En halua töihin, tai en pysty

mulla on vähän samanlainen ongelma kuin sulla,olin jo kolmenkymmen kun vasta sain ammatin,pelkäsin kouluun ja töihin menoa,tunsin itseni ulkopuoliseksi(tunnen vielä tänäänkin).Töihin olen aina mennyt hyvällä asenteella,ja kuvitellut että tästä se kunnon elämä sitten alkaa!!Mutta parin kuukauden jälkeen alkaa ahdistaa ja toivon salaa ettei työsuhde jatkuisi pidempään.Tulen kyllä ihmisten kanssa hyvin toimeen ja minusta pidetään tosi paljon,mutta mikä työssä ahdistaa on se,että olen todella epävarma omasta osaamisestani,pelkään kokoajan ryssiväni hommat ja tulen pomolle kalliiksi,ahdistun kaikenlaisesta kritiikistä,olivat ne kuinka asiallisia tahansa.Pitäsi etsiä joku suojatyöpaikka jossa porataan vaikka p**sereikiä puuhevoiselle,niin ettei tarvitsisi ottaa paineita epäonnistumisesta.Nyt on alanvaihto edessä ja odottelen päätöstä koulupaikasta,ehkä mä olen ikuinen opiskelija.Itse kyllä tiedän montakin työtä missä olisin hyvä,jos vain uskoisin itseeni.Normielämä tuntuu vain niin ahdistavalta.

En ole minäkään ollut kuin muutaman kuukauden ajan elämästäni töissä. Ei vain kykene kun minuakin vaivaa paha sosiaalisten tilanteiden pelko ja töissä oleminen aiheuttaa ahdistusta ja uniongelmia. Muutenkin kaikki sosiaaliset tilanteet tuntuu liian haastavilta ja tuottaa suuria vaikeuksia selvitä niistä. Tällaisia ongelmia minulla on ollut jo kohta ainakin 6-vuotta tai niin kauan olen ainakin tiedostanut ongelmani.

Eikai sekään sentään normaalia ole että nukkuu huonosti, on kokoajan aivan super ahdistunut ja kun syö aamupalaa meinaa oksentaa ja joutuu ripuloimaan. Sen lisäksi aikaisin aamulla herääminen on todella vaikeaa. Ikää on jo reilusti yli 20 vuotta ja tällainen tilanne minulla. Ärsyttävintä on kun ihmiset kyselee opiskelenko mitään tai olenko missään töissä. Kukaan ei kykene ajattelemaan kuinka paha olo minulle siitä tulee jos joudun menemään töihin. Varmaan pitävät minuakin vain laiskana lusmuna joka ei vain jaksa tehdä töitä.

Sama vika täällä. En uskalla hakea töitä, kun ahdistus on niin suuri. Työttömänä ollut nyt pari vuotta. Sitä ennen olin puolivuotta töissä. Nukun huonosti. Lääkinnyt olen alkoholilla itseäni ja se ei pidemmän päälle ole hyväksi. Tiedostan sen itsekkin. Lääkäri määräsi aiemmin ssri lääkkeitä, mutta niistä ei ollut mitään apua. Puolivuotta meni kuin sumussa, enkä muista siitä ajasta oikein mitään. Mikä olisi ratkaisu? Kertokaa te viisammat. Rauhoittavat lääkkeetkö? Niitä ei tunnetusti kunnanlääkäri määrää.. Kaupassa käyntikin on joskus paha paikka.

Kumpa teillä olisi mahdollista saada terapiaa ja vaikka keskustella. Eiköhän siten vielä löytyis jokin duuni, jota voisi tehdä yksin ja itsenäisesti. Noista sosiaalisista peloista voi vapautua.

Jos on halu toipua, on mahdollisuus parantua. Jostainhan ne pelot on saaneet alkunsa, jokin alkujuuri on joka pitäisi tunnistaa ja parantaa. Itsetuntoa voisi yrittää tksinkertaisilla itsesuggestio harjoitteilla vaikka parantaa, sanoo itselleen peilin edessä joka päivä useamman k erran "minä olen hyvä ihminen, minä kelpaan, minä riitän, minussa on lahjakkuutta, olen hyvännäköinen jne..." Lopulta mieli uskoo mitä sille toistaa. Tai visualisoi itsensä päivän aluksi silmät kiinni suojaavan kuplan sisään mihin mikään kritiikki ei tartu ja missä muutenkin on turvassa. Halaus teille kaikille :)

Mulla olisi pitänyt alkaa opinnot opistossa pari päivää sitten, mutta kun menin sitten ekana päivänä paikalle, iski niin helvetinmoinen paniikki että oli pakko kääntyä takaisin... En tiedä mitä tehdä. Pitäisi kai huomenna sitten yrittää uudelleen, mutta ahdistaa niin paljon ja se lamauttaa täysin! En oikein pysty tekemään yhtään mitään muuta kuin istumaan paikallani tai sulkeutumaan huoneeseeni!

Mulla on varmaan jäänyt niin paljon huonoja muistoja peruskoulusta ja lukiosta että ne kaikki iskee päälle kun pitäisi aloittaa taas opinnot. Koitan sanoa itselleni että "tämä on uusi alku, ei täydy pelätä", mutta se ääni vaan katoaa pelon sekaan!

En tiedä minne mennä ja mitä tehdä?

Esitän (voi olla huono ratkaisisu, mutta toimi minulla aikoinaan), että jonnekin siitä töihin vain. Ei väliä minne.

Itse olin opiskelevinani eikä siitä mitään tullut. Olin opiskelevinani, kävin töissä silloin tällöin kun en enää saanut opintotukea. Eikä minusta ollut töihin, koska pelkäsin työntekoa ja siihen saakka olin epäonnistunut kaikissa työtehtävissä, koska olin niin helkkarin yksinkertainen.

No se oli sitten taloudellisista syistä pakko lopettaa se oleminen ja pelkääminen ja ottaa pitempi sijaisuus. Olla töissä päivittäin. Ja se toimi! Siitä saakka kokemukseni työelämästä ovat olleet hyviä. Harmittelen vain hukkaan menneitä vuosia muka opiskellessa. ja harmittelen, ettei YTHS:n psykologi, jonka luona olin käynyt vuosia, ollut moista ehdottanut.

Kyseinen ratkaisu vaikutti positiivisesti minuun ihmisenä ja muillekin elämänalueille ja se kai siinä oli tärkeintä.

Kannattaa kuitenkin olla ottamatta mitään liian vaikeaa eli olla haukkaamatta liian suusta palaa.

Heippa, minäpä kerron oman tarinani, olen tehnyt sen kyllä ennenkin näillä palstoilla.

Olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta varmaan koko ikäni, jo lapsena koin suurta ahdistusta tarhaan mennessäni, puhumattakaan koulusta. Kerran valehtelin jopa vatsakivusta ja umpisuoleni leikattiin, turhaan, mutta saipahan olla pois koulusta, sairaalassa olokin oli parempi vaihtoehto,

Lukion viimeisellä luokalla tilanne kärjistyi, hädin tuskin kävin koulua, mutta ei siitä mitään seuraksia tullut tuohon aikaan. Yritin mennä kouluun, mutta ovella käännyin pois ahdistuksen vuoksi.

Lukion jälkeen pääsykokeet meni peiseelleen, osaksi jännityksen vuoksi, osaksi neuroottisten ajatusten vuoksi: en ole lukenut kaikkia alan 7 paksua tietokirjaa ulkoa, en saanut kirjoituksista 7 ällää, siispä en voi päästä jatko-opiskelemaan ja turha edes yrittää.

Jotain 22-vuotiaana kokeilin työharjoittelua, mutta kestin kuukauden, sitten oli pakko lopettaa. Menetin työkkärintuenkin. Mistään en saanut apua, enkä osannut sitä hakeakaan.

Sitten menin työharjoitteluun jostain syystä lasten pariin. Lasten kanssa tulin toimeen paremmin kuin aikuisten, ja tunsin olevani hyödyksi ja lapset aidosti välittivät minusta. Koin että minäkin olen arvokas.

Tämä kokemus muutti minua, aloin opiskelemaan ja vähitellen pääsin työelämään. Tosi vähitellen. Työni on nykyisin iltatyötä, aamutyöhön en kykenisi, sillä yöt voivat joskus mennä valvoessa. Työskentelen edelleen pääasiassa lasten kanssa. Tosiaan en mitään muiden työpaikkojen juttuja jaksaisi. Tämän työn aloitin tosi vähästä, aluksi sijaistin, mutta nyt teen sitä 4 päivää viikossa. Suosittelen muillekin aluksi osa-aikatyötä tai että osan voisi tehdä etänä. Itseään voi siedättää. Esimerkiksi itse olen oppinut asioimaan puhelimessa mikä ennen oli minulle ihan hirvittävän ahdistava tilanne.

