Lapsettomuus ja ihmisten jatkuva utelu

"olen vihainen ja kateellinen tutuille kun onnistuvat raskaaksi tulemisessa"

Eipä se tuttujesi vika ole, turha heille olla vihainen.

Vauvautelut ovat yhtä typeriä ja moukkamaisia, sama kuin, jos kysyisi toisten seksielämästä.
Minun vastaus on nykyään kaikille "koska te harrastitte viimeksi seksiä?"
Tiedän on tuokin typerä vastakysymys, mutta loppuu kuin seinään nuo utelut.

Miksi sinun pitäisi sanoa se kauniisti? Olethan jo, kuten sanoit, yrittänyt. Jos ei mene kauniisti sanoen perille, sano se suoraan. Että ei kuulu sinulle, hoida omat asiasi. Kerromme kyllä siten jos jotain kerrottavaa ilmenee. Näin ainakin itse tekisin. Eivät nämä ihmiset, jotka jatkuvasti asiasta kyselevät, itsekään osoita kovin suurta hienotunteisuutta tai kunnioitusta teidän toiveitanne ja tunteitanne kohtaan.

Toinen asia onkin siten se, että sanot ystävillesi "olette onnekkaita, älkää valittako". Kyllä väsyneellä äidillä/isällä on oikeus sanoa, että ovat väsyneitä ja "valittaa". Ja vaikka lapsi ei helpolla saisi alkuaan, ei ajatus siitä, että pitää olla kiitollinen ja onnellinen, estä väsymistä jos se on tullakseen...

Tiedän miltä tuntuu läheisten utelut. Joka kerta, yleensä juuri jonkun juhlissa joku sukulainen tulee kysymään koskas teille tulee vauva? Sattuu niin paljon sydämeen muiden utelu kun en pysty kertomaan, että meille ei sitä vauvaa ole tulossa. Olemme yrittäneet jo yli kolme vuotta raskaaksi tuloa, mutta joka kuukausi se odotus ja toivo päättyy kyyneliin. Miehelläni on jo lapsi edellisestä suhteesta, mutta minulle ei ole yhtään siunaantunut. Olen kyllä iloinen muiden tuttavieni puolesta jos he kertovat odottavansa pientä ihmettä, mutta itken sitten yksin pahaa oloani iltaisin. Tätä ei kukaan muu voi ymmärtää jos ei samassa tilanteessa ole koskaa ollut. Rakastan mieheni tyttöä kuin omaa ja työkseni hoidan muiden lapsia, mutta voimani ovat olleet koetuksella kun päivät hoidan muiden lapsia ja iltaisin palaan tyhjään kotiin. Antaisin mitä vaan että saisin kokea äitiyden ihanuuden; mutta tämän melkein neljän vuoden yrittäminen on vienyt voimat lähes kokonaan. Ymmärrän tuskasi! Toivon koko sydämestäni että saatte miehenne kanssa sen pienen ihmeen syliinne

Kyllä se vaan tuntuu pahalta ja kadehdituttaa kun näkee vauvoja koko ajan muilla ja kuule uutisia ystävistä jotka saavat vauvoja.
Eihän se heidän vikansa todellakaan ole mutta en minäkään tunteilleni mitään mahda. sitä yrittää olla iloinen toisten puolesta mutta en enää tarjoa syliä toisen lapselle ellei he itse lasta syliini tahdo antaa. Niin pahaa se vaan tekee.
Uuden autonkin ostaessamme naapuri alkoi vihjailemaan että omapas pieni, eihän sinne mahdu kunnolla turvaistuinta... en osannut sanoa siihen mitään.. vaikka olisi. mitä ihmettä minä sinne turvaistuinta tunkemaan kun en siihen mahdu edes istumaankaan!!! Vihjailut satuttaa ja kyllä meillä suurin osa ystävistä tietää missä mennään sillä olen huomannut että puhuminen auttaa. He voivat vain kuunnella ( olen ainoa eikä minulla ole ystäviä tässä tilanteessa) mutta sekin tuntuu hyvältä ja niin he myös osaavat olla kyselemättä asiasta ennenkuin itse taas asiasta puhun. Mutta ne vieraat, joille asia ei kuulu millään tavalla! Juuri eilen mainitsin töissä että kylläpäs väsyttää niin johan tuli ehdotus että olen raskaana! Kumpa olisinkin, olisi pitänyt sanoa se ääneen....

