Kuinka "helposti" ensisynnyttäjä kestää ilman puudutuksia?

Kirjottelenpa tähän jotain vaikkei mitään omaa kokemusta ole :)

Tuo kivun kestäminen on kyllä niin omakohtaista kuin olla voi. Ja varmaan sillä asennoitumisella on jotain merkitystä. Sitten taas mitä on juttuja lukenut niin jos on kauhean tarkkaan suunnitellut miten sen synnytyksen pitäisi mennä ja sitten jos se ei menekkään niin äidit yleensä masentuvat aika helposti, kokevat epäonnistuneen.

Siskoni ainakin sanoi ettei hän edes huomannut mitään välilihan leikkaamista siinä muun kivun keskellä.

Ja jos käynnistys ei ole lähtenyt niin siinähän on jo hengenvaarassa niin lapsi kuin äitikin. Lapsen mahdolinen kuolleisuus nousee tosi jyrkästi tuon rv 42 jälkeen. Että kyllä sitä kannattaa vaan antaa laittaa niitä tippoja jos vauva ei sieltä meinaa omin avuin tulla ulos.

Luomusynnytykseen varmasti auttaa synnytysvalmennus (tietää missä mennään) ja sitten erilaiset rentoutumiskikat (mitä enemmän kroppaa jännittää sitä enenmmän kipua tuntee). Ja jos ei meinaa luomu onnistua niin antaa itselleen luvan ottaa sitä kivunlievitystä :)

Mutta toivottavasti sulle vastaavat niitä luomusynnytyksiä kokeneet niin saat hyvän käsityksen minkälaisia ovat. Kaipa niissäkin on hyvät ja huonot niinkuin kaikissa muissakin synnytystavoissa.

Itse ensisynnyttäjänä synnytin "luomuna" koska epiduraali ei onnistunut. Ja tämän jälkeen en ole sitä pyytänytkään. Kipu on vaan kestettävä ja apuna voi käyttää esim. lisähappea ja ilokaasua. Myös ammeessaolo toi minulle apua supistelujen kestämiseen. Minulle ei ole tehty mitään toimenpiteitä kolmessa synnytyksessäni, mutta ainahan kaikkea voi tapahtua. Välilihan leikkaukseen liittyvä jälkikäteen tikkienlaitto on kuulemma kivuliasta. Ei niinkään leikkaus itse. Kaiken kestää kun kuuntelee kätilöiden ohjeita, he tietävät mistä puhuvat ;) Ja kaikki on hyvin, kun vaan vauvan saa rinnalle. Käynnistyksestä päättää aina päivystävä lääkäri tapauskohtaisesti. Minulla nämä aineet eivät edes vaikuttaneet.


TSemppiä odotukseen ja synnytykseen.

Itselläni pamahti esikoinen maailmaan ihan luomusti, koska mitään ei ehditty antaa. Jälkeenpäin olen siitä todella tyytyväinen, koska sain tuntea kaiken, ja kokea kaiken ihan aidosti ilman puudutusta. Tosin siinä itse tilanteessa halusin kyllä epiduraalin todella palavasti :)
Kipu oli pahimmillaan juuri ennen ponnistamista, mutta kestämiseen auttoi suuresti se, että kätilö ilmoitti että todella hyvin on avautunut, ja nopeasti, että pian pääset ponnistamaan. Kyllä siinä sisulla sitten jaksaa taas vähän kerrallaan. Onneni oli että kaikki meni niin hirvittävän nopeasti. En tiedä miten pidemmän synnytyksen jaksaa ilman epiduraalia. Pidemmässä synnytyksessä taas on se hyvä puoli (useimmiten) että supistusten välissä on taukoja. Itse olin yhtä suurta supistusta noin tunnin ajan :)

Mutta siis, kyllä sen kestää jos on kestettävä, kuten minun tapauksessa. Totesivat vaan, että ei tässä tilanteessa epiduraalia annetakaan enää. Näinhän luonto on sen järjestänyt - kestettävksi. Ei kukaan niihin kipuihin ole kuollut, tiettävästi!

