vasta sitten, kun vapaudumme pahuudesta.
-- Nocturne-- Vesa-Matti Loiri --
Mutta juurihan vastasin kysymykseesi ja esitin oman mielipiteeni. Ihmisen alkuperä on olla vapaa ja autenttinen ja ne on ihmisessä itsessään, eivät ihmisen ulkopuolella. Jos ne ovat hukassa, silloin niitä tulee etsiä omasta itsestä. Muualta niitä ei löydy.
...joo-o, mutta ovatko vapaus ja autenttisuus ihmisessä löydettävissä?
Itsen tietoinen reflektointi, emansipoituminen vaatii vakiintuneiden normien hylkäämistä. Jolloin pohdintojen, ajattelun olisi suuntauduttava esineellistävää yhteiskuntaa ja kulttuuria kohden...vai olisiko? Olisiko ihmisen pystyttävä ymmärtämään yhteiskunta kokonaisuudessaan ja sen totalisoiva olemus? Typistääkö ympäristö ihmisen inhimillisen elämän? Olemmeko me ihmiset ehdollistuneet kokemaan todellisuutta autenttisuuden, vapauden, luovuuden ja esteettisyyden sijaan?
Ei ja kyllä.
Koska ihminen on tullut itsekseen kehittymällä vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, ihminen on aina sidoksissa ympäristöönsä, siihen mitä hän on oppinut ympäristön noudattamista "lainalaisuuksista".
Mutta kyllä: kaikki opittu voidaan luovalla tavalla kyseenalaistaa. Toiset pystyvät tähän paremmin, toiset huonommin. Ihmisen aivojen toiminta on kaaoottista, niitä moduloi lämpökohina, joka on hyvä satunnaisgeneraattori. Luovuus kumpuaa siitä. Rentoutuneessa mielentilassa mieleen pulpahtelee kummallisia ajatuksia, toisilla enemmän kuin toisilla. Tämä "pulppuaminen" ei ole tietoista mielen prosessia, mutta tulosten tarkastelu on. Luova ihminen osaa kysyä itseltään: "Miksi ei?" Näin ovat syntyneet suuret ideat ja keksinnöt.
:)
Niinpä...
kykeneekö ihminen olemaan vapaa?
Luova, tahtova; esteettinen, aistimellinen ihminen.
Vapaa; autenttinen ihminen...tiedostamaton mieli tietoiseksi; itsensä tunteva ihminen.
Vaikkapa näin :)
Oh,what a lunatic this ebba is.
"Vapaa; autenttinen ihminen...tiedostamaton mieli tietoiseksi; itsensä tunteva ihminen."
Vain siinä tapauksessa, että oikeasti on TIEDOSTAVA, voi olla vapaa, mutta se vapaus EI OLE uusia ajatusrakennelmia, vaan niiden ulkopuolisuutta.
TIEDOSTAMATON mieli taas EI KOSKAAN voi olla vapaa, vaikka olisi kuinka älykäs, oppinut, sivistynyt tai mitä tahansa sellaista.
Älykäs, mutta _tiedostamaton_ mieli, voi rakentaa hienoja teorioita vapaudesta ja jopa uskoa itse niihin ja sitä kautta vapautensa illuusioon, mutta se ei ole vapautta. Se on vain vapaudesta luotu KÄSITE ja sellaisena lähes arvoton. Käsitehän ei koskaan OLE sitä, mitä se yrittää kuvata.
Yritän selittää:
Ajattele egoa vaikkapa pallona, joka liikkuu tilassa. Ympäröivän tilan erilaiset toimijat "koskettelevat" palloa ulkoapäin, mutta eivät riko sen kuorta. Pallo on täynnä erilaisia kauniita ja rumia pikku esineitä. Kuvatkoot nämä esineet ajatuksia, ajatusrakennelmia ja mielikuvia.
Tyhmän ja herkkäuskoisen ego-pallon sisäiset esineet järjestäytyvät pallon sisällä helposti ulkoisista tönäisyistä määrättyihin asemiin ja ryhmiin. Olkoot nämä ryhmät uskomuksia, ideologioita ja uskontoja.
Älykkään ego-pallon sisällä esineet taas omaavat jonkin verran kykyä vastustaa ulkoisia sysäyksiä, ja järjestäytyvät ego-pallon sisäisen "oman tahdon" mukaisiin ryhmiin. Tämä tahto on älykäs päättelykyky joka kykenee vastustamaan ulkoisia sysäyksiä ja siksi kuvittelee olevansa vapaa.
No, eikö vapaus molemmissa tapauksissa ole harhaa suhteessa ulkoiseen todellisuuteen? Eikö molemmat järjestäytymiset tapahdu vain egon sisällä?
