En tiedä miksi tätä kirjoitan, tai mitä tällä haen takaa, mutta jokatapauksessa.
Olin 5-10 vuotias (en muista tarkkaa ajankohtaa), kun eräs sukulaiseni kuoli syöpään.
En nähnyt kyseistä sukulaista kovinkaan usein - ehkä 1-2 kertaa vuodessa, mutta siitä huolimatta koin aina vahvaa kiintymystä sukulaistani kohtaan. Siellä päin liikkuessa juoksin heti ensimmäisenä hänen luokseen ja teimme paljon asioita yhdessä - aina eläinten hoidosta kokkailuihin ja shoppailuihin saakka. Hänen erilainen murteensa ja suuri hymynsä oli minulle jotain todella hienoa. Söpään sairastuessaankin hän jaksoi pitää yllään positiivisen asenteensa - ainakin minun edessäni.
Hänen kuollessaan muistan itkeneeni monta päivää. Muistan, että aina jouluisin kun kävimme haudoilla, ajattelin aina sytyttämäni kynttilän olevan hänelle. Muuten en muista häntä ajatelleeni.
Nyt kuitenkin pari kuukautta sitten (parikymppisenä) olen alkanut jatkuvasti törmäämään erääseen ihmiseen, joka jollain tasolla muistuttaa tätä sukulaistani. Ikäväni on palannut takaisin. Muistelen usein itku kurkussa häntä ja hänen kanssaan viettämääni aikaa. Mietin, vieläkö hän ottaisi minut lämmöllä vastaan kotiinsa. Vieläkö hän viettäisi aikaa kanssani. Sytytän usein kynttilän hänelle.
Tuntuu, että minun olisi aika saada jätettyä jäähyväiset. Tuntuu oudolta, miten vuosien takainen ihminen on niin vahvasti mielessäni.
Kaipaisin neuvoja. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. En ole puhunut asiasta koskaan kenellekään. Perheeni tietää kyllä kuinka paljon pidin kyseisestä ihmisestä, mutta he eivät tiedä kuinka paljon häntä yhä ajattelen. Koen jostain syystä nolona sen, miten paljon häntä yhä ajattelen.
Onko muilla samankaltaisia kokemuksia? Onko jollakulla antaa neuvoja tilanteeseeni? Osaako kukaan sanoa, että miksi yhä tunnen näin voimakkaasti? Sukulainen ei kuitenkaan edes ollut verisukua, vaan oikeastaan sukulaisen puoliso. Kiitos jos joku jaksaa kommentoida. :)
Olin 5-10 vuotias (en muista tarkkaa ajankohtaa), kun eräs sukulaiseni kuoli syöpään.
En nähnyt kyseistä sukulaista kovinkaan usein - ehkä 1-2 kertaa vuodessa, mutta siitä huolimatta koin aina vahvaa kiintymystä sukulaistani kohtaan. Siellä päin liikkuessa juoksin heti ensimmäisenä hänen luokseen ja teimme paljon asioita yhdessä - aina eläinten hoidosta kokkailuihin ja shoppailuihin saakka. Hänen erilainen murteensa ja suuri hymynsä oli minulle jotain todella hienoa. Söpään sairastuessaankin hän jaksoi pitää yllään positiivisen asenteensa - ainakin minun edessäni.
Hänen kuollessaan muistan itkeneeni monta päivää. Muistan, että aina jouluisin kun kävimme haudoilla, ajattelin aina sytyttämäni kynttilän olevan hänelle. Muuten en muista häntä ajatelleeni.
Nyt kuitenkin pari kuukautta sitten (parikymppisenä) olen alkanut jatkuvasti törmäämään erääseen ihmiseen, joka jollain tasolla muistuttaa tätä sukulaistani. Ikäväni on palannut takaisin. Muistelen usein itku kurkussa häntä ja hänen kanssaan viettämääni aikaa. Mietin, vieläkö hän ottaisi minut lämmöllä vastaan kotiinsa. Vieläkö hän viettäisi aikaa kanssani. Sytytän usein kynttilän hänelle.
Tuntuu, että minun olisi aika saada jätettyä jäähyväiset. Tuntuu oudolta, miten vuosien takainen ihminen on niin vahvasti mielessäni.
Kaipaisin neuvoja. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. En ole puhunut asiasta koskaan kenellekään. Perheeni tietää kyllä kuinka paljon pidin kyseisestä ihmisestä, mutta he eivät tiedä kuinka paljon häntä yhä ajattelen. Koen jostain syystä nolona sen, miten paljon häntä yhä ajattelen.
Onko muilla samankaltaisia kokemuksia? Onko jollakulla antaa neuvoja tilanteeseeni? Osaako kukaan sanoa, että miksi yhä tunnen näin voimakkaasti? Sukulainen ei kuitenkaan edes ollut verisukua, vaan oikeastaan sukulaisen puoliso. Kiitos jos joku jaksaa kommentoida. :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ehkä sukulaisellasi on jokin viesti sinulle. Ehkä joku asiantunteva meedio voisi auttaa? Tuolta löytyy meediotilaisuuksia:
http://www.henkinenkehitys.fi/32
Et ehkä ole lapsena osannut käydä surua läpi, jos sinulla ei ole ollut aikuista, joka olisi rohkaissut tunteiden käsittelyyn? Nyt ne tunteet tulevat uudelleen käsittelyyn, koska olet jo itse kypsempi ja tunnet olosi turvalliseksi kohtaamaan ne.