Minä en ole saanut yhdessäkään normaalisynnytyksessä mitään puudutuksia ja hyvin olen synnytykset jaksanut ja kestänyt. Ensimmäinen synnytys kesti kauan, 38 tuntia, mutta ei se mitenkään äärettömän kivulias ollut. Välilihan leikkaus kylläkin tehtiin, mutta en minä tuntenut silloin mitään kipua kuten en ompeluvaiheessakaan. Tosiaankin suurin kipu on avautumisen loppuvaiheessa juuri ennen kuin saa luvan ponnistaa.

Yksi synnytys minulla on käynnistetty tipalla. Se oli ihan yhtä "helppo" synnytys kuin muutkin, ilman puudutuksia selvisin alusta loppuun. Lääkäri kyllä tuli antamaan paraservikaalipuudutusta, mutta käskikin ponnistamaan. Eli puudutusta ei ehditty antaa.

En mitenkään väheksy synnyttäjiä, jotka tarvitsevat epiduraalia. Kun ensimmäistä lastani synnytin, ei epiduraali ollut silloin vielä niin yleinen kivunlievitys kuin nykyisin. Ilokaasua vain pyydettiin hengittelemään, mutta minua oksetti jo pelkkä maskin näkeminen.Seuraavissa synnytyksissä ei epiduraalia uudelleensynnyttäjälle pidetty edes tarpeellisena.

Jos olet jo nyt henkisesti valmistautunut kivun kohtaamiseen ilman vippaskonsteja niin uskoisin ettei suurempia yllätyksiä ole tulossa. Lähdin itsekkin synnärille sillä asenteella et ei siihen kipuun kuole, ja hengissä ollaan.;) Mulla kivunlievityksenä toimi lämmitetty riisipussi selän alla ja ponnistusvaiheessa kätilö tuki välilihaa kuumilla pyyhkeillä. Pientä repeämää en olis huomannut ellei kätilö olisi siitä maininnut. Tikkaamisen ajaksi sain paikallis puudutuksen ja pakko myöntää et se pienen pieni puudutusneulan pisto sattui enemmän kuin vauvan syntyminen. Outoa juu mutta se selittyy sillä että kropan adrenaliinituotanto alkaa hiipua aika pian synnytyksen jälkeen ja kipukynnys normalisoituu (näin siis vain luomusynnytyksissä)

Synnytin toisen lapseni luomuna, ensimmäisessä synnytyksessä sain parakervikaalin (kohdunkaulan puudutus). Ensimmäinen synnytys oli pitempi, luultavasti siksikin, että pelkäsin ja jännitin aika lailla. Kätilöt eivät silloin (1996 Tampereella) suhtautuneet luomuajatteluuni kovinkaan rohkaisevasti: he tyrkyttivät puudutuksia ja kipulääkettä aika pontevasti. Tunsin olevani jotenkin väärässä, kun kieltäydyin... Lopulta sitten - väsyneenä - otin parakervikaalin, josta ei juuri ollut iloa: puudutus vaikutti noin 20 minuuttia.

Toinen lapsi syntyi nopeasti ja minä tiesin, mitä olin tekemässä. Kätilötkin kuuntelevat toisen lapsen synnyttäjää paremmin.

Tämän olisin halunnut tietää ensimmäistä lasta synnyttäessäni: synnyttäminen voi tuntua siltä, että synnyttäjä hajoaa, repeää ja ratkeaa, mutta silti viimeistään pari kuukautta synnytyksen jälkeen on jokseenkin entisellään.

Minulla kipu ei ollut ongelma, vaan pelko. Sitä paitsi kaikesta luomumuodista huolimatta sairaalan henkilökunta hermostuu yhä odottamisesta. He tarjoavat mielellään käynnistystä, nopeutusta, puudutusta ym. Kannattaa ehkä kysyä ystävällisesti, onko se aivan välttämätöntä, onko lapsi vaarassa. Jos lapsella on kaikki hyvin, minä ainakin odottaisin. Ns. luonnollisen synnytyksen jälkeen äiti on paremmassa kunnossa eikä ole kenenkään "armoilla": luonnollisesti synnytettäessä äiti synnyttää; lääkäreiden puuttuessa peliin äiti on vain vauvan kotelo ja synnytyksestä tulee mekaanisempi.