Vasta pallon "poksahtaessa" oivalletaan kuinka naurettavia ja toivottomia olivat ego-pallon sisäiset järjestäytymisyritykset. Vapaus on siis koko ajan ollut läsnä, mutta se EI OLE ollut ego-pallon sisällön saavutettavissa eikä havaittavissa.
Ajatus ei voi tunkeutua "kuoren" läpi. Siksi vapauden saavuttaminen ajattelun avulla ei koskaan onnistu, vaikka yrittäjiä kyllä riittää.
No, miten se onnistuu?
Hiljaisuus, ajatusten ei-mikään-tila, on vapaus. Koet sen joskus sekuntien mittaisena välähdyksenä ja huomaat sen, JOS olet herkkä ja valpas. Jos valppautesi kehittyy edelleen, tunnet sen (kronologisella ajalla mitattuna) aina kauemmin ja kauemmin.
Hiljaisuudella en tarkoita äänten puuttumista, vaan sitä mistä ne (ja kaikki muu) ilmaantuvat - ei-mistään. Tuo ei-mikään on sitten kaikki. Siitä kaikki muu ilmentyy.
Oliko outo selitys? Anteeksi palloanalogiani, joka on aika surkea, mutta en parempaakaan näin nopeasti keksinyt.
Tuo pallovertaus on aika mielenkiintoinen. "Pallon" sisällä olevat piilotajuntaiset ajatukset ja asenteet lienevät tosiasia. Nuo piiloasenteet vaikuttavat ilmeisesti käyttäytymiseen ehkä jopa vvoimakkaammin kuin tietoiset asenteet. Piiloasenteina niitä on myös vaikea havaita ja siten myös ohjailla tai vastustaa.
Olet kovasti neuvonut näillä sivuilla toisia vapautumaan tuon piilovaikutuksen ohjailusta. Mutta mikä on oma tilanteesi? Miten olet saanut tuon pallon rikottua ja saavuttanut tuon "hiljaisuuden" tilan. Ja miten se on vaikuttanut ja muuttanut, sanokaamme vaikka omaa arkielämääsi?
Hmmmmmmmmm, mietin, että...
onko naivia realismia kuvitella, että subjekti voisi tavoittaa todellisuuden ilman menttaalisia ja kielellisiä korrelaatioita?
"Mutta mikä on oma tilanteesi? Miten olet saanut tuon pallon rikottua ja saavuttanut tuon "hiljaisuuden" tilan. Ja miten se on vaikuttanut ja muuttanut, sanokaamme vaikka omaa arkielämääsi? "
Asia ei ole lainkaan niin mystinen kuin luullaan. En juuri usko tajunnan räjäyttävään kertavalaistumiseen.
Kyseessä on yleensä pitkä prosessi, joka alkaa usein liian pitkään jatkuneesta sietämättömästä elämäntilanteesta - kärsimyksestä. Tämä tilanne on useimmiten oman itsekkyyttään havaitsemattoman mielen aiheuttama. Ja vaikka sen näennäisesti aiheuttaisi ulkoinen tekijä, oma mieli sen kuitenkin kokee ja tulkitsee - ja tekee siitä itsekkyydessään sietämättömän.
Silloin saattaa käydä niin, että ihminen ei vain enää kerta kaikkiaan jaksa. Antaa täydellisesti periksi, on täysin valmis vaikka heti kuolemaan. Silloin oivaltamisella on mahdollisuus murtautua itsekkään egon läpi. Minulle kävi niin. Kysymyksessä EI OLE uskonnollinen kokemus, vaan luonnollinen prosessi, jolloin ego hiljenee, koska se on ajanut hetkeksi itsensä umpikujaan.
Äkkiä hiljentynyt ja täysin antautunut mieli jollakin syvemmällä tasolla kokee ilman ajatuksia mistä oli kysymys: kaikki kärsimys johtui egon temppuiluun samastumisesta. Se loi ensin menneisyyden, rypi siinä, loi siellä (menneisyydessä) persoonallisuuden, tulkitsi menneisyyden perusteella myös tulevaisuuden pahaksi ja uhkaavaksi ja pelkäsi jo etukäteen sielläkin, siis olemattomuudessa..
Koskaan ego ei suostu oikeasti katsomaan nyt-hetken kauneutta ja viattomuutta. Ei huomaa lintujen laulua ja kukkien tuoksua, ei osaa hiljentyä luomakunnan pyhyyden äärellä. Tai jos huomaakin nuo, niin pilaa analysoinnillaan heti kaiken. Ego ei tunnista edes aitoa ystävyyttä ja rakkautta. Kun ego hiljenee, nämä kaikki ovat läsnä. Ne ovat aina olleet, mutta peittyneet egon kitinään, kiukutteluun, joksikin tulemisen tarpeeseen, ainaiseen pelkoon, haluun, juonitteluun ja kaiken analysointiin. Egon hälinä on lakkaamaton. Sen vaikeneminen hetkeksikin on suuri siunaus.
