Omaa tarinaa

... Tarina jatkuu...

Kävin vuoden alusta lääkärin pakeilla, ja minulta otettiin verinäytteet yms. Yllättävää kyllä, niin kaiki arvot verenpainetta myöten ovat ihanteelliset. Jopa lääkäri ihmetteli sitä, että mitenhän tämä on mahdollista, mutta kai olen silti jotain tehnyt oikein valitsemalla puhtaita raaka-aineita ja välttelemällä teollisesti valmistettua "roskaa". Ongelmani on vain ollut se, etten ole hallinnut syömisiäni, annoskokoja, enkä kalorimääriä. Puhdasta matematiikkaa= olen syönyt yli tarpeitteni=olen lihonut. Ja mitäpä sitä valehtelemaan, kyllä hittolainen paljon ennemmin olen vetänyt vaikka pizzaa tai pasta-annoksia kaksin käsin naamaani, kuin vastaavasti kaurapuuroa. Ja nauttinut joka hetkestä. Saanut siitä ne kicksini siinä missä nisti kamasta, tai alkoholisti viinasta.

Nyt on toukokuu 22.5 2013. Tänä aamuna vaakalukema: 108.6kg. Olen laihtunut 3kk aikana 13.4 kg syömällä terveellisesti. Tänään kuitenkin ne vanhat tutut äänet päässä lähti taas huutamaan: SIPSEJÄ! PIZZAA! PASTAA! LEIPÄÄ! SYÖ SYÖ SYÖ!! V*tuttaa ajatus kaurapuurosta ja rahkasta, v*tuttaa ajatus tulevasta viikonlopusta kun tiedossa on kesän ensimmäiset grillibileet ja ryyppyjuhlat, joihin minä kiltisti kiikutan oman rahkapurkkini mukaan ja pullon vichyä. V*tuttaa. Ahdistaa. Itkettää. Haluan erakoitua omiin oloihini. V*ituttaa ja masentaa jo pelkkä ajatus siitä, että vielä on matkaa rapeat 30kg tavoitteeseen. Ihan se ja sama, motivaatio hukassa. Oma sisäinen dialogi on tällä hetkellä todella synkkä ja alentuva. Ruma, läski, et sä kuitenkaan onnistu, mikä sä luulet olevas jne. Tuttua?

Yritän ylläpitää sitä positiivista mielialaa, ympäristölle hymyilen ja valehtelen kaiken olevan ok ja kuinka innoissani olen, esitän ja teeskentelen. Tsemppaan toisia "hurjassa" 5kg:n laihdutuksessa, ja iloitsen kun on viikossa pudonnut paino 100gr... "Voi miten hienoa ja ihanaa, mahtavaa!". Pyh. Tänne kerron ne todelliset fiilikset ja tuntemukset. Täällä saan, ehkä(?), olla oma pimeä itseni, ja järsin sitä v*tun porkkanaa, vaikka todellisuudessa tekisi mieli sipsejä, dippiä ja perhepizzaa. Auttakaa? Kertokaa nyt edes joku, että omaa samoja fiiliksiä, etten olisi se ainoa ja tuntisi tästäkin asiasta syyllisyyttä?

Kiitos ja anteeksi.

jeps, laihduttaminen on yhtä tuskaa...Välillä sitä ei jaksa yhtään. Ja sitten lihoo takaisin ne kilot, jotka on suurella vaivalla saanut tiputettua. Hirmuista tahdonlujuutta vaadittaisiin, jatkuvaa kieltäytymistä herkuista. Oikotietä ei ole. Pakko on luopua herkuista , joita tekee kamalasti mieli. Ja pakko on liikkua , vaikka ei aina huvittaisikaan.
Nyt on taas tsemppi päällä, ja kilo tippunut kuukaudessa...joten kyllä tämä taas tästä.
Tsemppiä sinnekin!

Olen itsekin ahminut. Ahmiminen oli kiivaimmillaan pari vuotta sitten kun vielä opiskelin hektisesti. Viikolla söin säntillisesti ja terveellisesti, kävin kuntosalilla ja nyrkkeilyssä. Viikonloppuisin sitten söin. Tein viikolla kämalasti hommia menestyäkseni opinnoissa sekä liikunnassa, että olin viikonloppuisin aivan poikki. Jos treeni tai tentti meni huonosti, kävin kaupan kautta kotiin sipsipussin kanssa.

Nyt tilanne on parempi. Karkit ja sipsit ei huutele nimeäni kaupassa ja voin kävellä karkkihyllyn ohi ilman ongelmia. Jos syön karkkia, päähäni tulee ajatus että miksi syön näitä, nämähän eivät maistu edes erityisen hyvälle. Jotenkin olen löytänyt jonkinlaisen kohtuuden tien, vaikka satunnaisesti syömishimoja vielä tuleekin.

Jos jotain muutoksia olen huomannut, niin olen jotenkin sallivampi syömisen ja liikunnan suhteen. Olen hyväksynyt sen, että minulla painonpudotus vie aikaa ja repsahduksia tulee. Olen yrittänyt opetella ajattelemaan siten, että en kieltäydy vaan valitsen. Valitsen pari palaa suklaata koko levyn sijaan, valitsen hampurilaisen salaatilla ranskalaisten sijaan, valitsen salille menemisen tv:n katselun sijaan. Nyt valta on minulla, minä itse saan päättää mitä syön ja milloin lopetan syömisen. Joskus valitsen olla menemättä salille. Toisinaan valitsen ranskalaiset. Mutta koska valinta ja vastuu ovat minun, oikeita valintoja tulee tehtyä aina vaan enemmän eikä pakonomainen tunne enää ohjaa tekemisiäni niin paljon.

Tuohon opetteleminen oli todella vaikeaa. Se vaati ensinnäkin sen ahmimiskierteen katkaisun (se katkesi kun menin armeijaan ja aloin myöhemmin seurustella= hyviä asioita osui elämääni). Myöhemmin sitten sen, että piti opetella muista tapoja reagoida stressiin kuin syöminen. Nyt ymmärrän, että oma syömiskäyttäytymiseni oli täysin reagoimista stressiin (henkiseen ja fyysiseen). Vieläkin epätoivon hetkillä tulee vaistomainen reaktio, että haluan suklaata/karkkia/leivosta. Tai väsymyksen ja nälän hetkellä halu helppoon rasvaiseen ruokaan. Silloin joudun valitsemaan millä tavalla reagoin tuohon himoon, annanko periksi vai teenkö sen mikä on keholleni oikeasti tarpeen. Rahoittuminen toimii töiden kasautumisesta ja deadlinesta johtuvaan stressiin ja oikean, terveellisen ruuan valmistaminen siihen nälkään ja väsymykseen. Poljen kyllä jalkaa ja kiukkuan väsyneenä siitä, että en valitse sitä helppoa tietä, mutta sekin on aivan ok. Saatan paiskoa keittiön kaappien ovia ja sadatella, mutta jokainen oikea valinta tekee tuon kerta kerralta aina vähän helpommaksi.

En ole tehnyt tätä kaikkea ilman apua. Kävin hetken aikaa terapiassa jossa minulle avautui tuo stressiasia. Mutta jospa tässä olisi teille edes toivon pilkahdusta siitä, että tämän kanssa voi oppia elämään. Kun otatte sen vallan valita taas itsellenne.

Kaunista kesää teille kaikille!

-Anna-