Varsinkin tv sarjassa. Toisen etunimi toistetaan useasti, liiankin usein? Myös lempinimet ja kuittailu. Tai sitten puhutaan joko "lässytystyylillä" kaverille tai äksyily. Hokemia:
"I Roger that." R korostuu.
"I Copy that."
"Hey buddy!"
"Dude!" Korostetaan D-kirjainta.
Lyhenne veljestä "brou" tai bro? Mikä se on.
Onko muita toverillisia hokemia ja eivätkö he kyllästy siihen koskaan? Ystävällisyydestä huolimatta, ovatko rehellisiä? Small talkia?
Miksi brittien englanninkieli kuulostaa taas hyvin kohteliaalta? Ja miksi joidenkin korostus menee yli?
"I Roger that." R korostuu.
"I Copy that."
"Hey buddy!"
"Dude!" Korostetaan D-kirjainta.
Lyhenne veljestä "brou" tai bro? Mikä se on.
Onko muita toverillisia hokemia ja eivätkö he kyllästy siihen koskaan? Ystävällisyydestä huolimatta, ovatko rehellisiä? Small talkia?
Miksi brittien englanninkieli kuulostaa taas hyvin kohteliaalta? Ja miksi joidenkin korostus menee yli?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Nuo ovat pikemminkin kulttuuri- kuin kielikysymyksiä.
Pikemminkin voisi kysyä, miksi me suomalaiset kartamme viimeiseen asti puhuteltavan nimen lausumista!
Kun menin taannoin Saksaan kielikurssille, jonka osanottajat majoitettiin perheisiin, tiedettiin meitä oppimattomia valistaa etukäteen: pelkkä hyvän huomenen toivotus ei riitä, vaan puhuteltavan nimi on ehdottomasti mainittava, ellei halua kuulostaa töykeältä moukalta. Siis ei ”Guten Morgen!” vaan ”Guten Morgen, Frau Müller!” ja sitä rataa.
Sama pätee monissa muissa maissa ja kulttuureissa. Saksa sinänsä on yhä vahvasti teitittelykulttuurin maa, kun taas etunimeltä puhuttelu on vallannut monin paikoin alaa. Tässäkin asiassa on syytä pitää tuntosarvet herkkinä ja epäselvissä tapauksissa ”turha” teitittely on pienempi paha kuin ”väärä” sinuttelu..
Meillä suomalaisilla on opittavaa, jotta emme tulisi leimatuksi suomalaisjunteiksi.
Se on niin, miltä missäkin tuntuu. Meillä Suomessa ei turhaan lausuta kenenkään nimeä. On totuttu siihen, ja nimellä lähestyminen tuntuu tunkeilulta tai imelyydeltä.
On siis opetettava mm. saksalaisille, että tuollaista tyyliä on suomen kieltä käytettäessä ja ainakin suomalaisten kanssa parasta välttää. Eli tämä on parasta ottaa myös kielikysymyksenä.
Suomalainen kielenkäyttö on yhä verraten vapaata ja luontevaa, sanoisinko pohjoismaisen sellaista ja lyhyt huikkaus esimerkiksi huomeneksi on eräs sen ilmenemismuotoja. Muodollisuus ei ole ilman muuta arvo, ei ainakaan joka tilanteessa.
Ihmisillä on myös tapana taputtaa olalle. Minä itse en pidä olalle taputtelusta. Tarkoituksena saattaa olla rohkaista k.o. henkilöä, mutta itsenäinen ihminen saattaa tuntea itsensä säälittäväksi raukaksi, kun tullaan olalle taputtelemaan.
Brittien englanti kuulostaa kohteliaalta? Monien amerikkalaisten mielestä brittienglanti kuulostaa kylmältä ja ylimieliseltä. Britannia on perinteinen luokkayhteiskunta, jossa yhteiskuntaluokka kuuluu tai ainakin on kuulunut puheesta. No onhan se tietyllä tavalla kohteliasta, kun vaikkapa pubissa oluesi toimittava tarjoilija tai baarimuija sanoo sinua "love":ksi: "Here you go, love!.
Amerikkalaisten "lähestyvä mekaaninen ystävällisyys" voi usein hämätä suomalaista. Mutta onko toisen huomiotta/"rauhaan" jättäminen ja passiivisuus ympäristön muita ihmisiä kohtaan, vaikka se olisi suomalaisittain "kohteliastakin", jotenkin parempi tapa elää yhdessä?
USA on hyvin individualistinen yhteiskunta ja kulttuuri, joten toisen etunimen korostaminen liittyy tähän. Minusta se on pelkästään positiivista: toisen huomioimista ja tunnustusta.
Niin, mikä on riittävää huomioimista ja tunnustusta, siitähän tässä on kysymys. Sen pitäisi olla todellistakin, ei pelkkiä totuttuja ja ohimeneviä hokemia.
Mitä "todellista" voi olla ihmisten kesken, jotka eivät ole koskaan tavanneet eivätkä ehkä koskaan tapaakaan "todellisella" henkilökohtaisella tasolla - pitäisikö ystävällisyys rajoittaa vain tutuille? Minkä ihmeen takia? Onko tämä "hyvä suomalainen idea"`?