Jos sanoisit ihan asiallisesti miten asia on ja miten toivot asiaan suhtauduttavan. Yleensä ihmisellä ei ole ajatuksenlukutaitoa. Älä ole itsekäs, osaat hallita jo tunteitasi, joiden mukaan ei tarvitse käyttäytyä kuin marttyyri. Itse en utele ihmisten lapsettomuudesta. Osa viettää yli 30 vuotiaana teinielämää ja osa parantaa maailma olemalla lapsettomia.

Sano vaan suoraan! Onhan ne ihmiset jo loukanneet sinua jatkuvalla utelulla niin miksi sun pitäisi vaan niellä kaiken kiltisti? Jos loukkantuu joku se on heidän ongelmansa. Näin ajattelin minäkin ja se muuten helpotti elämää huomattavasti. Utelut loppuivat kuin seinään. Muutamat aina vetää herneen nenään kun sanoo suoraan mutta mitä sitten?

haluaisin auttaa sinua. [email protected]

Jaa. Minulla on ehkä satoja lapsia, en ihan tiedä. Baarireissujen peruja ja lisäksi ole taiteilija.

Kauanko olette yrittäneet? Jos jo yli vuoden, menkää tutkimuksiin.

Meillä oli miehen kanssa niin että vuoden yrityksen jälkeen mentiin Väestöliiton lapsettomuusklinikalle. Minulla todettiin PCO, mikä vaikeutti raskaaksi tulemista. Yritettiin 2x inseminaatio, nollatulos. Ja kas kummaa, kolmen vuoden yrityksen jälkeen luomuraskaus vaikka juuri oltiin ivf:ään varaamassa aikaa.

Ja saimme kyselyjä osaksemme ja jopa epäilyjä että olenko maho ja tyyliin ei teidän enää kannata kun olette noin vanhoja (minä 34 ja mies 39) sukulaisilta sekä leikkikaverintekovinkkejä kavereilta :( Ihmiset ovat ajattelemattomia.

Itse olen avoimesti sanonut kyselijöille, että meillä nyt ei vain taida onnistua lapsen saanti tai että ei ole lasta kuulunut tai että ollaan saatu aikaiseksi vain varhaisia keskenmenoja. Sillä kyselyt yleensä loppuu. Ei juuri kukaan tule antamaan neuvoja sen jälkeen, vaan poistuvat vainvihkaa taka-alalle. Kun kerran on pakko udella toisten henkilökohtaisuuksia, niin annetaan sitten mitä tilaavat.
Onneksi on myös paljon tahdillisia ihmisiä, jotka eivät asiasta kysele vaan ajattelevat mielessään että lasten saanti on jokaisen oma juttu.

En itsekään koskaan kysellyt kenenkään lastensaantiasioista aiemminkaan, silloin kun oma prosessini ei ollut mitenkään ajankohtainen eikä lapsettomuus koskettanut minua. Olen aina ollut sitä mieltä, että tuollaisia asioita ei udella. Keskustellaan vasta sitten jos asianomainen avaa tämän aiheen. Ja ihan itse.

Mitä tulee lapsettomuuten liittyviin tunteisiin, minä ainakin olen kokenut hyväksi sen, että olen sallinut itselleni kurjien tunteiden kokemisen.

Älkää kieltäkö itseltänne niitä!