Töihin lähtö usein ahdistaa niin että ihan itken, mutta toisaalta työpäivän jälkeen on tyytyväinen olo ja huomaa että onkin ollut hyvä olla kotoa pois.

Teen myös keikkatyötä, sen verran kuin itse haluan ja jaksan. Eli olen saanut muokattua elämästäni ja työstäni sellaisen että pystyn tämän sairauden kanssa sitä elämään. Mitään rikkauksia en kyllä tällä työllä kerää.

Ai niin, ja pääsin myös 12 vuotta sitten opiskelemaan, lopputyö on kesken mutta ehkä kykenen siihen tässä pikkuhiljaa, aloitin terapiankin hiljattain. Lähdin hakemaan apua vasta vuosi sitten 37-vuotiaana.

Eli haluan vain kertoa, että elämää voi yrittää muokata itsensä näköiseksi. Sen ei tarvitse mennä samoja latuja kuin muilla perinteiset koulu-työ-auto-perhe-talo jne.

En kykenisi työskentelemään lastenkaan parissa koska pelkään lapsiakin. Valoisaa tulevaisuutta ei ole näkyvillä, ei niin millään muotoa ainakaan minulla.

Mulla on aika pitkälti tota samaa. Rupean jostain syystä aina jännittämään lähtöä, joko kouluun tai työharjoitteluun. Vaikea nukkua, ummetus, jännitys hikoilu etc.

Pahin ongelma on varmaan vatsavaivat ja hikoilu. Siinä hikoilussa on myös se ongelma että hikoilen takapuolesta ihan helvetisti jos käy jännittämään. Perhosia vatsassa koko ajan ja ajatukset prosessoi kaikkea negatiivistä hirveällä vauhdilla. Yritä siinä nyt istua kovalla puupenkillä koulussa kun takapuoli kastuu ja kainaloista menee kylkiin asti hikinorot. Mun on aina pakko päästä lähtemään n. 1 päästä herättyäni tai alan jännittämään niin paljon etten sitten enää pystykkään lähteä. Myös kaikki menot pitää jostain syystä suunnitella. Jos olen vaikka päättänyt, että tänään käyn kaupassa täytyy minun lähteä sinne heti.

8 vuotta terapiaa takana ja eri lääkkeitä kokeiltu. Mun elämän täytyy olla mahdollisimman stressi vapaata, enkä voi sitä liikaa painottaa. Mulla stressi lähtee helposti käpälästä, hallitsemattomaksi mössöksi, joka estää mistään nauttimisen. Kukaan ei oikein ymmärrä tosissaan mun ongelmaa.

Yritin mennä aloittaa nyt syksynä koulun mutta aloin jännittämään sitä jo kesäkuun alussa, eli kaksi kuukautta aikaisemmin. Siinä vaiheessa kun olin heräänyt yöllä monta kertaa hiestä märkänä, n. 2 viikkoa putkeen ja menetin ruokahaluni ja aloin polttamaan 15 minuutin välein tupakkaa, päätin etten todellakaan mene kouluun.

Ainoa tapa saada minusta enää työkykyinen on aivopestä minut. Mitään muuta keinoa ei taida olla. Olen vasta 24 vuotias ja tälläistä mulla on jo tässä vaiheessa elämää. Mahtaa vanhemmat olla ylpeitä...

Minä herään aamulla puoli viisi, jotta pystyn parin kolmen tunnin päästä lähtemään työhön. Jää yöunet aika vähiin ja loppuviikosta ovat aamut tosi hankalia. Aamuahdistus on paha.

Mutta tässäkin: vain itseäni pakottamalla, muutoin se ei suju. Töissä ei välttämättä ahdista sitten enää lainkaan.

tällä kans yks... ammatti hankittu mutta se työ on ihan mahdotonta mulle... 3 kk työttömänä.. ahdistaa kaikki työhön liittyvä ja työnhaku, hakemusten lähettely... täytyy aina valehdella hakemuksissa kaikenlaista, että pystyy ja kykenee työhön..

kotiinkaan jääminen ei oo vaihtoehto. :(

oma este työntekemiselle on epäonnitumisen pelko,olen ammatissani hyvä,ainakin paperilla ja tiedän useimmiten tasan tarkkaan kuinka työt tehdään,mutta kun kun työssä tulee eteen ongelma joka vaatii pähkäilyä ja soveltamista,iskee epävarmuus ja homma tyssää siihen.Alkaa ahdstus ja itsensä soimaaminen mielessä"no ethän sä tietenkään tähän pysty" ja se vasta ahdistaa.terauttini on sanonut että asennnan itselleni liian suuria paineita onnistumisesta ja se tuottaa vaikeuksia työelämässä.Virheitä en siedä ja kaikesta tekemisestä ensiksi näen ne virheet jotka muistuttavat omasta tarpeetomasta itsekritiikistä.Kaikesta pitää aina kysyä jonkun toisen mielipidettä ennen kun uskallan tehdä mitään,kartan vastuuta työstä ja tovonkin että joku muu ottaisi työtehtäväni omalle kontoilleen.haluaisn olla vain se apumies jonka ei tarvitse ottaa vastuuta työn onnistumisesta,pahinta on se että en koskaan tiedä mihin kykenen vaan epävarmuus painaa päälle kokoajan.Töitä haluaisin tehdä ja ihannoin ihmisiä ketkä luottavat itseensä ja omaan tekemiseen.Ahdistaa olla mitään saamaton turha ja tuottamaton yksilö.

Luin tämän ketjun ja siinä oli paljon samoja ongelmia kuin minullakin. Olen tosin jo 52-vuotias ja olen yrittänyt työelämässä roikkua mukana. Työhistoriani on repaleinen ja hyvää ansioluetteloa on hankala tehdä. Tosin en ole muutenkaan kovin haluttu työntekijä kun olen jo näin vanha.

Olen hyvilläni että elän yksin, sillä aikoinaan parisuhteessa ollessani mieheni ei ymmärtänyt lyhyiksi jääneitä työsuhteitani. Minua pelotti ja ahdisti ja pelkäsin tekeväni virheitä. Jonkin aikaa työpaikassa oltuani oli kuin tuli jalkojen alla - pakko päästä pois.

Kävin joskus vuosien varrella psykologin juttusilla työongelmistani. Hän totesi että olen vain liian herkkä ihminen. En pystynyt rahoittamaan terapiaa enkä saanut siihen Kelan tukea. Koska työsuhteet ovat olleet lyhyitä niin eipä tässä ole paljon päässyt ansaitsemaan. Työvoimatoimistoon en ole mielelläni mennyt, koska siellä koin joskus hyvin syyllistävää kohtelua. Enkä halua että minut pakotetaan menemään johonkin työhön johon todennäköisesti en pysty.

Tällä hetkellä olen ollut viikon kokopäivätöissä (johon ihmeekseni pääsin ja iloitsin jo uudesta työpaikasta). Viime viikko osoittautui järkyttävän raskaaksi - vaikka ei ole kyseessä fyysisesti raskas työ. En jaksanut kotona kuin levätä ja viikon työssäolo tuntui kuin olisin ollut siellä pitkän aikaa. Olen ihan ahdistunut kun aamulla sinne töihin täytyy taas mennä. Onhan minulla koeaika, mutta taloudellisesti ei kannattaisi poiskaan sieltä töistä lähteä. Asumistukikin lakkasi tulemasta kun kerroin uudesta työpaikasta. Vaikkakin seuraavaan tiliin saan vain viikon palkan niin asumistukea ei enää tule. Mitenkähän pärjään niin vähällä rahalla? Olen tottunut sinnittelemään huonoilla palkoilla ja kehnoilla sapuskoilla. Voi kun keksisin vaikka jotakin etätyötä mitä voisin tehdä kotona että ei tarvitsisi olla 8 tuntia päivässä työpaikalla!!!

Miltä tuntuisi ajatus kuljettajan ammatista? Rekkakuski, joku muu kuski, postikuski? -Ei liikaa ihmisten kanssa olemista, sopivasti yksinään, mutta kuitenkin tärkeää työtä.

