Lapsena ei saanut omia mielipiteitään

Hyvin monella palstalla kirjoittavalla näyttää olevan mainitsemasi pätemisentarve.
Jostakin se kertoo siinä olet oikeassa.

Raja-aitoja olen kaatanut, mutta silloin ei ole ollut pätemisentarve mielessä.
Ujo olin minäkin, mutta ujous karisi, kun tunsi työnsä tärkeäksi.
Vieläkin haluan kaataa raja-aitoja ja puolustaa heikoimpia.

Ei minun suutani ole lapsena suittu, ainoan lapsen, kiltin.

Se on totta, ennen lapset saivat näkyä, mutta ei kuulua.

Jos oli puhelias lapsi sitä yritettiin vaientaa kaiken keinoin.
Vanhempien sana oli laki vaikka olisivat olleet väärässä.

Yleensä omatahto ja luova ajattelu nujerrettiin tehtiin kuuliaisia ja täysin toisten hallinnassa olevia tumpeloita.
Voimakkaammat persoonat pääsivät irti lapsena saadusta alemmuuskompelksista.Pystyvät elämään ja ajattelemaan omilla aivoillaan ja tekemään päätöksiä itsenäisesti.
Vaiennettu lapsi ei osaa pitää nykyajassa puoliaan on aina altavastaajana.

Onneksi nyky nuoriso osaa ajatelle omilla aivoillaan ja tehdä rohkeita päätöksiä, jos vanhemmat yrittävät manipuloida tahdonsa mukaan.

Todella,noinhan se meni.
Voitais aloite alkaa,näkymätön lapsuus.Kuinka lapsuus jäi ehkä sodan varjoon,tai oli niin monta sisarusparia,että ei ollut aikaa lapsuudelle.Töitä piti tehdä ja vaieta puutteen tuomasta eriarvoisuudesta.

Toki sotavuodet olivat useimmille traumaattisia, myös minulle niistä jäi vaikeasti parantuvat henkiset arvet.
Vanhempieni uskonnollinen vakaumus typisti kasvatusmenetelmät virikkeettömiksi. Suppeasta kirjahyllystämme löytyi vain uskonnollista kirjallisuutta.

Kansakouluun pääseminen ja siellä alkuun jonkunlainen edistyminen tuotti uusia elämyksiä. Syrjäisen koulun kirjastosta sai lainata koululaisille sopivia seikkailukirjoja.

Valitettavasti aspergersyndrooma katkaisi koulussa viihtymisen 12 vuotiaana. As: ominaisuudestani tiesin vasta työelämän päättymisen jälkeen tapaturmaeläkkeellä ollessani.
Autismikirjoon kuuluvat lapset tulisi olla erityisohjauksessa jo koulunkäyntinsä alkuvaiheesta lähtien
Suomessa mm. asperger otettiin vakavasti ehkä 1980 luvulla. En halua elää ilman "tukiohjelmaa". Lievitän traumavarantoani itsehoitomenetelmillä.

Tuohon aikaan elettiin Sumensydänmailla kuin isonlännen takamaisen Amishit. Minunkin vanhemmat ajattelivat, että ahkerat ihmiset pärjäävät ja saavat kyllä työtä
perheidensä elättämiseksi.
Työhön sai tottua. Setäni muisti, miten ennen kouluun lähtöä piti olla mukana riihen puinnissa. Oli ikämiehenäkin tästä vielä katkera.

Maatilan töissä autettiin mihin pystyttiin. Teini-ikä oli pahan kriisin aika. Tanssilava tienvarrella karsi isot ja pikkupojat. Ei ollut rohkeutta hakea tyttöjä tanssiin, taitoa ei ollut estoisuuden takia.
Elin kuitenkin esim. Rituliiniin nuoruuden pumpuleissa, meiltä kiellettiin liian paljon. Nöösipoikina maailmalle leivän hakuun. Kotona olisi jäänyt peräkamari pojaksi.

