Löysin tällaisen

Mä sain hoitajalta noita nippusen kun tulokset tuli, en niitä koskaan jaksanut lukea siinä tilanteessa.
Sen verran nyt avasin tuota, että yksi asia mitä mä en kestäisi olisi jos mun lapseni sairastuisi syöpään.
Rukoilen varjelusta että he säästyy lapsuusajan terveinä.

Niistä ohje esitteistä saa paljon tietoa ja loput voi kysyä lääkäriltä

Ei onkologilla ole aikaa "muistelemisiin" tänä päivänä.Jos läheisesi ei halua sinua mukaan,silloin hänen kantsii tehdä itselleen mustilappu.4 korvaa muistaa paremin kuin 2 korvaa. En ollut koskaan yksin onkologin luona,minulla oli aina läheinen mukanani.Mutta jos et kelpaa,niin siihen voisi sitten yrittää löytää joku toinen,johon lähimäisesi luottaa.

Näitä saa jokainen joka sairastuu syöpään ...toivotaan että empatiat kasvaa!

Ihmettelen sanontoja "en kestäisi jos lapseni sairastuisi syöpään" "kuolisin jos lapseni sairastuisi syöpään" - kuolisitko oikeasti? En tarkoita tätä millään tapaa pahalla, mutta itse 20-vuotiaasta asti syöpää sairastaneena, ja nyt tänä vuonna täytin 24v, olen kuullut monenlaisia ns. sammakoita ihmisiltä vuosien varrella, ja niitä välillä ihmettelen. Eivät munkaan vanhemmat kuolleet ja ovat kestäneet mun sairastamisen vaikka vaatii tietysti suuren veron, ja oman lapsen hyvinvointi on aina mielessä ja todella tärkeä asia.

Ihan näin yleisesti minkä vinkin antaisin syöpäpotilaan läheisille: kohdelkaa sairastunutta normaalisti, kuin mitään ei olisi hätänä ellei tämä itse halua jotain erityiskohtelua tms. Sairastunut on edelleen ihminen eikä rikki menevä posliininukke, syövästä huolimatta ja mahdollisimman normaali elämä ja sosiaalinen kanssakäyminen auttaa jaksamaan, ainakin mun kohdalla, en jaksa olla sellaisten ihmisten seurassa jotka säälivät, voivottelevat ja kohtelevat mua kuin olisin kuolinpedilläni, koska sitä en todellakaan ole vakavasta sairaudestani huolimatta.

Totta joka sana mitä kirjoitat.Olen sairastanut 2 syöpää ja ekalla sisareni oli aivan "kauhea",hän huolehti ja huolehti.Kutsui ja pyysi kaiken maailman ihmisten(entisten kavereiden) jopa soittelemaan minulle,aivan kuin viime hetki olisi ollut käsillä koko ajan.Kun olin hänen luonaan olin kuin joku "näyttö" jota kaikki tulivat katsomaan ja ihmettelemään,kun kaljuna olin.En saanut tehdä juuri mitään jne.Se oli henkisesti raskasta.En usko että hän sitä milään pahalla tehnyt,ei kai tiennyt miten toimia.Kun sain toisen syöpäni,niin kielsin häntä puuttumasta siihen millään tavoin.Mitä hänen aluksi oli vaikea hyväksyä,mutta lopuksi teki sen.

Asiaa kirjoitat. varmasti on hyvä kohdata syöpäpotilas kokonaisena ihmisenä, ei sairautena eikä pelkästään sairaana. Näin varmaan syöpään sairastunut jaksaa sairautensa kanssa paremmin.
Kun olet äiti joskus, ymmärrät paremmin edellisen viestinkin kirjoittajaa. Äidin ja lapsen suhde on aivan jotain erityistä, mitä ei ole missään muussa ihmissuhteessa. Rakkautta aidoimmillaan.
Tunnen äidin, jonka lapsi kuoli syöpään puolivuotiaana ja tästä äiditä osa kuoli sen lapsen mukana.
Eihän kukaan vanhempi tosiasiassa kuole jos lapsi kuolee, se on vaan syvän järkytyksen ja surun ilmaus, siis kun joku sanoo että "kuolisin". Toisaalta ymmärrän ärtymystäsi, ei sitä ehkä jaksa aina asettua sairaana terveiden asemaan eikä näinollen ymmärrä heidän reaktioitaan. Eikä tarvitsekaan.

Tuolla sosiaalisessa mediassa pyörii tällainen äidin iltarukous Elämään eksyneiltä. Kopioin sen tähän, koska minusta se kuvaa erinomaisella tavalla äidin suhteesta lapseen.

ÄIDIN ILTARUKOUS

Anna niin pitkät siivet että pystyn suojelemaan lastani minne ikinä hän meneekin.
Anna haukan silmät, jotka näkevät kaukaisuuteen.
Anna herkät korvat, että kuulisin kaukaa näkymättömän uhkaavan vaaran.
Anna niin kevyt uni että havahdun heti kun minua tarvitaan.

Ymmärrän kyllä hyvin mitä tarkoitat tuolla, vaikken äiti itse olekaan enkä voi enää omia lapsia perinteisellä tavalla saada koska raskaat hoitoni ovat sen mahdollisuuden jo vieneet, valitettavasti. Mutta onhan tapoja muitakin, ja jonain päivänä haluaisin äidiksi.

Ehkä se on lähinnä tuo ilmaustapa joka pistää mulla silmään, koska saan siitä kuvan, että henkilö kuolisi ja jättäisi lapsensa yksin selviytymään syövästä, kun saisi lapsensa syöpäuutiset. Mutta onhan sekin ilmaus jonka voi ymmärtää useamma kuin yhdellä tavalla, mutta ehkäpä se juurikin näin itse syöpäsairaan näkökulmasta ja korvasta kuulostaa negatiiviselta. Tosin merkitys mielestäni muuttuu jos lapsi todella kuolee eikä parannu, se varmasti vielä paljon vanhemmilta, toisilta liikaakin eikä elämä enää jatku.

Sekin varmasti on myös erilaista, minkä ikäinen sairastunut on, lapsi, teini, nuori aikuinen jne, miten muut kohtelevat sinua, miten vanhemmat kohtelevat. Pientä lasta hoidetaan ihan eri tavalla, itse nuorena aikuisena olen ottanut vastuun hoidoistani vaikka kyllä vanhempani, erityisesti isäni, on erittäin aktiivisena mukana oikeastaan jokaisella elämänalueellani. Syöpäni uusiminen 6kk sisään tervehtymisestä oli ja on kova isku läheisille, kuin itsellenikin kun elämä vain junnaa paikoillaan pyörien syöpäjuttujen ympärillä.