Mullakin meinaa ajatus leikata kiinni harjoittelupaikassa mutta psyykaan itseni rauhallisesti sisään-ulos hengitelyllä että hengissä selvisin tänne asti ja varmasti rauhaisesti selviä kotiin takaisinkin. Välillä saatan piirtääkin vain jotain jotta pakokauhu katoaa eli siirrän sen toiminnan muuhun. Jos kotona iskee kauhu niin itsekseen voi asettua mieluisaan asentoon, sulkea silmät ja nostaa vaikka jalat seinää vasten siinä hitaasti hengitelleen sisään ulos.

Toinen on oikein pahoilla kilinöille: juoksu. Painaa mielen tyhjäksi juoksemalla ja palaa kotiin väsyneenä vaan usein raukeana. Mulla lääkitys jostain syystä on alkanut aiheuttaa enemmän kilinää päässä ja ilman sitä olen suht normaali vaikkakin ahdistunut. Tutkin asiaa netistä onko lääkkeille luontaista vaihtoehtoa ja jopa tuli yrttejä vastaan josta omaksi suosiksi nousi valeriaana (ei sovi raskaana oleville) mutta kuitenkin.

Kannatta tuolta selailla meinaa ja tutkia googlella kyseisten yrttien vaikutusta sekä voimakkuutta:
http://www.lootuskauppa.fi/epages/OVK.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/27052009-143228/Categories/Yrtit
Useimmat maksaa saman verran kuin rauhottavat joten teho voi olla vain parempi. Tietenkin jos lääkitys toimii en suosita vaihtamaan itellä ei vain ottanut toimiakseen.
Pari vaihtoehtoa työlle on työkokeilua työvoimatoimiston kautta tai:
http://www.edu.fi/etalukioetusivu/etalukiot
http://www.avoinyliopisto.fi/

"En vain jotenkin kestä olla toisten ihmisten seurassa joka päivä kahdeksan tuntia."

Mulla IHAN SAMA JUTTU! kuvittelin jo olevani ainoa.. on hyvä, että on muitakin.

Itse olen korkeasti koulutettu ihminen, mutta koulutukseni on alalta, joka ei työllistä. Nyt olen miettinyt alanvaihtoa, mutta suurin osa työllistävistä töistä ovat sellaisia, että ne vaativat sosiaalista luonnetta (esimerkiksi hoitoala). SOTE-alat kuitenkin ovat minulle ihan mahdottomuus, jo opiskelu alituisine "ole sosiaalinen, ole jutusteleva"-vaatimuksineen on liikaa. :(

Tuntuu oudolta, että "yksinäisiä" töitä ei oikein taida ollakaan. Koulutukseni perusteella minun pitäisi hakeutua johonkin arkistoon tms. töihin, ja se sopisikin minulle - mutta niitä töitä ei vain enää taida olla.

kuulostaa niin tutulta.

Ja mua vielä harmittaa tää nykyinen tyyli, että enää ei riitä, että teet työsi hyvin, sinun pitää myös osata markkinoida se. Eli, nykyään vaikkapa sen putkimieshomman ei välttämättä saa se, joka oikeasti osaa tehdä sen hyvin, vaan se, joka osaa markkinoida työnsä hyvin! Vaikka laatu sitten lopulta olisi mitä...

Ja tosiaan, työnteon ei tarttekaan aina olla hauskaa (mutta ei todellakaan 100% ahdistavaakaan!)... mutta pitää löytää joku motivaatio siihen. Toiset tekee rahan vuoksi, lasten elättämisen vuoksi, että on varaa siihen omaan harrastukseen jne. Ja ne jotkut harvat onnelliset onnistuu tekemään harrastuksestaan työn, ja saa rahaa siitä että nauttii mitä tekee. Siihen pitäiskin pyrkiä, mut välillä pitää vähän kärsiäkin, mutta ei sentään ihan kuolemaksi asti...

Ikävä kyllä sitä joutuu vaan tekemään jotain itselle sopimatonta, loppuunkuluttavaa p*skaduunia jos haluaa muutakin kuin sossun tuet (jotka ei edes ole isot, vaikka jotkut niin väittävätkin). Etenkin jos ei ole paljoa kokemusta ja koulutusta, niin aika heikosti mitään työtä edes saa. Itse olen ollut työtön kolme vuotta putkeen. Ei vaan löydy mitään duunia mitä edes voisin saada.

Alkaa vituttaa kyllä tää tilanne. Kaipa olen vaan tehnyt elämässä huonoja valintoja, mutta nyt en ilmeisesti saa edes yrittää uudestaan. On aika helvetin turhauttavaa kun 22-vuotiaana joutuu elämään kuin helvetin eläkeläinen... Mutta kaipa mulla oli vaan liian korkeat odotukset elämän suhteen!

Joo, enpähän joudu juoksemaan "oravanpyörässä", mutta kun rahat riittää just ja just vuokraan ja joudun seisoskelemaan leipäjonossa, niin alkaa sitä kaivata jotain muuta.

Kyllä tässä näin 25-vuotiaana ja lähes 10 vuotta erittäin rajun sosiaalisten tilanteiden pelon ja ahdistuneisuushäiriön kanssa taistelleena alkaa toivo olla täysin lopussa. En enää jaksa uskoa lääkkeisiin, terapioihin ja tilanteille itsensä altistaminen tuntuu vain tekevän olon entistä tukalammaksi. Jos olisi ase ja riittävästi rohkeutta enkä enää välittäisi toisten ihmisten tunteista niin ampuisin kyllä heti välittömästi reiän päähäni.

Mulla on viimeksi "diagnosoitu" estynyt persoonallisuus ja omasta mielestä se voisi hyvin sopia itseeni:

Estyneestä persoonallisuudesta kärsivä on ja ihmissuhteissaan voimakkaan estoinen. Hän kärsii jatkuvista riittämättömyyden, jännityksen ja epävarmuuden tunteista ja on herkkä arvostelulle ja hylkäämiselle. Sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita, koska estynyt ajattelee muiden olevan häntä kohtaan kriittisiä tai väheksyviä. Estyneestä persoonallisuudesta kärsivän läheinen tuttavapiiri on usein suppea, hän kaipaa korostuneesti kiintymystä ja hyväksyntää. Hän on vastahakoinen osallistumaan uusiin toimintoihin, joissa voisi joutua noloihin tilanteisiin. Hän ei halua olla tekemisissä uusien ihmisten kanssa, joiden myötämielisyydestä hän ei ole varma.

Töihin hakeutuminen on vaikeaa ja omaa mieluista alaa on hankala myöskään saada (ammatti jossa voisi työskennellä mahd. omatoimisesti).

Jumalauta jos edessä on ollut meno uuteen työpaikkaan tai koulutukseen niin jännitys ja stressi aina päällä ja mitä sosiaalisempi ja tiiviimpi työ/opiskelu ollut niin sitä hankalampaa ja kitkaisempaa se on ollut. Aamuisin on yleensä yököttänyt, mutta välissä ja nykyään tilanteet olleet tosin parempia. Ulos ihmisten ilmoille lähtiessä aina enemmän tai vähemmän varautunut varsinkin aamuisin jos lähtenyt liikenteeseen töihin yms.

Saa nähdä jospa tästä sais ainakin kesäksi jtn mieluista tekemistä :)

Tsemppiä kaikille itsensä kanssa painiville!

Mulla on kanssa aika huono tilanne. Oon 25 eikä työkokemusta ole kuin ilmaislehden jaosta ja koulun työharjoitteluista. Opiskelin tyhmänä asiakaspalvelun ja myynnin alalle kun lukiopohjaisena kesti vain kaksi vuotta ja joku ammatti oli opiskeltava.

Työharjoittelut oli h*lvettiä, pelkäsin ja ahdistuin mitä typerimmistä asioista. Iltaisin mietin kaikkia uhkakuvia mitä seuraavana päivänä voi tapahtua. Työpaikalla vaadin itseltäni liikaa, vaikka olinkin vain harjoittelija. Kaikista järjettömintä oli se, että vaikka koin nuo harjoittelut yhdeksi tuskaksi sain pääasiassa kehuja ja koulultakin vielä stipendin.

Valmistumisesta asti olen ollut työttömänä ja pelottaa, milloin työkkäri laittaa väkisin jonnekin. Kävin mielenterveystoimistossa hoitajan kanssa juttusilla ja hänen kommenttinsa oli, että jokainen hetki voi kuulemma tehdä uuden valinnan ja olla murehtimatta ja pelkäämättä! Kukaan joka oikeasti tietää, mitä ahdistuneisuus eri asioista on, ei noin voisi sanoa.

En tiedä, mitä pitäisi tehdä mutta tavallaan huojentavaa, että muillakin on samoja ongelmia...