Muistan kun isä jyrähti kunnolla kun uskalsin esittää uskonnosta eriävän mielipiteeni - no juoppojahan meistä sitten lähes tulikin.

Ei ollut helppoa kenelläkään ei vauvasta vaariin oltiin työn parissa aamusta iltaan.
Suomea kierreltiin viikkoja voi olla kuukausiakin, en edes muista olin alle kouluikäinen ja täysin riippuvainen vanhimmista sisaruksistani ja etenkin vanhemmista.
Kauhava, Konnevesi, Rautalampi, Kontiolahti ja loppuja en edes tiedä, nämäkin jäi mieleeni kun iltapuhteilla keskusteltiin matkavaiheista, isä oli sairaalassa, lopulta löytyi sijoitus paikkakunta ja sitten alkoi meillä kaikilla kova työ.
Tehtiin aukkohakkausta josta lopulta tuli viljelyspeltoa ja alkuun piti saada omat perunat ja juurikkaat maahan, asunnon rakennus urakka oli seuraava.
Kaikessa olimme mukana, tehtiin savitiilet jotka poltettiin ja sementtitiilet myös niitäkin tarvittiin, yötä myöten siellä kesä rehkittiin helpolla ei päässyt kukaan.
Kun talo oli suht valmis alkoi muiden piharakennusten valmistus, olin koulussa oppikoulustakin vanhemmat puhuivat eli jotain11v, sinne sitten keväällä haettiin.
Ei se oppikoulu muuttanut kuvioita, asuin vanhemmalla sisarellani ja hoidin hänen kahta lastaan koska heillä oli rakentaminen ja samat työt joihin olin kotona tottunut.
Siinä se lapsuus meni hommissa, isän invalidisoitua sodassa olin hänen apunaan kaupassa kaikki mahdolliset vapaat.
En osannut edes ajatella että voisi olla tekemättä mitään kuten nykyaikana lapset ovat, se oli silloin minun elämääni, mielestäni en silti ole jäänyt mistään paitsi.
Olen perheen nuorin, vanhempi sisareni on 18v vanhempi ja tavallaan jokainen perheestäni oli minun 'kaveri'.

Kyynel pyörii silmäkulmassa vieläkin, en tiedä miksi?
Kuitenkin laitan tämän ketjun jatkoksi en ala korjailemaan, en edes jaksa lukea mitä tuli kirjoitettua.

Elämä on!

työtä, koulussa menestymistä enemmän kuin missään muualla, niin oppimisen kuin kavereittenkin kanssa, vanhempien sisarusten murrosiän kuohuja siinä sivussa ja nuoremman siskon jota kuopuksena enemmän hoidettiin kuin muita, hänestä tuli varma ja määräilevä , oli kuitenkin melkein koko elämän ajan paras ystäväni. Vanhin sisareni kun kuoli, vasta silloin tajusin miten paljon hänen hyvät puhelunsa ja kirjeensä olivat minua kantaneet, tunsin sellaisen suuren tyhjän kohdan hänen kohdallaan. ja kaipaan häntä edelleenkin.

En näe haittaa olleen lapsena ja nuorena tehdystä kovasta työstä. Siksi kai tässä vielä porskutellaan ja kaikenlaisista haasteista selvitään. Sitkeyttä ja pitkäjänteisyyttä riittää.
Käsiämme osaamme monipuolisesti käytää kuten kekseliäisyyttä. Niitä taitoja jo nuoruudessamme harjoitimme.
Tuo uusavuttomuus onkin nykyään niin yleistä kun kaiken saa valmiina. Toki nyt osataan taas muunlaisia asioita kuin ennenvanhaan.
Vieras asia on minulle tuo että joku olisi minut vaientanut ja alistanut. Aika salliva oli karjalainen kasvatus kohdallani.
Ainoa mikä on jäänyt mieleen oli, kun äidillä oli kylän naiset kylässä niin me lapset korvat höröllään kuuntelimme heidän jänniä juttujansa, niin sen kun huomasivat pihalle ajoivt "mänkää mäkehee siint kuuntelemast mitä aikuset haastaa".
:))

