syyllisyys

Niin minustakin. Vältän perhetapaamisia, sukukokouksia. Joulunkin aion viettää yksin kuten on ollut tapana useina jouluina.

Tekstisi kuulosti niin tutulle, kuin itse sen olisin kirjoittanut.

Hyvää joulua sinulle, toivoo toinen tohelo.

Menneet ovat menneitä. Toki menneisyys vaikuttaa tähän päivään, mutta tämän päivän teoilla voit vaikuttaa siihen, mitkä teot värittävät huomista eniten. Lopeta hölmöily ja itsesäälissä, syyllisyydessä ym. samankaltaisissa tunteissa rypeminen. Sinulla on merkitystä, ja voit vielä saada paljon hyvää aikaan. Voit olla merkityksellinen toiselle ihmiselle menneisyydestäsi huolimatta, arvokaskin jopa.

Oletko tehnyt oikeasti asioita, jotka ovat satuttaneet muita, vai oletko taipuvainen liialliseen itsekritiikkiin?

Jokainen meistä tekee virheitä ja toimii joskus väärin. Se on inhimillistä. Usein tekomme kumpuavat tietämättömyydestä, kypsymättömyydestä, ei varsinaisesta pahansuopuudesta. Jos osaat katua tekojasi, se kertoo siitä, että omatuntosi toimii, etkä ole ns. paha ihminen. Voimme oppia teoistamme, pohtia mistä ne kumpuavat, mikä meitä motivoi, miksi käyttäydymme niinkuin teemme. Kun ymmärrys lisääntyy, voimme välttää ei-toivottuja käyttäytymismalleja ja oppia uusia tapoja toimia.

Syyllisyyteen hyvä lääke on anteeksianto. Jos olemme loukanneet toisia ihmisiä, on hyvä pyytää anteeksi. Joskus emme sitä anteeksiantoa saa läheiseltämme, mutta voimme lakata itse syyttämästä itseämme yhä uudestaan samoista asioista. Ne itsesyytökset eivät auta sinua, eivätkö ihmistä, jota olet loukannut. Päinvastoin ne lamauttavat ja estävät toimimasta rakentavalla tavalla jatkossa.

Tarkoitatko, että molemmat osapuolet ovat loukanneet toisiaan, eivätkä anna anteeksi toisilleen?

Toista ei tietenkään voi pakottaa antamaan anteeksi ja jos itsekään ei ole siihen valmis, ei se rohkaise toista osapuolta nöyrtymään myöskään. Silloin pitäisi voida pystyä luopumaan siitä ajattelusta, kumpi on syypää tai aloitti riidan. Usein tämä nöyrtyminen on vaikeaa, jos itseäkin on satutettu.

Hyödyllistä on, jos kykenee empatiaan, eli eläytymään toisen osapuolen tunteisiin ja asemaan. Silloin voi nähdä, millä tavoin omat teot tai sanat ovat toista loukanneet ja voi pyytää anteeksi, vaikka itsekin olisi tullut loukatuksi. Anteeksipyyntö ei ole aito, jos siihen sisältyy ehto, että toinen katuisi tekojaan myös. Joskus kuitenkin se toinen voi ennemmin tai myöhemmin alkaa katua, kun näkee, kuinka sinäkin olet pahoillasi.

Anteeksiantoa ei myöskään voi pakottaa ja usein se vaatii paljonkin aikaa ja henkistä työtä. En halua neuvoa toisille, mitä tai milloin olisi annettava anteeksi, mutta voin kertoa ajatuksiani ja kokemuksiani aiheesta. Ensinnäkin, vastoin kuin monet ajattelevat, anteeksianto ei tarkoita sitä, että pahat teot hyväksyttäisiin ja teeskenneltäisiin, etteivät ne olleetkaan niin pahoja, tai etteivät ne ole vaikuttaneet itseen. Teko on yhtä tuomittava kuin ennenkin, mutta anteeksiantamalla vapautan itseni katkeruuden tunteista, jotka jäytävät sisältä ja vievät valtavasti energiaa. Se on ikäänkuin sellaisen näkymättömän siteen katkaisua minun ja minua loukanneen ihmisen välillä. Jos ihminen kantaa sydämessään katkeruutta ja vihaa, elää hän menneisyydessä.

Myönnän, että minulla on varmasti itsellänikin paljon opittavaa asiasta.

Pitää vaan yrittää unohtaa menneisyys

Ja jos pelkkä unohtaminen ei onnistu, täytyy käsitellä ne menneet rikkeensä niin pohjia myöden, että kykenee antamaan ne itselleen anteeksi.
Vasta anteeksi antamalla ne raadot jäävät kyydistä eikä niitä tarvitse raahata koko ajan mukanaan.

Negatiivisten asioiden käsitteleminen vaatii rohkeutta ja vahvaa halua päästä siirtymään elämässä eteenpäin. Menneiden kelaaminen ikuisen syyllisen asenteella on paikalleen jämähtämistä.