Kirjoitan aikani kuluksi Platonin luolavertauksesta nykyaikaisen, paremman version:
Elämä on elokuvateatteri. Ihmiset on kytketty kokovartalokahleilla tuoleihinsa niin, että eivät näe muuta kuin valkokankaan tapahtumat. Niinpä he luulevat, että valkokankaan tapahtumat ovat todellisuus, eikä muuta ole. Lähes kaikki ihmiset istuvat koko elämänsä tuolissaan – ja oikeastaan nauttivat näkemästään. He surevat näyttelijöiden kohtaloa, kiivailevat heidän puolestaan, samaistuvat heihin, eläytyvät elokuvaan.
Joskus harvoin joku vaihtaa asentoaan niin, että huomaa olevansa kahlittu. Jos hän tekee kaikkensa hän saattaa vapautua niistä ja silloin, tsädääm! hän on vapaa. Hän huomaa, että kaikki muut istuvat lumoutuneina katsomassa valkokangasta ja uskovat sen tapahtumien olevan totta, vaikka hänelle (vapautuneelle) se on paljastunut huijaukseksi, halvaksi näytökseksi, missä mikään ei ole todellista.
No, vastuullisena ihmisenä hän alkaa koputella katsojien olkapäitä, ja huutelee: ”Havahdu, riisu kahleet ja nouse ylös. Tuo kaikki on vain näytöstä! Katso taaksesi, tuolla korkealla on projektorihuone, koko juttu heijastetaan sieltä. Esitys kankaalla on valhetta, näytöstä alusta loppuun. Herää hölmö. Herää!"
Mitä luulet, heräävätkö he? Eivät. Näytös on LIIAN kiehtova. Katsojat ovat siinä mukana joka solullaan, sen tapahtumat vangitsevat heidät. He EIVÄT HALUA herätä.
No, vastuullinen tyyppi kolkuttelee silti katsojien olkia, koska hän kuvittelee olevansa vapaa ja haluaa vapauttaa kaikki. Hän haluaisi esitellä projektorihuoneesta tulevan valhevalon jokaiselle, mutta kukaan ei suostu kääntämään päätään. Vastuullista tyyppiä sanotaan papiksi, imaamiksi, rabbiksi, mystikoksi, guruksi, fyysikoksi… kuinka milloinkin.
Hän liikuskelee ”vapaudessaan” ympäri teatteria ja koputtelee olkia. Turhaan.
Silloin tällöin joku persoonarakenteeltaan tosi outo tyyppi, kaiken kieltäjä, kyyninen nihilisti, vapautuu myöskin kahleistaan, ehkä koputtelun seurauksena, ehkä omaan kiemurtelunsa tuskastuneena. Ehkä siksi, että liian melodramaattinen näytös kyllästyttää...
Tämä tyyppi vilkaisee teatterissa kohkaavia pappeja, mystikoita ja guruja, vilkaisee myös projektorihuoneen valokiilaa. Haistattaa p-a-s-kat koko teatterille – ja kävelee ulos auringon valoon. Häntä ei sanota opettajaksi, ei guruksi, häntä ei sanota miksikään. Hänhän ei ole enää teatterissa.
Elämä on elokuvateatteri. Ihmiset on kytketty kokovartalokahleilla tuoleihinsa niin, että eivät näe muuta kuin valkokankaan tapahtumat. Niinpä he luulevat, että valkokankaan tapahtumat ovat todellisuus, eikä muuta ole. Lähes kaikki ihmiset istuvat koko elämänsä tuolissaan – ja oikeastaan nauttivat näkemästään. He surevat näyttelijöiden kohtaloa, kiivailevat heidän puolestaan, samaistuvat heihin, eläytyvät elokuvaan.
Joskus harvoin joku vaihtaa asentoaan niin, että huomaa olevansa kahlittu. Jos hän tekee kaikkensa hän saattaa vapautua niistä ja silloin, tsädääm! hän on vapaa. Hän huomaa, että kaikki muut istuvat lumoutuneina katsomassa valkokangasta ja uskovat sen tapahtumien olevan totta, vaikka hänelle (vapautuneelle) se on paljastunut huijaukseksi, halvaksi näytökseksi, missä mikään ei ole todellista.
No, vastuullisena ihmisenä hän alkaa koputella katsojien olkapäitä, ja huutelee: ”Havahdu, riisu kahleet ja nouse ylös. Tuo kaikki on vain näytöstä! Katso taaksesi, tuolla korkealla on projektorihuone, koko juttu heijastetaan sieltä. Esitys kankaalla on valhetta, näytöstä alusta loppuun. Herää hölmö. Herää!"
Mitä luulet, heräävätkö he? Eivät. Näytös on LIIAN kiehtova. Katsojat ovat siinä mukana joka solullaan, sen tapahtumat vangitsevat heidät. He EIVÄT HALUA herätä.
No, vastuullinen tyyppi kolkuttelee silti katsojien olkia, koska hän kuvittelee olevansa vapaa ja haluaa vapauttaa kaikki. Hän haluaisi esitellä projektorihuoneesta tulevan valhevalon jokaiselle, mutta kukaan ei suostu kääntämään päätään. Vastuullista tyyppiä sanotaan papiksi, imaamiksi, rabbiksi, mystikoksi, guruksi, fyysikoksi… kuinka milloinkin.
Hän liikuskelee ”vapaudessaan” ympäri teatteria ja koputtelee olkia. Turhaan.
Silloin tällöin joku persoonarakenteeltaan tosi outo tyyppi, kaiken kieltäjä, kyyninen nihilisti, vapautuu myöskin kahleistaan, ehkä koputtelun seurauksena, ehkä omaan kiemurtelunsa tuskastuneena. Ehkä siksi, että liian melodramaattinen näytös kyllästyttää...
Tämä tyyppi vilkaisee teatterissa kohkaavia pappeja, mystikoita ja guruja, vilkaisee myös projektorihuoneen valokiilaa. Haistattaa p-a-s-kat koko teatterille – ja kävelee ulos auringon valoon. Häntä ei sanota opettajaksi, ei guruksi, häntä ei sanota miksikään. Hänhän ei ole enää teatterissa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mitähän uutta homofilosofiaa tuo on olevinaan?