En ole valmis solvaamaan vanhempiani pienestäkään, en sen kun tulin itsenäiseen aikuisikääni. Siinä murrosiän vaiheessa kyllä purnaustakin tuli.
Kun jouduin itse ratkomaan ongelmani ilman apuja, tuli monesti mieleeni vanhempani, ja heidän työnsä ja toimensa perheen ruokkimiseksi, jonkinlaisten rytkyjen saannin penskojen ja itsensä päälle pula-ajan oloissa, sekä mökin lämpimänä pitämisen talven pakkasissa.

Työtä täytyi tehdä kaikkien kynnelle kykenevien perheen selviämisen hyväksi. Kaikkea ei voinut saada, mikä oli kavereilla tai jos jotain muuta sattui mieli tekemään. Kyllä vanhempani tekivät parhaansa ymmärryksensä mukaan, vaikka sitä varttuneena penskana ei kaikkea tajunnut.

Kyllä Katjeijan hyvä huomio siitä, että ei kova työ kuitenkaan pahaa tehnyt. Ei, vaikka sitä nykynormien mukaan voisi lapsityövoiman hyväksi käytöstäkin syyttää. Kyllä se on luonut myös pohjan, jotta ei ihan pienistä vastoinkäymisistä hätkähdä, eikä menetä toimintakykyään, jos kaikki ei mallaankaan unelmien mukaan. Eipä silloin ollut psykiatreja heti hätään, jos vaikeuksissa mieli masentui.

En nyt ole katkerakaan, että samat koettelemukset pitäisi siirtää tulleille uusille sukupolville. Kaikki vain täytyy asettaa aikaansa ja silloin vallinneisiin olosuhteisiin.

Yhdyn katleijasen ja ynnämuun ajatukseen, yhdessä oltiin ja pysyttiin.
Haitaksi ei ollut työnteko, oppia ja kokemuksia rikkaampana olen saanut varttua ja kasvaa.

Rikasta on ollut elämäni sen voin todeta, ei niinkään taloudellisesti kuin runsaine kokemuksineen, vanhempieni avustuksella ja tuella.

Ei minua koskaan suoranaisesti hiljennetty, kyllä kysymyksiini vastattiin, sitä en tiedä pystyinkö ne aina hyväksymään. Isäpuoleni oli hellyyttävä selittäessään aina esimerkeillä asiat, ihan teini-ikään saakka:)

Ainoa asia mistä äidilleni olin surullinen, oli villaliivini kohtalo.

Ruotsin mamma oli virkannut minulle soman liivin, pään yli vedettävän harmaasta villalangasta.

Kaula-aukko oli neliskulmainen ja etualalla oli kaksi taskua. Pääntie, helma ja taskujensuut oli virkattu punaisella, ja minusta se oli niin ihanan lämmin ja pukeva, ruudullisen vekkihameen ja valkoisen puseron kanssa.

Siivouspäivänä näin sen kiedottuna lattiaharjan ympärille, pölyn keräämiseen. Pahoitin kyllä mieleni, mutta äitini tuhahti vain ettei siitä ollut koskaan pitänyt.
Tietysti nyt voin jo ymmärtää, ehkä hän ei pitänyt harmaasta villalangan väristä, tai yleensä virkatuista,...vaikka en ymmärrä oikein vieläkään:D Mutta etusijalla siinä meni vanhemman päätösvalta.
Eihän noista pysyviä traumoja jäänyt, monet kerrat aikuisena jouduin toteamaan äitikultani olleen aika koketti pukeutumisessaan. Ompelijalla Pikku Robertinkadulla, hän teettikin meille tytöille mieleisiään kouluasuja.

Eläkkeellä ollessaan hän ompeli itse lapsillenikin monet hyvää makua ilmaisevat vaatekerrat.

