Luin omaelämänkerrasta, jossa ei kertaakaan sanottu "minä". Ei ollut tarvetta, koska kielen ilmaisuvarat olivat riittävät muuhunkin. Jos suomen kieli rapistuu nykyistä vauhtia, pian on suomessakin sanottava kuten englannissa, joka lauseessa: I, I, I, jos puhuu itsestään.
Toistaiseksi niin ei tarvitse tehdä, vaikka puhuisinkin itsestäni. Vaihtoehtoja on lukemattoman paljon enemmän kuin Minä, minä, minä.
Toistaiseksi niin ei tarvitse tehdä, vaikka puhuisinkin itsestäni. Vaihtoehtoja on lukemattoman paljon enemmän kuin Minä, minä, minä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Television tekstityksissäkin on tämä linja. Siellä katsotaan, että suomen verbien persoonamuodot riittävät joka tilanteessa.
Niin, omaelämäkerrassa kai kuuluisikin kertoa itsestään kolmannessa persoonassa eli "hän teki sitä ja sitä", mutta muistelmat ovat toinen juttu. Niissä on luontevinta muistella "(minä) tein sitä ja sitä..."
Minä-pronominia (ja vastaavasti muitakin) tarvitaan verbin persoonamuodon yhteydessä silloin, kun tekijää korostetaan: "Sinä teit sitä, mutta minä tein tätä". Verrataanpa tähän: "Teit sitä, mutta tein tätä" - ei vaikuta luonnolliselta.
Tuo on vahva tapaus, jossa tuskin kukaan äidinkieleltään suomalainen erehtyy.
Mutta on lievempiäkin tapauksia - myös tekijän korostamistarpeessa - joissa esimerkiksi "minä" kuuluu asiaan.Vaikkapa, kun väliin tulee muita määreitä: "Mitä sinä siellä teit?". "Mitä siellä teit?" kuulostaa vajaalta ja liian kevyeltä.
Kertoisit, "Mielestäni", enemmän noista vaihtoehdoistasi. Ja miten tuossa omaelämäkerrassa on menetelty?