Koin ensin nuo hiljaisuuden hetket lyhyinä tuokioina, mutta olemalla valpas ja herkkä ja samastumatta enää jatkuvasti egoon, nuo tuokiot ovat pidentyneet. Nyt niitä voi jopa hieman säädellä.
No, miten se näkyy arjessa? Kaikki on yleensä helppoa, kevyttä, onnellista. Asioita tekee, koska on niistä innoissaan. Elämä tuntuu siunaukselta, ei koskaan taakalta. Mieluummin antaa kuin saa, mieluummin rakastaa kuin vaatii rakkautta, huomaa vilpin ja teeskentelyn silloin kun muut eivät sitä näe, antaa anteeksi ja unohtaa loukkaukset melkein heti. Nauraa paljon ja jos itkee, niin onnesta tai myötätunnosta.
"onko naivia realismia kuvitella, että subjekti voisi tavoittaa todellisuuden ilman menttaalisia ja kielellisiä korrelaatioita? "
Tuota... en kyllä ymmärrä ilmaisua "naiivi realismi". Jos jokin on naiivia, voiko se olla realismia...
Subjekti (persoonana) ei voi tavoittaa todellisuutta. Se voi ainoastaan yhtyä ("liueta") siihen hylättyään mentaalisuuden ja kielellisyyden. Mutta jos todelisuutta yrittää välitttää MUILLE sanojen välityksellä, niin sen taas joutuu tekemään subjektina. Tämä juuri on aiheeseen liittyvä suuri paradoksi, jonka esitettyään saa osakseen yleensä vain sääliviä pään pudistuksia. Mutta se vain on silti niin. Jos oivallus syntyy, niin sen huomaa itsestään selvyydeksi.
Todellisuus ei nimittäin ole osittunut subjekteihin ja objekteihin, se on kokonainen, jakamaton. Mieli viipaloi sen osiin. Mieli tarvitsee toimiakseen tuon jaon sinuun, minuun, tuohon ja tähän. Ajattele singulariteettia, oliko siinä osasia? Mistä ne ovat nyt ilmaantuneet? Kuka muka jakoi singulariteetin täydellisen harmonian subjekteihin ja objekteihin? Sehän sisälsi kokonaisuudessaan erottelemattomasti kaiken ja kaikki mitä nyt on, on edelleen sitä samaa singulariteettia. Ainoastaan mieli on tuon jaon ja osituksen tehnyt ja se jako on harha.
Kun todellisuudesta siis puhuu tai kirjoittaa, sanat vain viittaavat siihen, eivät koskaan kuvaa sitä. Kuinka voisivatkaan? Todellisuus ei löydy sanoista, ei käsitteistä, eikä teorioista. Koska kaiken osiin jakava mieli ei tavoita kokonaisuutta. Yleensä sanat vain hämäävät ja johtavat siitä pois päin, tai ainakin peittävät sen.
Sanojen merkitys on siinä, että onnellisessa tapauksessa ne tienviittoina toimiessan saattavat synnyttää OIVALLUKSEN. Oivallus ei ole ymmärtämistä eikä mitään TIETOON perustuvaa. Se on kielellisyyden ja mentaalisuuden takana.
Ymmärrän hyvin, että tämä kuulostaa lähinnä hourulan kroonikko-osaston filosofialta, mutta lyön vielä pökköä pesään:
Oikeasti siis EI OLE subjekteja ja objekteja, on vain harha niistä. Kun totuus paljastuu se vain ON. Sitä ei ole kokemassa yksikään subjekti. Silti subjektit yrittävät sitä kielellisesti välittää - yleensä aivan turhaan.
Mielenkiintoista:
"Kun todellisuudesta siis puhuu tai kirjoittaa, sanat vain viittaavat siihen, eivät koskaan kuvaa sitä. Kuinka voisivatkaan?"
Yleisesti ottaen näin on. Esim. "kallio" ei useimpien mielestä mitenkään kuvaa viittauksenkohdettaan. Mutta on olemassa "deskriptiivisiä sanoja", jotka kuvaavat hyvin: "räsähdys", "sirinä", kilinä", "solina"....
"Todellisuus ei löydy sanoista, ei käsitteistä, eikä teorioista. Koska kaiken osiin jakava mieli ei tavoita kokonaisuutta. Yleensä sanat vain hämäävät ja johtavat siitä pois päin, tai ainakin peittävät sen."