Masennus=vitutus, ja uskokaa tai älkää, kaikki vituttaa joskus. Mut eihän se nykyihmiselle käy kun aina pitäis olla pitämässä hauskaa ja kaikki tommoset velvollisuudet kuten työssäkäynti, on ihan ylitsepääsemättömiä. Kun ärsyttää ku ei voi näppäillä sitä pirun älypuhelinta kokoajan vaan pitäis keskittyä johonkin muuhunkin, nyyh nyyh... itkua tähän väliin... Ja seuraavaks ulistaan siitä kun työt viedään kiinaan, no voi helvatta, mitä muuta kuvittelitte jos ette edes viitti töitä tehdä? Kaikkein "hauskin" tässä jutussa on vielä se kun ihmiset vetää noita ahdistus/masennus/muu tekosyy kortteja tähän että niillä päästään siitä vastuusta mikä muuten olis itsellään koska se on "sairaus". Mut hei, onneksi kaikki muut maksaa teijän lusmuilut ja voitte valittaa kun kelan hommat ei toimi.

Et tiedä asiasta yhtikäs mitään joten ole kiltti ja älä kommentoi enempää. Mene jonnekkin toiselle palstalle ja lopeta sairaiden ihmisten kiusaaminen!

I feel you, bro. Sama juttu minullakin, eli ahdistuneisuuden ja masennuksen joku multihuippu.. En tiedä, miksi kutsuisin neuroosiani.

Liikaa töitä jo kaksi pv ollut työssäoppimassa siivoamassa, seitsemän tuntisia päiviä ja voin sanoa olevani aivan loppu. Enhän nukkunutkaan ole viimepäivinä lähes ollenkaan. Ensimmäisenä duunipäivänä noin kolme tuntia ja nyt edellinen yö meni jollakin neljällä tunnilla.

Väsyttää kroppaa, mutta ei vain nukahda. Kai sitä jotenkin tässä on varautunut ja jokin ihmeen suojeluvietti tullut päälle kun on tottunut taistelemaan olojaan vastaan niin nyt sitä taistellaan väsymystä vastaan. Tiedä mitä kroppani tekee.

Toisaalta tunnen olevani eläväisimmilläni illalla/yöllä. Töissä/koulussa olen apaattinen kyynikko.

Työ on parasta lääkettä ahdistuneisuuteen.

Kokeilkaa, jos ette usko.

minulla on töissä paha olla. Ahdistun valtavasti ja uuvun kun pitää näytellä kiinnostunutta kun työkaverit juttelee mulle, kun mua ei vähääkään kiinnosta ne ihmiset. Saisimpa olla yksin. Kuin muita ihmisiä ei olis olemassakaan.
Ehkä jos erakoksi alkais, ehkä silloin sais olla rauhassa. Joudun olemaan vähän väliä sairaslomalla töistä kun masennun ja ahdistun ja fyysiset voimat loppuvat. En taida kuulua tähän maailmaan.

Täällä työkyvyttömyyseläkkeellä oleva erakko, ei se ahdistus ja masennus siitä ole helpottanut, mutta saanpa ainakin erakoida rauhassa.

Mulla on vähän sama ongelma että töihin meno pelottaa....

Koulussa olo ei ole koskaan tuntunut ahdistavalta ja tämän takia olenkin ns. ikuinen opiskelija mikä alkaakin jo hävettää. Olen opiskellut muutaman ammatin ja lisäksi muutama koulu on jäänyt kesken ahdistuksen takia. Osaamista mulla on enkä ole tyhmä mutta niin helvetin epävarma omasta osaamisesta. En uskalla ottaa mitään vastuuta ja sitä juuri työelämässä pitää ottaa.

Kävin useamman vuoden terapiassa mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Mä olen yrittänyt ja pakottanut itseäni ties mihin... ahdistus vie aina voiton joka menee tosi pahaksi.

Nyt olen taas havahtunut ajatukseen että mitä helvettiä sä teet, ei susta kuitenkaan mihinkään ole. Pelkkä ajatuskin jo siitä että menen töihin saa oksennusrefleksin laulamaan.

Ajatukset menevät välillä tosi synkiksi. Olen muutaman koulun lopettamisen jälkeeen maannut kotona puolisen vuotta ja sitäkään en kestä, pakko jotain on tehdä. Mutta mitä voi tehdä kun ei uskalla tehdä mitään.... siivoustöistäkin saan päässäni kehiteltyä vaikka mitä....

Ihmisten kommentit sekä ns. omassa päässä oleva pakote työntekoon saavat mut välillä harkitsemaan jopa itseni tappamista, se olis ratkaisu kaikkeen. En jaksa enää tapella tän asian kanssa, en jaksa enää vastailla ihmisten kysymyksiin että mitä sä tällä kertaa sit opiskelet, en jaksa enää vastailla kysymyksiin miksi et mene töihin, en jaksa enää mitään.

Minä 32 v. Pisin työpätkä 8kk. Neljään vuoteen tehnyt mtn. Olen luovuttanut, en kykene ongelmieni kanssa työntekoon, piste.

Kyllä se on ihan pakottamalla mentävä joka aamu. Minusta kaikkien pitäisi tehdä jotain leipänsä eteen. Ja kyllä, se voi olla sietämätöntä mutta silti.

Ompa ihana huomata ettei ole ahdistuksensa kanssa yksin!! Vaikka mukavaahan tämä ei ole meille kenellekkään :( Olen ollut pitkiä jaksoja pois työelämästä ja sen jälkeen palannut työhön...joskus palaaminen sujuu hyvin,mutta sitten on niitä toisia kertoja...Tällä hetkellä en ole pystynyt työssä olemaan.Teen sosiaalista työtä jossa oltava koko ajan muiden kanssa tekemisissä--olen aina ollut hyvin sosiaalinen ihminen,ja ulosanti sekä vuorovaikutus taidot olleet vahvuuksiani.Nyt tuntuu että yrittäessäni työhön paluuta menen täysin lukkoon...menetän toimintakykyni ja alan voida pahoin..tuntuu että on päästävä pois ja äkkiä :( Hirvittää jos joku tarvitsee minua enkä uskalla ottaa vastuuta mistään...Olen niin harmistunut taas tilanteesta.Rakastan työtäni ja todellakin haluan sitä tehdä.Sairaslomalle jääminen tuntuu ahdistavalle ja arvotan itseäni liiaksi työn kautta...kohtelen itseäni huonosti ollessa sairaana...Kumpa tästä taas nousisi.olisi mukava kuulla onko muilla samankailtaisia tilanteita ollut ja kuinka siitä olette selvinnet.

Olen ollut kohta vuoden työkyvyttömyyseläkkeellä, pahimmat ahdistukset ovat helpottaneet ja syksyllä aion aloittaa lääkityksen alasajon.
Jo pienenä tiesin ettei se normi: työssä päivät, lopun aikaa toipumiseen, ole mua varten.
Nyt viisikymppisenä olen eläkkeellä eli aika pitkään sinnittelin.

Itsekkin olen viimeiseen 10 vuoteen ollut töissä reilut kaksi vuotta. Ei ole ammatillista koulutusta ja muutenkin peli tuntuu menetetyltä. Työhaastattelutkin tuntuu mahdottomilta.

Onneksi täällä on muitakin. Luulin olevani ainut omituinen tapaus. Olen viihtynyt vain parissa työpaikassa elämäni aikana. Yleensä työ ja ne ihmiset siellä tuntuu kidutukselta. Kotona voi aika käydä pitkäksi, mutta parempi sekin kuin haluta tehdä itsemurha työn takia. En ole työkykyinen enää. Olenkin ollut sairaslomalla nyt pari vuotta putkeen mt-ongelmien takia. Tämä sopii minulle. Ikinä en tule rikastumaan mutta tämä riittää.

Mitä jos kaikki ihmiset eivät sittenkään ole yhtä lahjakkaita?

Mitä jos sosiaalisuuteenkin vaikuttavat synnynnäiset kyvyt?

----

Kyllä kaikki ovat yhtä musikaalisia, kyse on vain viitsimisestä.

Suomalaiset vain metsäläisyyttään tuijottelevat hississäkin kenkiinsä, siinä missä TÄÄLLÄ RANSKASSA, HUOM ASUN ULKOMAILLA, OLEN VOITTAJA, Pierre jäå viheltelemään perääni vaikka asuu kolme kerrosta alempana

Itsehän haluaisin johonkin töihin, en vaan pysty hakemaan töitä ja selittämään vuosien aukkoja työhistoriassa. Ongelmana ei siis ole itse työt vaan töiden haku. Toki työnkin pitää olla sopivaa.

