Uskonnon menettämisen kokemus

no kerro sinä

Lähestyn viittäkymppiä. En koskaan, edes lapsena, pitänyt mielikuvitusolentoja muuna kuin mielikuvitusolentoina. Yksi tuttava kyllä muuttui oudosta, synkeästä mulkerosta hiukan normaalimmaksi, kun haistatti lahkolleen (helluntailaiset) pitkät ja haisevat jäähyväiset. Ja sai ystäviäkin, tuota ennen viihtyi lähinnä omissa oloissaan.

mulla sattui nuorena niin paljon pahoja juttuja että että en voinut enään uskoa jumalaan. vanhemmat ja kavereita kuoli siihen malliin että usko loppui.

Lyhyesti sanottuna, menetin lapsenuskoni noin kolmekymppisenä. Luin (ja luen edelleen) paljon uskonnollista, filosofistista ja tieteellistä kirjallisuutta ja ymmärsin, että rationaalisena ihmisenä en voi uskoa ihmisen luomaan mielikuvaan jumalasta. Eräällä tavalla tiedon saaminen (uskon loppuminen) oli menetys, mutta en vaihtaisi sitä pois.

Olin aikaisemmin uskonnollinen, kyllä, tosin en luonnehtisi asiaa siten että olisin missään vaiheessa lakannut uskomasta jumalien olemassaoloon. Minä kun en koskaan ole valinnut sitä mihin minä uskon ja mihin en usko.

Riippuen siitä mitä iällä tässä haetaan voin antaa kaksi vastausta.
Jos tällä tarkoitetaan sitä minkä ikäisenä minä tunnistin ja hyväksyin sen että olen ateisti, niin tämä tapahtui jossain 21- 22 iän tienoilla.
Jos iällä tarkoitetaan sitä miten minä päädyin tähän tilanteeseen niin sanoisin suurin piirtein 15 – 21.

Vaikuttavin tekijä noin lyhyesti sanottuna oli se että minä aloin käyttämään samaa kriittistä lähestymistapaa jolla arvioin muiden esittämiä käsityksiä, niihin käsityksiin jotka minä itse olin hyväksynyt.

Joten kyseessä ei ollut mistään äkillisestä kokemuksesta vaan sen sijaan kyseessä on pitkä prosessi joka jatkuu edelleen.

Minä en ole koskaan kokenut uskonnon "menettämistä" minkäänlaisena menetyksenä ja koska en voi sanoa tarkalleen ottaen sitä missä vaiheessa minä en enää uskonut jumalien olemassaoloon: En voi myöskään sanoa miltä se tuntui....todennäköisesti samalta kuin arki muutenkin.

Sen sijaan voin sanoa että koin jälkeen päin varsin suurissa määrin turhautumista ja pienissä määrin vihaa, en uskontoja, uskonnollisia ihmisiä taikka jumalia kohtaan, vaan sen sijaan itseäni kohtaan johtuen siitä etten ollut aikaisemmin vaivautunut kiinnittämään asiaan riittävästi huomiota jotta olisin huomannut kuinka väärässä olin ja kuinka lapsellisella tavalla absurdeja ja epäpäteviä uskontojen ja uskon oikeutukset todella ovat.
Enkä tarkoita ainoastaan muiden argumentteja uskon ja uskontojen puolesta vaan myös omiani.

"Minkä ikäisenä tämä tapahtui?"


Olin 21v kun Agnostismiin käännyin.


"Osaatko sanoa mitkä tekijät johtivat siihen?"


En nähnyt uskomista enkä kristinuskoa enää mielekkäinä.


"Oliko se äkillinen kokemus vai pitkä prosessi?"

Pitkä prosessi. Pikkuhiljaa todellisuus nakersi voiton taikauskoisista uskomuksista.

"Miltä uskonnon menettäminen tuntui välittömästi sen jälkeen ja myöhemmin?"

Ensialku ei oikeastaan tuntunut miltään. Jälkeenpäin syvemmin miettiessäni tunsin vihaa itseäni ja uskontoa kohtaan, sen aiheuttamista ongelmista elämässäni. Ja nykyään elämässä taas päästy seesteisempään suuntaan.

Uskonnon ja uskon menettäminen jätti tyhjän aukon.

Koko lapsuuteni ja nuoruuteni olin uskossa (tosin se taisi olla enemmänkin ns. lapsuuden uskoa), mutta noin kaksikymppisenä - kun sitä oli olevinaan niin viisas - kyseenalaistin koko touhun ja Jumalan siinä sivussa ja erosin kirkosta. Jotain piti kuitenkin saada tilalle ja kun en löytänyt niin puolenkymmentä vuotta myöhemmin tunnustin itselleni jumaluskoni ja liityin seurakuntaankin takaisin.

Mutta kyllä "syrjähyppy" teki hyvääkin. Raamatun sanan ja jumaluuden olemassaolon pohdiskelu ulkoapäin hieman avarammin mielin oli varsin vapauttavaa.

Olen edelleen varsin kriittinen uskossani - ja epäileväkin - mutta helppo minun on yhtyä sanoittajamestari Juice Leskinen kiteytykseen: "Jumala on, vaikkei uskoisi".

