Isäni kuoli pian neljä vuotta sitten. En ole vieläkään hyväksynyt asiaa. Äitini nukkui pois 9 päivää sitten äkillisesti, varoittamatta. Nyt tunnen olevani hukassa. Kenelle soitan kun äidille on asiaa? Kun olen rikki, kenen syliin juoksen itkemään? Keneltä kysyn neuvoa kun tarvitsisi äidin tai isän neuvoa?
Tämä suru, ikävä ja tyhjyys on aivan jotain jäätävää! Olen jo aikuinen (33v.) mutta silti tunnen olevani juuri nyt aivan hukassa. Osa elämästäni päättyi äidin kuolemaan. Enää en voi kysyä lapsuudesta, menneisyydestä. Enää en voi soittaa ja kysyä mitä kuuluu. Enää ei ole mitään vain tyhjää ja sanoittamatonta ikävää!
Tulin itse äidiksi 9kk sitten ja tuntuu kuin elämä olisi juuri nyt vasta alkamassa. Juuri nyt olisin tarvinnut äidin neuvoja ja tukea omalle kasvumatkalle äitiyteen.
Mikään ei voi korvata omaa äitiä, ei mikään! Mikään ei tuo vanhempiani takaisin! Ahdistaa niin kovin... Jatkuuko elämä millaisena tämän surun jälkeen? Kun tämä kaikki olisi vain pahaa unta! Pelkään että tämä suru ja ahdistus jää minuun asumaan... Äiti, niin ikävä sinua!!!!
Isä ja äiti, poissa...
18
765
Vastaukset
- äiti68
Otan osaa suureen suruusi, en osaa sanoa mitään, itse kipuilen lapseni kuoleman johdosta ja ymmärrän tuskasi ja juuri tämä loputtomuus on pahinta.
En tiedä miten itse selviän, vaikka tukea ammattiauttajalta saan, niin olen aivan hukassa.
Voimia sinulle! - menettänyt itsekkin
Kyllähän omien vanhempien kuolema satuttaa. Itsekkin menetin isän 33-vuotiaana ja äitini sitten jälkeenpäin. He kuolivat suhteellisen nuorina. Kyllä suru ajallansa helpottaa ja varsinkin kun on itsellä perillinen. Sitä vain lopulla alkaa pääsemään yli ja huomaa ei ole koko aikaa mielessä ja ymmärtää että syntyminen ja kuoleminen on osa elämää.
Syvä osanottoni molemmille. - Wm26v
Mulla on just tuommonen olo nyt.... Vanhemmat kuolivat,kun olin teini ikäinen... Se tuntuu pahalta vieläkin, kun lapsuuden jouduin elämään niin kauheassa surussa,enkä siitä varmaan vieläkään ole päässyt yli,kun ahdistaa aika ajoin todella paljon... Mummin kanssa olen lapsuuteni elänyt, ja nyt hän makaa sairaalassa,kävi jo lähellä kuolemaa,mutta on ainakin toistaiseksi hengissä... Mutta luultavasti hän menee kohta pois... Semmonen olo on että olen ihan hukassa... Kenen luokse nyt menen kun ahdistaa... Oon käynyt mummia katsomassa aina monta kertaa viikossa... Enää en voi varmaan mennä mummille,kun ahdistaa ja itkettää,kenen luokse sitten? Tämä suru ja ahdistus taitaa jäädä mulle nyt vielä pahemmin päälle... tulee vanhempien kuolemakin mieleen... Mummi on ainut kuka mulla enää on... En tiedä mitä teen... Ja osanotot ap:lle... Tiedän tarkalleen miltä susta tuntuu...
- tuuli1
Minulla kuoli äiti vuosi sitten ja ei ollut vanha vielä. Järkytys oli niin suuri, että sairastuin ehkä siitä ja olen pian menossa leikkaukseen itse. Sanoinkin kerran äidille, että mitenkä ikinä voin toipua jos sinä joskus kuolet. Suru pitkittyi itsellä ja kokemus oli traumaattinen kaiken kaikkiaan muutenkin. Minulla myös pieni lapsi ja nyt pitää tehdä kaikkensa että paranee. Äidin kuolemalla oli ehkä se opetus etten enää otaa mitään itsestäänselvänä ja tärkeintä elämässä mulle on terveys sekä lapset.