Onko ketään onnistanut pitkän työttömyyden/onnettoman työhistorian jälkeen työpaikan saannissa ja miten? En nyt tarkoita jotain 20-vuotiaita vaan sellaisia kolmekymppisiä tai vanhempia.

Neuvoni teille ketkä ei pysty työntekoon, TE-toimisto kun pakottaa työhaastatteluihin joihin ette selvinpäin pysty eikä ole lääkitystä, ottakaa sopivasti alkoholia, tunkekaa suunne täyteen suunraikastus-pastilleja ja käykää vastailemassa lyhyesti haastattelussa, kehonkielenne ym kyllä kertoo ettette paikkaa halua (eikä kukaan teitä muutenkaan ottaisi), joten pysytte työttömystuen piirissä. Menot minimiin jne. Tai sitten koitatte saada sellaisen lääkityksen (PITKÄVAIKUTTEISET bentsot yksityiseltä), ettei hermosto käy ylikierroksilla jatkuvasti (kuten itsellänikin), niin pystytte työntekoon. SSRI/masennuslääkkeet ei auta yleensä ainakaan kauan, ja ne vasta saakin aivokemiat sekaisin.

Pitkään tehnyt hoitotyötä kädet menneet huonoksi raskaassa työssä. Työkykyneuvottelu ei. Ratkaisua tuonut kun en pysty työhön jota tarjottiin. Taas sairaslomaa en ymmärrä miksei meitä vanhoja lasketa pois työelämästä . Saisivat nuoret töitä tehdä!

Olen yli 40v.
Muisto on kun muutin ja olin 1v . Itkin ja sanoin kaukana, kaukana.
Eskarin aloitin ja olin paikkakunnalla uusi johon ei niin vain hyväksytä uusia joten olin kiusattu. Ala-aste jatkui paljon pahempana minun syyksi rikottiin ikkunoita koulussa ja useimat tunnit jouduin seisomaan luokan edessä , nurkassa. Opettaja kysyi kuka teki ja minut syyllistettiin joka ikinen päivä vaikka sanoin kuka oikeasti teki olin koulukiusattu oppilaiden ja opettajan kautta . Totuuden kerroin aina, olin syntipukki, jonka niskaan muut oppilaat rikkoivat ja kiusasivat. Naapurin poika joka oli yksi näistä kiusanhengistäni, rikkoi naapuritalon aulan ikkunan , vanhemmilleni maksatettiin se koska ns. Näkijöitä olivat juuri samat lapset jotka kiusasivat koulussani. Lopulta vanhempani päättivät että tämä on loppu muutimme maalle.
Ala-aste meni hyvin kun kykenin opiskelemaan enkä ollut kiusattu enää. Yläasteella kohtasin samat kiusaajat ja masennuin , lähes kaikki välitunnit 7 luokalla olin yksin. En halunnut olla kenenkään kanssa, 7 loppvuosi -9 luokkaan lopulta lintsasin usein ja pysyin poissa. Pääsin juuri ja juuri koulun läpi.

Ensimmäinen työ alkoi syksyllä. Kunnan työohjelma 6kk metsurin apulaisena, nautin kovasti tuosta. Vanhempi mies toimi metsurina ja vanhempi nainen keräsi oksat ja karsi pienet puut kasoihin. Olin apuna kaatamassa puut ja kannoin, käänsin tukit ja puut helpommin kerättäviin kasoihin. Työt loppuivat hakeuduin ammatti kouluun. Pääsin sinne, en kumminkaan kyennyt opiskelemaan masennuin ja 2kk jälkeen lopetin. Aloitin armeijan 17v aika josta nautin 10kk tuntui niin lyhyeltä. Krhk alokas aika oli kova treniä myöhään syksyllä, jonka jälkeen sain mahdollisuuden asentaja koulutukseen. Koulutus aika meni nopeasti jonka jälkeen alkoivat 8h työpäivät. Tämä oli toinen nautinnollinen kokemus jonka olisin toivonut jatkuvan pidempään. Kolmas työpaikkani ja löysin naisen jonka kanssa meni 19v.
Olin apumiehenä rakennustyömaalla, ehdin olla 5kk tuolla työmaalla ja isäni sairastui joutui luopumaan työstään, hänen yrityksensä vallattiin ja hankinnat muutettiin rahaksi. 1 kkden kituutin vielä työssäni, isoisäni kuoli ennen kuin pääsin kotiin naiseni kanssa. 1,5 vk hautajaisten jälkeen tulin kotiin. 21 v menin naimisiin jonka jälkeen aloitin työt asentajana taas 6kk työ, en kyennyt olemaan töissä lopulta aina sosiaalisten tilanteiden ja itseluottamuksen kanssa tulee ongelmani. 2 kk työ ja sama. 4 kk kunnan työntekijänä lyhytaikainen työ kokonaan. Jokaisen työsuhteen välissä 3-6kk tauko en kyennyt muuten sosiaalisten tilanteiden pelko jatkui enkä luota itseeni. Tämän jälkeen muutto etelään tuolloin oli jo 2 lasta perheessämme. Työ suhteni olivat 2vk-6kk suurin osa 6vk. Pätkiä masennus päällä kokoajan ja käytin aikaani pelaamiseen lopulta suljin kaikkea pois ympäriltäni sulkeuduin , lopulta erosimme. Pisin työsuhde 2v mikä tuli seuraavaksi jos en olisi sairastunut vakavasti ja ollut sairaslomalla en olisi mahdollisesti kyennyt siihen. Tein työt ja tulin kotiin treenasin ja tein töitä kotimetsässä kaadoin puita ja tein polttopuita. Tämän jälkeen lähdin aikuiskoulutukseen 1,5v. kävin koulun loppuun hyvin arvosanoin kuvittelin tekeväni kirvesmiehen töitä paljon. Yritin uutta suhdetta rakastin häntä kumminkaan ei toiminut, lopulta totesin elämästäni samalla paras elää yksin. Omat pelkoni ja elämäni on hajallaan miten koskaan voisin antaa toiselle onnellisen kun tunnen olevani rikki. 2-4 kk menee työsuhteessa ihan ok, mutta sen jälkeen alkaa ahdistaa, pelkään tekeväni väärin työtäni ja asioita sekä sanovani väärin. Sulkeudun loppua kohti en kykene sanomaan mitään lopulta. Masennun, itken, en kykene toimimaan.

Ahdistuneena tai masentuneena ei kannat töitä tehdä jos se ei tunnu kivalta ja yutältä. Aikaa kannattaa antaa itselle itsensä parantamiseen ja muuhun mielekkääseen tekemiseeen. Kyllä Suomessa aina saa katon pään päälle eikä kukaan kuole nälkään. Terveyttään ei kannata pilata kokonaan pakolla jotain vastenmielistä työtä tekemällä. Liikaa työntekoa jossain vastenmielisessä paikassa katuu kyllä viimeistään elämän loppuvaiheessa.

Tunnen niin paljon samaa itsekkin, olen tällä hetkeltä 35v mies ja tuntuu että vaikka kuinka haluaisin ja yritänkin tosi paljon olla niin sanottu "normaali" mutta vaikka kuinka yritän niin tuntuu että en vain pysty siihen pitkään, töitä tehnyt tähän ikään mennessä hyvin paljon erillaisa hommia, vartijana, myyjänä, varastossa, rakennuksilla. Ja joka työtä aloitaessa koen että nyt ryhdistäydyn ja alan elämään niinkuin kaikki muutkin niin pää vain tuntuu vähintään puolen vuoden jälkeen hajoamaan paineista, stressistä, odotuksista. :( Ja vielä itsellänikin se että ympäriltä tulee lisää paineita, yritä pysyä nyt töissä, niinkuin me kaikki tai eikö susta nyt tohonkaan taaskaan ollut, joten sekin kaiken lisäksi aina painaa :( Enkä osaa/kehtaa apuakaan hakea koska epäilen ja pelkään mitä lähiset ajattelevat ja jotka juuri myös valittaa kokon ajan sen jälkeen sanoisi...... :(

Täällä voit jakaa kokemuksia meijä mukavimpien kaa. Älä välitä trolleista. Ne on tyhmiä.
Ei kaikki jaksa tehä duunia. Myös koulutustaso merkkaa paljon. Jos ei koulutusta, on vaara pudota ja hyvinki pian.
Se lisää myös huononarvontunnetta.
Ei välttämättä kaikilla näin, mutta kuitenki työttömyys tutumpaa, jos ei koulutusta tai kehno koulutus.
Itte osasin kyllä koulussa hyvin oppiaineet, mut kiusaamisen takia jätin kaikki koulut kesken.
Pian sitä sitte mökittyidyin, jäin kotiin makaamaan, sormia pyöritteleen, nettikommentoimaan ja jotain kävelylenkkejä tekeen pakollinen ruoanlaitto.
Siinäpä se elämäni pähkinänkuoressa.
Tsemppiä sulle!
Me oomme yhtä hyviä kuin muutki.
Muista tämä sana.
Jooko?