Traktatus:
"Maailma on tosiseikkojen kokonaisuus". Maailman määrittelevät tosiseikat, ja se, että ne ovat ainoat tosiseikat." Maailma jakautuu tosiseikkoihin." "Todellisuuden kokonaisuus on maailma."
"Luomme itsellemme tosiseikkojen kuvia". "Kuva on todellisuuden malli". "Kuvatkin ovat tosiseikkoja".
"Tosiseikkojen loogiset kuvat ovat ajatuksia." "Tosien ajatusten kokonaisuus on maailman kuva".
"Lauseessa ajatus ilmenee aistimin havaittavana".
"Lauseissa nimet edustavat olioita".
"Ajatuksia ovat mielekkäät lauseet".
"Lauseiden kokonaisuus on kieli."
"Lause on todellisuuden kuva. Lause on tietynlaiseksi kuvittelemamme todellisuuden malli".
"Sanojen merkitys on siinä, että onnellisessa tapauksessa ne tienviittoina toimiessan saattavat synnyttää OIVALLUKSEN. Oivallus ei ole ymmärtämistä eikä mitään TIETOON perustuvaa. Se on kielellisyyden ja mentaalisuuden takana."
Minä ymmärrän tämän niin, että harrastamme käsitteellistä (kielellistä) ajattelua (joka on pääosin tietoista). Sen lisäksi, vanhempana evolutiivisenä kerrostumana, harrastamme ei-käsitteellistä ajattelua, joka on valtaosaltaan (ei kokonaan) ei-tietoista. Ei-tietoinen, ei-käsitteellinen ajattelu (jota monet, esim Wittgenstein, eivät pidä ollenkaan ajatteluna) on volyymiltään ylivoimanen verrattuna noihin muihin. Esim lauseet, jotka ajattelemme tietoisesti tai sanomme ääneen, syntyvät ei-tietoisten neuraalisten prosessien tuloksena. Tuo "oivallus" on osa ei-käsitteistä, ei-tietoista ajattelua.
"Oikeasti siis EI OLE subjekteja ja objekteja, on vain harha niistä. Kun totuus paljastuu se vain ON. Sitä ei ole kokemassa yksikään subjekti. Silti subjektit yrittävät sitä kielellisesti välittää - yleensä aivan turhaan."
Niin suunnilleen minustakin.
Hmmmmmmmmm...
ajatuksiani ihmisyydestä, vapaudesta...
Ihmisen mieli on todellisuuksien verkosto, monien todellisuuksien ja totuuksien. Tuhoavaisuus on osa ihmisen mieltä. Kun emme kykene jäsentämään sitä itseemme kohdistamme, projisoimme sen lapsiin, toisiin ihmisiin, pakolaisiin ja vieraisiin kulttuureihin...kohdistamme sen eri tavalla ajatteleviin ihmisiin, ihmisryhmiin. Joukossa tyhmyys tiivistyy, laumasieluinen ihminen toimii ryhmässä pidäkkeettömimmin ja tuolloin vastenmielisyys ja vihaa kohdistetaan lähes poikkeuksetta kohti erillaisuutta, joku/erillaisuus on suljettava joukon ulkopuolelle. Koska emme kykene autenttisuuteen ja emansipoitumiseen yksilöinä me olemme pakotettuja sulautumaan joukkoon, yhteisöön, näin tapahtuu automaattinen yhdenmukaistuminen. Kriittisyyden, autenttisuuden tukahduttaminen alkaa jo varhaisessa kasvuvaiheessa. Aito minuus on kriittisyyttä, autenttista ja luovaa yksilöllisyyttä. Yhteisö, jossa ihmiset olisivat autenttisia ja vapaita toteutuisi suvaitsevaisuus, toisen kunnioittaminen ja aito oleminen ilman pakotteita, ilman vallankäyttöä.
...näin tuumailen.
Vaikka Ebba sinun "vallankäytössä" on mielenterveysongelmia,hyvää joulua sinulleki.
-- Nana Mouskouri -- Stille Nacht,heilige Nacht--
Hei, se että ei ymmärrä ei minusta oikeuta herjaamaan toista. Yksi hienoimmista asioista jonka ihminen voi oppia on toisen kunnioittaminen. Kirjoittamani asiat kuuluvat filosofian perusjuttuihin, ihmisyyden pohtimiseen :)
Erich Fromm, Le Bon, McDougall, Schopenhaueri, Ferenczi, Adorno...
Theodor Adorno on kutsunut esineellistävää yhteiskuntaa ja kulttuuria, massakulttuuria pseudo-yksilöllistämiseksi ja aina-samaksi...ja sitähän se on, ...onneksi meillä on vielä luonto... :)