- Kailla meillä edessä
jos tämä suru.
http://www.youtube.com/watch?v=InFjLXrNPf8 - Suuri menetys
Menetin puolisini 2kk sitten ja minulla on aivan samanlaiset tuntemukset kuin sinulla nyt. Itken aamui ja illoin, jotkut päivät menee vain itkiessä ja hänen nimeään huutaessa.Tuntuu kuin ei päivillä olisi mitään merkitystä, mistään ei saa lohtua. En vieläkään voi uskoa tätä todeksi, kaikki tapahtui niin äkkiä. Ikävä on aivan suunnaton. En ole pystynyt poistamaan mitään hänen vaatteitaan enkä tavaroitaan tuntuu kuin hylkäisin hänet jos ei ne ole näkyvissä. Toivotan sinulle jaksamista, yritän itsekin laahustaa eteenpäin.
- orpo
Ikävänne on rakkautta, kiitollisuutta.
Hyvät muistot kantavat.
Eivät he kuolleet ole niinkauan kuin heitä muistetaan.
Itse muistan ja vaalin lopun aman elämäni ajan. - Kuolemaa ei ole
"Sanoittamaton" on aika upea ilmaus asialle. Nimittäin mitään asiaa ei voi käsitellä ja saada päätökseen, jos ei osaa antaa niille oikeita nimiä. Kuolema kuuluu elämään, joten neljässä vuodessa ehkä jo vaikeimman surun yli on päästävä, ikävähän voi olla loppuelämän, sen kanssa täytyy vain oppia elämään.
- STAYSTONG
Voi ei ;( Otan osaa, itekkin menetin oman isän juuri parin kuukautta sitten, aloin ajatella miten selviän, juuri kuin sain tahdon haluta jatkaa, oma äitinikin menehtyi.
Olen elänyt toivolla, ja tehnyt asioita joista vanhempani olisivat iloisia ja onnellisia, he auttavat minua jatkamaan sieltä pilven reunalta. Jälkeläisiä ei minulla ole ja olen ottanut tukea sukulaisilta, ystäviltä ja tutuilta.
Stay strong sisters and brothers! - huolenpitäjät aina
Isäni kuoli vajaa viikko sitten ja äitini yli 10 vuotta sitten. Olen jo aikuinen ihminen, mutta kun molemmat vanhemmat ovat poissa niin jokin pala sinusta lähtee ikuisesti... olet kahta tärkeää ihmistä yksinäisempi tässä maailmassa vaikka minullakin on perhe, lapsia, sisaruksia ja ystäviä.
Isää ja äitiä ei voi korvata, ne ovat elämäsi tärkeimmät ihmiset. - Olisiko ideaa?
Auttaisiko sururyhmä?
Jos sellaista ei ole paikkakunnallasi, niin entäpä jos perustaisit sellaisen?
Siellä voisitte yhdessä keskustella surustanne ja tukea toinen toistanne!
Laita ilmoitus paikallislehteen tai liimaa lappuja tms. - vahingossa
ja heti sairaalassa.
- Rud0lf
Osanottoni...Oma isäni kuoli viisi vuotta kun olin 18 ja n.viikko sitten äiti nukkui pois pitkän taistelun jälkeen leukemiaa vastaan. Kun luin kertomasi se sai minut myös tajuamaan että ei ole ketään keneltä kysyä lapsuudesta/menneisyydestä
- Mies nukkui pois
Syvä osanottoni läheisensä menettäneille.
Suru on kummallinen,kun se ei heti välttämättä tulekaan kuoleman kohdatessa.
ikäänkuin viiveellä tulee valtava ikävä ja kaipuu jopa viha.
Mieheni kuoli syys/13.
Vihan tunne oli yllätys,kun mieheni kohdalla tehtiin kaikki voitava.
Aamusella kun yksin juon kahvia,ikävä on suurin.
Tiedän että aika auttaa. Se saa jaksamaan.
Kauniit muistot myös lohduttavat.
Jaksakaamme kaikki rakkaansa menettäneet yhdessä eteenpäin.
Kyllä elämä kantaa - yksin kotona
Mies nukkui pois kirjoitti:
Syvä osanottoni läheisensä menettäneille.
Suru on kummallinen,kun se ei heti välttämättä tulekaan kuoleman kohdatessa.
ikäänkuin viiveellä tulee valtava ikävä ja kaipuu jopa viha.