Toivon teille jaksuhaleja ja issoo sydäntä tulevissa tehtävissänne. Oikein hyvää ja rauhallista joulua ja uutta vuotta.

Itelläni koulutus taustaa jonkin verran, jopa nuoriso-ohjaajaksi tullut opiskeltua, mutta koulu-kiusaamis menneisyys itelläkin koko koulu ajalta. Jättänyt jäljet vaikka eteen päin vähän päässytkin mutta silti... :( hankala joskus luottaa ihmisiin... Sitä kautta sitten kaikki muutkin stressi työstä yms, vain kertyy vielä herkemmin päälle. :(

Pakko laittaa viel loppuun pari niin kulunutta fraasia.... "eteen päin sano mummo lumessa, kun silmä puhkes ja ukko kuoli" Ja "mikä ei tapa, ni vahvistaa" En tiedä muiden mielipiteitä tästä, mut kun riittävästä mukamas "vahvisttaa" tai jotian paskaa, ni alkaa kyllä vaan sattumaan ihan vitusti....

Samahan se tilanne täälläkin. Sos tilanteiden pelkoa, ahdistusta,unettomuutta, fyysisiä kipuja jne perussettiä siis.
Kouluja käynyt yhteensä 19v, mutta ammatti jäänyt saamatta, oireet kussu aina kaiken. Työelämän jätin taakse 12v sitten.
Oireet aaltoillen ja välillä ei kauppaan kykene tai esim kävelemään bussipysäkillä olevien ihmisten ohitse.
Hoitoa yrittänyt saada lukemattomia kertoja homma aina sama. Masis lääkkeitä kokeillaan sit nostetaan määrää ja otetaan toinen rinnalle. Ikinä niistä ei ole hyötyä ollut, valtavaa tuskaisuutta ja kerran mikälie agressiivinen hypomania.
Silti niitä samoja pillereitä aletaan aina vaan uudestaan tuputtamaan, voi kuulemma nyt toimia vaikka ei ole aikaisemmin toiminut.
Fyysisiin kipuihin joiden aiheuttaja täysin selvillä ja kipu tyypillinen vammaan nähden ei tahdo saada mitään kivunhoitoa. Kuulemma henkistä ja ensin pitäisi hoitaa ahdistus niin fyysisetkin kivut hellittäisi.
Yritä siinä sitten kuntoutua kun kivuilta ei juuri saa nukuttua, ilman syvää unta ahdistus ja mielialanvaihtelu on taattua. Kuulemma kipua tai unettomuutta ei pidä lähteä hoitamaan, vaan pälliryyniä naamaan siitä taivas aukeaa.

Potilastiedoissa vääriä merkintöjä esim oireiden alkamisjankohta merkitty 10v väärin, niitä ei saa muutettua, koska kuka syrjäytynyttä työtöntä kuuntelisi.

Mutta juu tunteepahan lääkärit itsensä paremmiksi ihmisiksi kun välillä pääsevät sanomaan ota itseäsi niskasta kiinni, tai eihän se ole hyvä olla tekemättä mitään.

Oireitahan ei voi hyväksyä työttömyyden syyksi! Pitää syyllistää ja sanoa että työttömyys aiheuttaa oireet. Omaa näkökantaansa voi tohtori näppärästi tukea kirjaamalla vääriä tietoa oireista ja alkamisajasta.

Onneksi sentään jotku kykenee töihin ja maksamaan veroja, jolloin kaltaisenikin saa kaurapuuronsa aamuisin.

Ensimmäinen koulutus kohta saatu, oikeastaan kyseenalaisin keinoin.
Opettajat luulevat, että ei kiinnosta yms. Vaikka opinahjoon näin melkein 29v pääsee, opetustilojen oven edessä iskee niin kauhea ahdistus, että pakko on lähteä pois.
Halu töihin on aina ollut, mut sos.fob. on niin paha, että ihan perus elämään liittyvät vuorovaikutustilanteet on aivan karmivia ja aiheuttaa tuskaa. Linja-auton odottaminen tuntemattomien kanssa on saanut hiukset tippumaan(pakko-oireet lievittää). Lääkkeitä syöty hemmetisti, ja oikeastaan täysi koomalääkitys helpottaa. Siispä ne on pois.
Ahdistaa sairaasti. Ja ihmiset ei vaan jotenkin pysty ymmärtämään. Tutuille ihmisille pystyn puhumaan( paitsi jos en oo nähnyt useesti), muutenki tietenkin jotain sössöttää ja saa sen saatanan pakokauhun tunteen( miksi minun piti puhua). Vmp, elämä on.

Pitää olla vittumainen luonne, että jaksaa töissä vittumaisten ihmisten kanssa.

Sama homma, ahdistusta potenut lapsuudesta asti, syynä mm. vuosien koulukiusaaminen ja päihdeongelmat perheessä. Väkisin tehnyt töitä tähän kolmenkympin ikään asti, viimeiset vuodet osa-aikaisesti. Nyt jäin työttömäksi eikä minkäänlaisia haluja työhön palaamiseen ole. Paniikkioireet aiheuttavat unettomuutta, mikä lisää ahdistusta, masennusta ja unettomuutta. Kierre on valmis. Viimeiset 10 vuotta nukkunut lääkkeillä, jotka nekään eivät toimi jos elimistö käy ylikierroksilla. Takana pitkä lista sairauslomia. Julkisen puolen terveydenhoitoa ei ahdistuksen hoito kiinnosta. Työkkäri pakottaa hakemaan töitä, jotka johtavat terveyden romahtamiseen. En käytä päihteitä lainkaan, mutta nyt alan polttamaan kannabista, että selviän tästä hengissä.

Saattaa olla työuupumustakin, mullakin ahdistaa töihin meno joku työpelko kai ite haluisin kotoakäsin tehtävän työn .

olen skitsofreenikko (erilaitumaton on diagnoosi) ja tulen kun hoidot kehittyvät pikku hiljaa parempaan kuntoon.

tarkoitan sitä että minulla menee taloudellisesti ihan kohtalaisen hyvin ja on oma hyvä kämppä.
se, vain että täytyy olla kärsivällinen, olen 40 vuotias, että tulee kuntoon ja hoidot kehittyvät, tarkoitan sitä että vaikka on sairas voi silti mennä ihan hyvin.

toivon vain että tekin pääisisitte eläkkeelle kuten minäkin aikoinaan että elämä olisi paljon helpompaa.

olen ollut koko ajan ilman parisuhdetta, sillä koitan kerätä sekä taloudellista, että fyysistä (terveyttä) ja henkistä (aivojen toiminnan parantamista) asiaa koko ajan.

mutta onhan tämä silti karua, mutta silti helpompaa kun on eläkkeellä.

Heh, meidän kaikkien pitäisi varmaan käydä ensin psykologilla hoitamassa ahdistus pois. Jokaisella täällä näyttää olevan itsevarmuus matala ja minäkuva vääristynyt :D Sama homma täällä, inhottaa kun normaalit asiat ahdistaa tosi paljon ja ylimietin niitä.

Samaa rataa meni mullakin, kunnes menin Ananda Margan meditaatiojuttuihin mukaan ja opin tanssimaan kiirtania, sen jälkeen alkoi ongelmat kutistua ja uskaltauduin viimein kotoa ulos ja lopulta maailmalle. Henkisyyttä ei saa laiminlyödä sen olen oppinut ja sen avulla pääsee aina tavalla tai toisella eteenpäin. Kiirtanista on hyvä aloittaa, https://www.youtube.com/watch?v=5j7cPuwvUrQ&t=180s

Ison varpaan koskettelu lattiaan toimii vyöhyketerapian tavoin rauhoittaen aivotoimintaa, mantran laulaminen kohentaa mielialaa ja sen merkityksen ajatteleminen auttaa saamaan yhteyden korkeimpaan tietoisuuteen joka on myös osa meitä.