Minusta molemmat synnytykseni ovat olleet ihan kivoja. Ne ovat kokemuksia, joista olen saanut itsevarmuutta (minä tein sen) ja joita muistelen mielelläni.

Välilihan repeäminen kuulostaa kamalalta, mutta revennyt paranee nopeammin kuin leikattu. Vinkkinä niille jotka pääsevät itse sanansa siihen asiaan sanomaan =)

Itse olen synnyttänyt molemmat eli kaksi kertaa täysin ilman lääkkeitä ja kaasuja. Minulla oli onni päästä hypnoosivalmennukseen (tarkoitettu pelko-ongelmaisille, jota en itse ollut), jonka oppeja toteutin avautumisvaiheen aikana. Rentoutuminen ja mielikuvaharjoittelu on hypnoosivalmennuksen paras anti.

Paras vinkki tuli kuitenkin äidiltäni: muista hengittää, vauva tarvitsee happea!

Halusin ja sain suolen tyhjennyksen, joka vei pois suuren osan kivuista, kun kakka ei paina sisuksissa.

Mutta kaikista paras kivunlievitys on amme. Ekassa synnytyksessä olin siellä 4 tuntia ja toka edistyi niin nopeasti että olin vain tunnin ja kokeilin sitten suihkua (pelkäsin, että syntyy veteen, jonne ei saanut synnyttää), jota oli kehuttu, mutta joka ei vastaa alkuunkaan ammetta, jossa voi rentoutua täydellisesti supistusten välillä ja keskittyä hyvävoimaisena supistuksen vastaanottoon. Ekassa synnytyksessä ehdittiin olla sairaalassa 8 ja tokassa 3 tuntia, ennen kuin vauva oli syntynyt.

Lämpimässä vedessä olosta on myös se hyvä puoli, että kudokset venyvät ponnistusvaiheessa hyvin repeämättä. Kätilöiden alapäähän laittamat kuumat kääreet ovat myös ehdottoman ihanat ponnistusvaiheessa. Ponnistusasento kannattaa valita sellaiseksi, ettei tarvitse puskea vauvaa "ylämäkeen". Itse olin polvillani ja nojasin sängyn ylös nostettuun "selkänojaan".

Synnytyksen käynnistymisen olen varmistanut vyöhyketerapialla. Eka kerralla kuulin tästä kun olin pari päivää yliajalla ja parin käsittelyn antaman "potkun" jälkeen synnytin 41 2 päivänä. Toisella kertaa aloitin terapian reilua viikkoa ennen laskettua aikaa ja synnytin laskettuna päivänä.

Aika paljon siis ennakkosuunnittelua ja toimenpiteitä ja kipua ja jännitystä lievittäviä juttuja on liittynyt näihin synnytyksiini, joista minulla on TODELLA ihanat muistot. Minulla on omasta mielestäni ns. korkea kipukynnys, eli olen sellainen ronskihko ihminen, joka esim. tappaa näköpiiriin tulevat ampiaiset, eikä juokse karkuun tai huido ympäriinsä. :)

Synnytyksessä pääasia on se vauvan ja äidin hyvä vointi ja myös hyvä synnytysmuisto olisi kiva saada. Jos vauvan tai oma vointini olisi vaatinut lääkkeitä tai sektiota, olisi silti synnytysmuistoni voinut olla aivan yhtä hyvä. Kun valmistautuu hyvin, mutta varautuu asenteissaan kaikenlaisiin vaihtoehtoihin, on varmaankin hyvät mahdollisuudet saadat omasta ainutkertaisesta synnytyksestä kokemus, jota muistelee mielellään. Ja sellaiseksihan useimmat synnytykset muuttuvat sillä siunatulla hetkellä, kun vauva on mahan päällä hamuamassa rintaa. :-)