Mieheni kuoli syys/13.
Vihan tunne oli yllätys,kun mieheni kohdalla tehtiin kaikki voitava.
Aamusella kun yksin juon kahvia,ikävä on suurin.
Tiedän että aika auttaa. Se saa jaksamaan.
Kauniit muistot myös lohduttavat.
Jaksakaamme kaikki rakkaansa menettäneet yhdessä eteenpäin.
Kyllä elämä kantaaSamalta tuntuu täälläkin. Aamulla kun kahvia juo, tulee niin suuri kaipaus sitä kahvittelukaveria joka aina yleensä jäi vielä yläkertaan nukkumaan kun itse aamuvirkkuna lähdin kahvinkeittoon. Kun sitten kahvintuoksut meni nenään sinne makuuhuoneeseenkin, sieltä silmät rypyssä sitten tultiin ja siitä se uusi päivä aina lähti käymään. Iltaisin meillä oli myös tapana vielä yhdessä juoda "ehtokahveet" nyt ei ole enää seurana kuin vanha koira joka sekin on ollut tosi murheellinen että mihin se rakas isäntä on hävinnyt. Viisi kuukautta tätä yksinoloa nyt on opeteltu ja päivä kerrallaan yritetty mennä.
- Kaipaava tytär
yksin kotona kirjoitti:
Samalta tuntuu täälläkin. Aamulla kun kahvia juo, tulee niin suuri kaipaus sitä kahvittelukaveria joka aina yleensä jäi vielä yläkertaan nukkumaan kun itse aamuvirkkuna lähdin kahvinkeittoon. Kun sitten kahvintuoksut meni nenään sinne makuuhuoneeseenkin, sieltä silmät rypyssä sitten tultiin ja siitä se uusi päivä aina lähti käymään. Iltaisin meillä oli myös tapana vielä yhdessä juoda "ehtokahveet" nyt ei ole enää seurana kuin vanha koira joka sekin on ollut tosi murheellinen että mihin se rakas isäntä on hävinnyt. Viisi kuukautta tätä yksinoloa nyt on opeteltu ja päivä kerrallaan yritetty mennä.
Arjen hetket minullekin ovat olleet haastavimpia. Elämä kyllä kantaa, tiedän sen mutta odotan todella että jyrkin suru taittaa kärkensä. Joskus tulee välähdys, että vanhempani ovatkin läsnä ja näkevät minut, ovat tukenani. He kuolivat Thaimaan tsunamissa.
- Anonyymi
Minun äiti lähti täältä ajasta kaksi kuukautta sitten ja isä on muistisairas. Ei ole helppoa.
- Anonyymi
Molemmat vanhempani ovat kuolleet, äiti oli yksin 17 pitkää murheellista
vuotta. Ihmettelen, ettei hän menehtynyt suruun. Hän menetti kyllä voimansa
ja elämänhalunsa.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1253004
Timo Soini tyrmää Tynkkysen selitykset Venäjän putinistileiristä
"Soini toimi ulkoministerinä ja puolueen puheenjohtajana vuonna 2016, jolloin silloinen perussuomalaisten varapuheenjoht2671245- 1011231
Nainen voi rakastaa
Ujoakin miestä, mutta jos miestä pelottaa näkeminenkin, niin aika vaikeaa on. Semmoista ei varmaan voi rakastaa. Miehelt791041Sulla on nainen muuten näkyvät viiksikarvat naamassa jotka pitää poistaa
Kannattaa katsoa peilistä lasien kanssa, ettet saa ihmisiltä ikäviä kommentteja.631013Kalateltta fiasko
Onko Tamperelaisyrittäjälle iskenyt ahneus vai mistä johtuu että tänä vuonna ruuat on surkeita aikaisempiin vuosiin verr12990- 30946
IS Viikonloppu 20.-21.7.2024
Tällä kertaa Toni Pitkälä esittelee piirrostaitojansa nuorten pimujen, musiikkibändien ja Raamatun Edenin kertomusten ku48911Ikävöimäsi henkilön ikä
Minkä ikäinen kaipauksen kohteenne on? Onko tämä vain plus 50 palsta vai kaivataanko kolme-neljäkymppisiä? Oma kohde mie42894- 44806