Olen ammattikoulun vikalla ja haluisin kuvata asuntoja työkseni mutta ahistaa hirveästi ajatus hakea töihin ja sana asiakaspalvelu hirvittää. En tykkää siitä kun minua arvostellaan. Vähän huono itsetunto ja ahistanu vuosia erilaiset asiat. Pitäs kai saada itsetunto kuntoon ja paljon rohkeutta ja varmaan vähän koulutusta että pystyisin. Pahinta on kun en halua tehdä mitään muuta. En pysty mihinkää muuhun... Mikää muu asia ei kiinnosta enkä aio tehdä työtä joka ahistaa. Ja se että ihmiset ympärillä painostaa että jotain pitää tehdä niin vituttaa vielä enemmän.

Samalaisia ongelmia kuin monella jotka täällä kuvaavat ahdistusta , itsekin töitä koitin tehdä mutta tunnollisena ihmisenä se vain pahensi terveyttä ja päätin sitten siirtyä eläkkeelle ja näin on tosi hyvä , suosittelen , terveys on liian kova hinta työnteosta , itselle tuli jo loppuiän vaivat ja kärsimykset valitettavasti , kaikkien ei kannata toistaa samaa virhettä , kuuntele itseäsi , muut valitettavasti tarjoavat vain arveluitaan ja tietysty kannustavat eteenpäin kuten pitää mutta usein itsekin vaivoihin havahtuu valitettavan myöhään , sitten kun tervehtyminen meneekin jo vaikeaksi ja terveys pistää loppujen lopuksi sitten pisteen ponnisteluille.

Minä loisin täysin hävyttömästi muiden rahoilla, koska olen tajunnut saman asian jo aiemmin. Ei paljoa kiinnosta muiden mielipiteet, koska olen sairas.

Ymmärrättekö vittu sairas!

Olipas samaistuttavia kommentteja paljon, sekä aloitus että moni muu kirjoittaja. itsellä aikalailla vastaava tilanne, alle 35v mieshenkilö jolla ei oikeastaan mitään työkokemusta, ei peruskoulua pidemmälle vietyä koulutusta. olin jo valmiiksi täysi-ikäistyessäni veloissa vanhempieni typerien ja ilmeisesti jopa rikollisten talouspäätösten takia, tämä tuli mulle itelle yllätyksenä kun täytin 18 ja koitin ottaa enemmän omia asioitani hoitaakseni. on käyty läpi asunnottomuutta, hälläväliä-tyylistä aika rankkaa päihteidenkäyttöä (no ei tullut narkattua neulojen kanssa mutta olihan siinä muutakin ku keskikaljaa ja pilveä) ja yleistä asennevammaa taikka jopa suoranaista vihaa maailmaa kohtaan. ei kiinnostanut pistää tikkua ristiin kun velkojen laajuus selvisi (noin 10kiloeuroa. jonkun mielestä vähän, itselle nuorena tuntui aika game overilta). tuohon päälle vuosikausien hälläväliä-asenteesta johtuneet "pikkuvelat", kaikenmaailman laskut paitsi pakolliset sähkö vuokra jos asunto oli meni suoraan paperinkeräykseen. on sanomattakin selvää ettei tuossa jatkuvassa kierteessä paljoa opiskella tai tehdä hommia jotka näyttäisi hyvältä ceeveessä. yli kymmenen vuotta tyhjää, uskon että ois helpompi mahdollisessa työhaastattelussa kertoa vaikka istuneensa vankilassa kuin totuus siitä että ei ole välittänyt mistään. olen myös perus suomalainen mies siinä mielessä että en koskaan ole kertonut näistä ongelmista johtuneista ongelmista oikein millekään instanssille, ja jos olen, niin olen kyllä pitänyt huolen että olen asian esittänyt parhain päin. viiden vuoden päivittäinen rankka dokaaminen oli sossutapaamisissa muutaman bissen tissuttelua iltaisin. nykyään vaivaa sitten kaikki uniongelmista, ahdistuksesta, sosiaalisten tilanteiden peloista, paniikkikohtauksista, heikosta fyysisestä kunnosta liittyvistä vaivoista paskana oleviin hampaisiin ja luultavasti kaljaa kittaamalla puhjenneeseen kihtiin ja yleiseen todellisuuspakoisuuteen johtuen tästä koko hässäkästä. on tullut istuttua erilaisissa kuntoutuksissa/aktivointipalavereissa/työtoiminnoissa niin paljon että olisin varmasti pätevämpi kokemuksen puolesta hoitamaan noita omavalmentajien jne hommia, sen verran tutuksi tullu kaikki erilaiset systeemit joihin meitä ulkoisesti ihan ok-oloisia mutta sisältä täysin riekaleina olevia ihmisiä sysätään. edellinen kuntouttavan työtoiminnan jakso päättyi tavallaan heti kun mahdollisuus "etäpalveluun" poistui, ja nyt voikin ottaa kesän aika iisisti, uskoisin kun on pidempi pätkä te-lusimista takana. tässä tilanteessa on aika huvittavaa lukea uudesta työnhaun mallista jossa jokainen työtön joutuu lähettelemään jotain nelisen hakemusta työpaikoille kuukaudessa/jonkun jakson aikana. mitähän sinne hakemukseen kirjataan? ei työkokemusta, ei koulutusta ja itse jätkäkin ihan tyhjä arpa ja luultavasti menoerä työnantajalle. en todellakaan usko että ikinä tulen työllistymään vaikka haluaisinkin, viimeiset viisi vuotta on todellakin yritetty. moro tutuille jos joku tunnistaa.

Koulutus ei takaa työkykyä.Itselläni kaksi tutkintoa ja työhistoriaa ei ole koska sairastuin kun opiskelut oli menossa.Olen työkyvyttömyyseläkkeellä ollut 11 vuotta.Tutkintotodeistukset tallessa.Eli ei se koulutus takaa sitä että olet työkykyinen.

Täällä yksi. Ahdistaa myös potkut vaikka olenkin tunnollinen työntekijä. Ehkä siinä on sellainen henkinen suojamuuri että jos ei mene niin ei tarvitse ottaa riskiä että tulee taas iso isku omaan jo rippeeseen olevaan itsetuntoon.

Kiusattu paljon koulussa. Hyvin tiukka ja tahalteen itsetuntoa lähes päivittäin rikkova isä joka on myös saanut äitini itsetunnon rikki aikuisena. Sain itseäni edes jotenkin kasaan ja lähdin tekemään tutkintoa. Eka tutkinto jäi kesken ahdistuksen yms takia. Seuraavassa tutkinnossa aikuisiällä: harjoittelupaikoisssa ja koulussa sain kehua mutta viimeisessä olikin sellainen ohjaaja joka huijasi minusta täyttä valetta opettajalle arvioon ja jäi ainoaksi 1numeroksi (eli huonoimmaksi). Muut numerot olikin 3:sta ylöspäin. Kuulemma en osannut mitään, käyttäydyin huonosti ja olin aina myöhässä (olin aina 10min etuajassa) vaikka itse ohjaajaa ei usein edes näkynyt ja sen verran luottoa oli että tekstarilla sain viestit mitä piti tehdä ilman erillistä ohjausta ja silloin kyllä naamatusten kehuttiin kun nähtiin. Vaikka tiesin että kyseinen ihminen haluaa vaan pahaa (puhui todella alentavaan sävyyn jopa ystävistään minun kuullen) se silti rikkoi itsetunnosta loputkin sillä se oli minulle harjoittelu jossa halusin harjoittaa myös pääkoppaani ja tehdä todella hyvän numeron . Kyseinen harjoittelupaikka oli alaltaan harrastuslaji mitä olin tehnyt ennenkuin opin edes kävelemään. Olin jopa kilpaillut paljon siinä. Noh, se ohjaaja sai potkut myöhemmin sieltä käytöksensä takia mutta se ei ole auttanut minun itsetuntoon sillä se on jo sortunut. Se ainoa jossa tiesin olevani hyvä oli nyt tuhottu silmieni edessä.

Nyt muutin ulkomaille miehen työn perässä ja pitäisi täältä ponnistaa työelämään itsekkin. Ahdistaa ja pelottaa eikä paljon vaihtoehtoja ole. Kela ei anna tänne tukea eikä täältäkään tule eli vaihtoehtoja ei ole. Haluaisin kovasti perustaa oman yrityksen tai opiskella oikeasti unelmieni ammattiin mutta täällä se ei ole mahdollista sillä unelmien ammattini vaatii oman maan kansallisuuden. Hyppään varastolle todennäköisesti jälleen ja toivon että pomot eivät ole ilkeitä sillä hyvät pomot saavat minutkin rahoittumaan ja panostamaan työhön stressin sijaan. Potkujen pelko ei taida koskaan lähteä, pelkään niin paljon sitä mitä se tekisi itsetunnolle. Toivotan kaikille nyt tsemppiä. Emme ole syntyneet töihin vaan elämään ja jos työ on oikeasti mahdotonta pääkopan takia ymmärrän täysin.