Olen saanut kasvaa helpommissa oloissa kuin esimerkiksi evakkolapset, olenhan vasta sotienjälkeistä ikäluokkaa. Virkamieskodissa ei ollut maatöitä eikä karjaa, mutta työtä opin kyllä tekemään, jo iso lapsikatras velvoitti jokaisen osallistumaan . Kouluaikaan saimme keskittyä koulutyöhön, vapaa-aikaa jäi leikkiä, lukea ja urheilla. Tietysti pienissä kotiaskareissa olimme apuna heti kun kynnelle kykenimme. Lomilla oli pikkusisarusten kaitsemista, tiskivuorot, kesällä kasvimaan hoitoa, marjastusta , joskus kesäkanoja, kaikki ihan luonnollista osallistumista voimien ja ikäkauden mukaan. Pientä tienestiä alettiin kesätöillä hankkia suunnilleen rippikouluikäisenä. Tuli tutuksi niin mansikkapelto kuin kukkakaupan tiski.

En muista, että mielipiteitäni olisi lapsena tukahdetettu tai suutani tukittu. Murrosikäisenä tuiskahtelin, mutta siihen oli jo totuttu, koska minulla oli pari vuotta vanhempi isosisko. Lapset kasvatettiin kuuntelemaan vanhempia ja vieraiden aikuisten kanssa piti ensin kuunnella mitä kysyttin, sitten vastata. Äiti oli kotona, hänen kanssaan kotiaskareissa autellen oli luonnollista jutella kaikesta, lasten apua arvostettiin. Oppikoululaisten tietojakin kyseltiin, varsinkin äiti sanoi ihan oppivansa lapsiltaan. Isä otti joskus työmatkoilleen yhden lapsen kerrallaan , sai olla hänen kanssaan vain kahden ja jutella . Hän kertoi paljon luonnosta, varsinkin metsästä ja tunsi hyvin koko pitäjän. Iltaisin isä peitteli meidät nukkumaan, luettiin iltarukous ja sai kertoa, jos jokin painoi mieltä. Ruokapöydässä hän kysyi aina, mitä kouluun kuuluu ja onko reput tuuletettu. Muuten hän oli melko etäinen työnsä ja monien luottamustoimiensa takia. Kun hän sai lapsenlapsia, näimme uusin silmin hänen pehmeän puolensa.

Osaan olla kiitollinen hyvästä lapsuuskodistani ja ymmärtäväisistä vanhemmistani. Mielestäni opin kuuntelemaan, koska minuakin kuunneltiin.

kiltti lapsi saattaa olla väärinymmärretty. Esimerkiksi alkoholistioperheiden lapset pakotetaan usein vaikenemaan, Aina ei päiväkodissakaan tunnisteta hiljaisuuden
ja kiltteyden kätkemiä ongelmia, jotka aikaa myöten voivat tulla voittamattomiksi.

Minä sain lapsena puhua, ja ilmaisinkin mielipiteeni selkeän määrätietoisesti. Toista oli äitini lapsuudessa. Heille sanottiin, että te vastaatte sitten kun teiltä kolme kertaa kysytään, muuten olette hiljaa.

Äitini ja isäni erosivat kun minä olin kaksi vuotias ja sisareni neljä.
Isäni löysi sota-aikana uuden rakkauden, rintamalotan, joka sai lapsen lähes samoihin aikoihin kun minä synnyin.

Asuimme sisareni ja äitimme äidin vanhempien luona varakkaanpuoleisessa maalaistalossa.
Koin lapsuuteni huolettomaksi ja onnelliseksi. Työtä teimme, pikkuaskareita, heinäpellolla haravoimista, kasvimaan kitkemistä. Pidin ja pidän vieläkin ulkotöistä. Lehmiäkin opin lypsämään. silloin ei ollut mitään koneita, joten kaikki oli "alkeellisempaa".
Omahyväisenä hehkuttelin "Farmi"-sarjaa katsoessani, että ovatpa avuttomia kun eivät osaa lypsää:)