Sain uskonnollisen kasvatuksen, ja kyllä minä kai tosissani uskoinkin noin viiteentoista ikävuoteen asti. Sitten usko alkoi vähitellen rapistua, osasyynä varmaankin oli suuri kiinnostukseni tieteisiin. Luin ja luen edelleen paljon, ja niinhän se käytännössä on että mitä enemmän tietää, sitä vähemmän tarvitsee luulla (uskoa). Kirkkoon kuuluin kuitenkin ihan vain tavan vuoksi lähes nelikymppiseksi asti. Olin naimisissa ja minulla oli jo kaksi lasta, kun viimein sain aikaiseksi erota kirkosta. Niin, miltäkö uskon "menettäminen" tuntui, no ehkä jonkinlaiselta järkiinsätulemiselta ennemmin kuin miltään menetykseltä. Vapauttavaa, mutta ei mitään mullistavaa. Tosin, en tiedä saattoiko ns. lapsenuskoa "oikeaksi" uskoksi sanoa, se kun tosiaan on aivopesun tulosta täysin. Toisaalta, lapsihan luonnostaan uskoo mitä vanhemmat sanovat, joten kyllä se aika aitoa on. Vasta kun lapsi/nuori oppii kyseenalaistamaan asioita, tilanne muuttuu. Milloin se tapahtuu ja miten, on varmaankin hyvin yksilöllistä.

Uskuin lapsena Joulupukkiin. Olinhan nähnyt sen ja saanut siltä jopa lahjoja. En muista minkä ikäinen olin kun minulle paljastui/paljastettiin, että Joulupukkia ei ole oikeasti olemassa. En muista väitinkö väitettä vastaan, mutta muistan olleeni harmissani. Ehkä siitä syystä että pukkia ei ollut olemassa tai siitä syystä, että tunsin olevani huijattu.

Lapsena kävin myös seurakunnan päiväkerhoissa, seurakunnan poikapäivillä ja myöhemmin rippileirillä (joskus -97). En kuitenkaan muista koskaan uskoneeni jumalaan. Ymmärsin, että tarinat on tarinoita ja sadut ovat satuja. Meni kuitenkin vuoteen 2007 kunnes vasta erosin kirkosta virallisesti. Asia ei aiheuttanut sen kummempia tuntemuksia, kuin vaikka lehtitilauksen peruuttaminen lehdestä jota et koskaan lue. Joulupukin olemassa olemattomuus aiheutti enemmän mielipahaa.

Olin eilen hautajaisissa. Olen pitänyt nuorinta sisartani täysin ateistina. Nyt olen huomannut hänessä hieman merkkejä ja pohdintaa elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Siihen viittaa esim. suruvalittelutekstit, ja ei niin hyökkäävä ja torjuva asenne puhuttaessa Jumalasta. Ennen hänelle hautajaiset, vaikka ei ihan läheisen oli suorastaan painajainen. Pyhä Henki tekee työtänsä hiljaa mutta varmasti.

Se on varmaan vapauttavaa. Voisi panna ketä huvittaa, eikä tarvitsisi kokea huonoa omatuntoa, kun on pettänyt. Voisi varastaa (siis jotain vakuutuspetoksia tai isompaa juttua). Pienenä olin taitava siinä. Voisi vetää mulkeroita kunnolla turpaan. Ehkä tappaakin, jos suuttuisi tarpeeksi. Ei mitään moraalia, eikä rajoja. Ei vaan sasi jäädä kiinni. Ei helvettiä, ei taivasta harppuineen. Ei ikuista kumartelua Jumalalle tai muiston madon palamista "helvetin tulessa". Silloin heikot sortuu elon tiellä. Nyt alkaa olla se tilanne. On tarpeeksi potkittu päähän. Vähän yli 40v. Voisi ottaa kunnon kännejä ja vetää huumeita. Päästää oma itsensä riemullisena ja vapaana irti. Olla eläin. Ei hyvää eikä pahaa. Tehdä vain sitä, mikä aiheuttaa tyydytystä. Voisi kokeilla ihmisillä kaikkea.

Aihetta on tutkinut Heli Karjalainen ja hänen opinnäytetyöstään löytyy erinäisiä asiaan liittyviä kertomuksia.
http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20110074/urn_nbn_fi_uef-20110074.pdf

Empä ole koskaan uskoani menettänyt, kun sitä ei koskaan ole ollutkaan. Olen ollut koko ikäni pienestä pitäen kriittinen kaikkea kohtaan. Se toisinaan voi johtua autismisuudestani, etten usko mihinkään.

Sain kuitenkin kristillisen kasvatuksen. Ennen ruokaa luottiin aina rukous, samoin ennen nukkumaan menoa ja muita perinteitä. Se oli kuitenkin minulle vain rutiini/tapa, eikä mitään muuta.

Sanan "ateismi" kuulin kuitenkin vasta teini-ikäisenä. Minulle tuli myös yllätyksenä, että jotkut ihmiset oikeasti uskovat jumalaan. Olin aina luullut kaikkien muidenkin tunnistavan sadun ja todellisuuden.