Minä etenin alkoholistiperheen kasvattina mainostenjakajasta ja vessojen putsarista korkeakoulutetuksi asiantuntijaksi kansainvälisiin tehtäviin. Olen saanut osakseni vaikka minkälaisia vakavia traumoja ja kaltoinkohtelua. Lisäksi on iso liuta mt-diagnooseja. En valita pienistä. Tee AP perässä jos kantti riittää.

mua kokeiltiin eri jutuissa kokeiluis mut kaikki meni puihin, sil mm vanhusten hoidossa mut ei onnistunut ja työpäivän jäläkeen meikä itki kuin pikkuvauva kun itkin ahdistustani ulos. Sama homma että ihmisten kanssa toiminta aiheuttaa ongelmia ja hermot ovat heikot eli uuvun kuormitun nopeasti työstä koska hgermostorakenne on niin heikko. kun hermot on heikot niin hermot on heikot , piste.

Aina voi työntää muita junan alle

Suomessa olisi asiat paljon paremmin, jos ADHD:sta eli aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriöstä puhuttaisiin enemmän. Tässä keskustelussa käydyt ahdistuksen, masennuksen, uupumuksen ja erilaisuuden tunteet voidaan selittää monessa tapauksessa diagnosoimattomasta ADHD:sta johtuviksi oireiksi. Nyt ei puhuta ns. ylivilkkaudesta mitä esiintyy vain osalla.

Diagnosoimaton ADHD aiheuttaa uupumista ja monesti epäonnistumiset ovat elämässä läsnä. Nämä heikentävät itsetuntoa ja jatkuvat epäonnistumiset altistavat masennukselle. Varsinkin korkeakoulun käyminen keskeytyy helposti, kun uutuuden viehätyksen loppuminen ja epäonnistumiset ajavat masennukseen.

ADHD:ssa aivoissa neurologinen toiminta on poikkeavaa, josta seuraa ongelmia mielihyvään ja sitä kautta motivaatioon ja palkitsemiseen liittyvissä toiminnoissa. Motivoituminen on hankalaa ja itseohjautuvuus tehtäviin ei toimi, koska aivot joko eivät saa tehtävistä palkintoa tai sen kesto on lyhyempää. Sosiaaliset tilanteet voivat kuormittaa enemmän ja myöhästynyt unirytmi ja uniongelmat ovat yleisempiä.

Hommia on mahdoton tehdä jos ei ole joku pomona käskemässä tai vahtimassa. Tarvitaan ns. Vanhempi kaitsemaan tekemistä, koska muuten ei saa tehtyä mitään jos mikään ei motivoi.

No en usko että tilanne paranee kotona olemisella .
Etkö ole saanut lääkkeitä, ahdistukseesi , joten kyllä se niin on että jokaisen olisi saatava olla työssä ja tienata itse elantonsa , joten kai sitä nyt luulisi jotain työtä löytyvän.
Tunnen pojan joka makaili vaan kämpässään yhteiskunnan kustannuksella 30 vuotias mies, lopulta hän hommasi itselleen kuorma-auton ajoluvan, ja tänään ajelee rekkaa ja on saanut omien sanojensa mukaan uuden elämän. Ja ihmetteli miten hyvää palkkaa hän saa .
Ei tarvitse olla pahemmasti tekemisissä ihmisten kanssa muulloin kunnasta tavarat autoon ja sitten kun purkaa ne siellä minne ne on viety
Joten jokainen löytää varmaan oman paikkansa kun vaan haluaa .
Ja ahdistukeåseen on lääkkeitä joita voi alussa käyttää .

Pitäisi päästä aiheuttajan jäljille, että vanha kuolee, sikäli itseltään piilossa. Psykoterapia, LSD.

Otat asian liian vakavasti. Kyse on pelkästä työstä. Ei sen vuoksi tarvitse itseään tappaa.
Muista, että siellä käy suurin osa ihmisistä juurikin siksi, että tienaa elantonsa. Ei siellä muutkaan tykkää samoja naamoja nähdä, mutta vääntävät sitä vitsiä ja muuta juuri sen vuoksi, että se töissä käyminen olisi edes vähän siedettävämpää ja kestäisi niitä naamoja. Siellä kun pahimmassa tapauksessa joutuu käymään sen 30 vuotta samassa paikassa. Olisi vähän koomista, jos ei koskaan tuona aikana sanoisi kellekään yhtään mitään. Toki niinkin voi olla, eikä siinä mitään. Työpaikka ei varmaan suurimmalle osalle meistä ole paikka, jossa ollaan aitoja itsejämme. Siksi siellä kannattaa vaan yrittää hyväksyä talon tavat ja yrittää jotenkin sulautua massaan. Ainakin tällä tavoin voisi luulla tulevansa toimeen ihmisten kanssa.

Ihmiset kun on muutenkin erilaisia. Joillakin hermostuneisuus purkautuu työpaikalla jonninjoutavana puhumisena, joillakin jatkuvana läpän heittona, jotkut ovat vain hiljaa ja joitakin ei kiinnosta. Ja se on ihan ok. Siellä ollaan tekemässä töitä. ´
Ja tarpeeksi kauan kun jaksat töissä käydä niin ei siinä enää itsemurha käy mielessä. Mieli karaistuu ja tylsistyy aikka äkkiä.

Olet asennoitunut väärin juuri työntekoon , sinun tulisi päästä puheterapiaan että oppinut asennoitumaan siihen että työ on jokaiselle osa elämää . Moni joka on käynyt terapiassa on oppinut uuden tavan käsitellä asioita . Älä anna sairauden ottaa nuorta elämääsi vaan yritä taistella että jonain päivänä tunnet että kiva mennä töihin.äolen keskustellut tälläisistä asioista monen ihmisen kanssa ja yksi ihminen sanoi humoristisesti että hän aina töihin lähtiessään kuvittelee olevansa ihan joku toinen ihminen , niin tuntuu helpolta , tänään hänellä on elämän iloa ja ei tartte enää kuvitella olevansa joku muu. Sehän on ihan sama kun näyttelijät jotka jännittää kamalasti niin että oksentelevat ensi illan ,mutta kuun saavat esittää jotain muuta niin sanovat että menee hyvin, aiis rooli on heidänkin ahdistukseensa pelastus . Sillä heissä on paljon herkkiä ihmisiä ja ahdistus on kamalaa ennen esiintymistä , vaan kun ohjaavat pelkonsa niin usein menee ihan hyvin .
Joten sinunkin on eroiteltava hieman niin että sinulla on sairaus mutta et ole sairautesi .

Olen miettinyt työkyvyttömyyseläkettä vaihtoehtona. En tiedä onko tämä minun ahdistus ja paniikki mitä töihin tulee normaalia enää. Se on kauhua. Mieleni taitaa välillä seota stressistä, niin sanottu jakomielitauti, aivan kuin havahdun siihen että joku katsoo tai aivan kuin olisin tehnyt jotain mutta en itse ole ollut tietoinen siitä. Tai sitten se voisi olla psykoosi. Eihän sellaisena ole työkykyinen.

Sama vika Rahikaisella

Ketju on malliesimerkki pilalle sosialisoidusta yhteiskunnasta. Tätä solmua ei muuten avatakaan alta nejännesvuosisadan. Se pitää lähteä peruskoulutasolta kansan uudelleenkouluttaminen sietämään kanssaihmisiä ja työntekoa. Muutoin ei onnistu.

No voin kuvitella että et ole ainoa henkilö joka tuntee samalla lailla. Melko itsekästä ajatella että "mää en haluu tehdä tätä" vaikka on monia muitakin jotka eivät haluaisi tehdä tiettyä asiaa mutta heidän täytyy silti tehdä koska se on VELVOLLISUUS.

Itseäni on töissä välillä inhottanut yhtä tai paria asiaa mutta tein ne niistä huolimatta koska kuului työkuvaani.

Saatanan laskiaisen!

Painukaa töihin !! Turha selitellä!!!

Sulla on paha asennevamma. Valitettavasti elämään kuuluu se, että suurin osa on vittumaista. Se on vain kestettävä.

V peltoni? Kannattaa ottaa mikä vain työ vastaan ja kouluttautua ja kehittää itseään.