Koska, kyllä on _lupa_ olla vihainen, katkera, surullinen, kateellinen. Tunteet ovat tunteita, ja niihin on lupa.
Olen todennut, että jos yritän olla tuntematta noita negatiivisia tunteita, ja työntää ne taka-alalle, se aiheuttaa enemmän tuskaa, koska silloin sisälle jää jokin möykky. Sen sijaan, kun nykyään olen antanut luvan tuntea näitä kurjia tunteita, ajatellut, että kyllä minulla on oikeus näin tunteakin kaiken tämän vuoksi, niin olen huomannut että ne myös väistyvät nopeammin. Vaikeat tunteet ovat muuttuneet sen myötä helpommiksi. Annan luvan suruun ja kateuteen, ja sitten ne tulevat, mutta ne myös menevät pois eivätkä vie voimia.
Nykyään lapsettomuuteen liittyviä vaikeita tunteita tulee paljon, paljon vähemmän kuin aiemmin.

Mutta siskot, lapsettomuuden tuskaanne ymmämme vai me, jotka tässä samassa veneessä olemme. Sekin ajatus lohduttaa minua suuresti. Emme todellakaan ole ainoita maailmassa.

Voimia kaikille.

Vähemmän.
Anteeksi epäselvä kirjallinen ilmaisu!

Meillä on sama tilanne, että aina kun nähdään minun puoleltani sukulaisia nii tulee uteluita, että koska meille on tulossa vauva. Ollaan aina vaan vastattu, että kyllä se sieltä tulee jos on tullakseen. Me mentiin huhtikuussa naimisiin ja kaikki luuli, että me mennään naimisiin sen takia, että meille on tulossa lapsi.
Mieheni täsille olen pystynyt puhumaan lapsettomuudesta, koska hänkin on. Muille sukulaisille en ole pystynyt siitä kertomaan.

Olen kokenut vihan tunteita ja katkeruutta ja samaan aikaan vilpitötä onnea tuttujeni puolesta, että he saavat lapsia.... Se tunne skaala mikä on pään sisällä on jotain niin omituista ettei sitä oikein käsitä.

Miksei niille utelijoille muka voisi sanoa, ettei ole meidän vallassamme enää se asia? Itselläni ei onneksi tivaajia ole, asiasta kerroin jo lähemmille ystäville heti kun ei ottanut onnistuakseen ja hyvin ovat ymmärtäneet, ei tule pahemmin uteluja.

Lapsettomuuden kanssa painiessa tulis käydä myös keskustelua itsensä kanssa asiasta, ihan jo sillä ajatuksella, että mitä lapsettomuutta pahempia asioita maailmassa voisikaan olla?
Itselläni löytyi eräs autoimmuunisairaus. Kun kyse on loppuelämän sairaudesta, niin tosiaan kyllä sai aikaan ison myllerryksen sisäisesti, kun piti asiaa sulatella.
Paljon nousi pelkoja esiin, aloin pelkäämään isompiakin sairauksia, kun kerta tämänkin sain niin miksei sitten jotain vakavempaakin tulisi. Tai entäpä jos mieheni sairastuisi ja kuolisi? Entä jos tulipalo tuhoaisi kotimme ja veisi rakkaat lemmikkimme?

Kun noista murheellisista ajatuksista pääsin yli, niin voi kyllä uskoa, että niiden rinnalla lapsettomuus oli jo murheista pienin. Oli vaikea enää surra niin paljoa asiaa jota ei ole, kuin surisi asiaa jonka konkreettisesti menettäisi.
Sinänsä sairastumiseni oli lähes siunaus. Ennen sitä olin todella masentunut lapsettomuuden vuoksi.

Elämää pitäisi elää, eikä aina tavoitella ja kaivata sitä mitä ei ole. Itse yritän nyt vaan nauttia elämästä rakkaan mieheni ja ihanien lemmikkieni kanssa.
Meillä toisemme ja yhteinen tulevaisuus, kuului siihen sitten lapsi tai ei.