Aina, kun amerikkalainen vaikkapa ystävänsä tai tuttunsa kanssa ollessaan tapaa tutun, hän e s i t t e l e e kumppaninsa, ottaa hänet mukaan, huomioi, ei jätä tätä sivullisena ja sivuutettuna - loukattuna - vierestä seuraamaan ja pällistelemään, kuten Suomessa tehdään.
En todellakaan osaa pitää suomalaisia tapoja mitenkään toivottavina.
Olin 80-luvun alussa Ahvenanmaalla kesätöissä. Jo siellä huomasi eron käytöstavoissa. Kun varhain aamulla kävelin töihin, harvat vastaantulijat toivottivat "go' morron", ainakin, jos muita ei ollut lähietäisyydellä eli kohtaaminen oli "one-on-one". Minua tämä ilahdutti kovasti, ja opin itsekin tervehtimään tuntemattomia niin, että kotona syksyllä kysyttiin "Kuka toi oli?" - pidettiin itsestään selvänä, että ihminen, jota tervehditään, on tuttu.
Kun joissakin maissa noustaan bussiin, tervehditään kuskia ja kun taka-ovesta mennään ulos kiitetään kyydistä ja hyvästellään. Se nyt on vähän liikaa. Te, jotka jo 60-luvulla olitte olemassa, muistatte tai olette tavanneet pääkaupunkiseudulta bussikuskin, joka sai potkut liiasta kohteliaisuudesta.
Jos se on sinusta liikaa, lienee parasta, ettet matkusta esimerkiksi Jyväskylän paikallisliikenteen busseissa. Täällä on tapana moikata kuskia ja hyvin usein huudahtaa kiitos poistuessa. Myös teinit käyttäytyvät näin.
Amerikanenglanti sen sijaan on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä yhä "amerikkalaisemmaksi" (korotetun teennäistä "ystävällistä" kiekumista ja tyypillisiä intonaatiokuvioita, jotka leviävät nyt jopa suomeen) ainakin, mikäli vanhat elokuvat ja TV-sarjat are anything to go by.
"Amerikkalaiset" innokkaan kiekuvat intonaatiot eivät ilmeisesti ole Yhdysvalloissakaan "yläluokkaisuuden" tunnus. Tulee mieleen komediasarja Dharma and Greg, jossa hippivanhempien ja "republikaanien" lapset menevät yhteen ja siitä tehtiin komiikkaa. Varsinkin Gregin äiti puhui amerikkalaisittain tasaista ja "koppavalta vaikuttavaa" englantia, josta tyypilliset amerikkalaiset piirteet oli vaimennettu ainakin intonaation osalta minimiin.
Oi maikat!
"sivullisena ja sivuutettuna - loukattuna - vierestä seuraamaan ja pällistelemään"
Tuo on muuten outo juttu. Minulla nuo sosiaaliset taidot tuppaavat olemaan vähän huonot, koska hermoilen niin paljon ihmisten seurassa. Unohdan esimerkiksi toivottaa hyvää lomaa, hyvää matkaa tai hyvää viikonloppua, tilanteesta riippuen, ja tajuan sen vasta kun olen kävelemässä pois. Samoin en ymmärrä kysyä, kuinka loma tai matka meni, ennen kuin olemme jutelleet niin kauan, että se olisi jo outoa.
Kuitenkin aina olen ihan luontevasti esitellyt kaikki ihmiset toisilleen sanomalla esimerkiksi "tässä on opiskelukaverini Maija, tämä on minun siskoni". Minusta tuntuisi todella oudolta alkaa höpöttää jollekulle kadulla ja jättää toinen tyhmänä viereen seisomaan ja ihmettelemään.
Kiva kuulla kuitenkin että tuo esittelemättömyys on Suomessa yleistä, koska olen usein miettinyt, hävetäänkö minun seuraani jotenkin, kun minut niin harvoin esitellään.
Roger that (ei I Roger that) ja copy that tarkoittavat samaa = ymmarran, ja niita kayttavat poliisit ja sotilaat, ei tavallisessa kanssakaymisessa.
Buddy, dude ja bro ovat nuorten miesten kayttamia nimityksia toisistaan.
Ala yleista poliisi- ja rikossarjoista oppimiasi sanoja ja sanontoja kaikkien amerikkalaisten yleiskieleksi. Ole erittain varovainen niiden kaytossa alaka luule etta vaikutat natiivilta kun heitat niita tankeroenglannin sekaan ;). (Ei millaan pahalla, mutta olen kuullut ihan jarkyttavaa kielenkayttoa kulttuuria tuntemattomilta).
>Roger that (ei I Roger that) ja copy that tarkoittavat samaa = ymmarran,
>ja niita kayttavat poliisit ja sotilaat, ei tavallisessa kanssakaymisessa.
Asia ihan ”rookeri”. Muitakin tahoja on.
Yksi vanha viestinnän muoto on Morsen aakkosia käyttäen tapahtuva sähkötys (jota jotkut kutsuvat myös morsetukseksi). Sähkötys ei ole sellaisenaan erityisen nopea informaation siirtotapa, joten asiaan vihkiytyneet tahot käyttävät selväkielisen sähkötyksen ohessa melkoisesti myös keskinäisesti sovittuja lyhenteitä. Pelkkä r-kirjain (• – •) on yksi tällainen lyhenne, merkitykseltään suunnilleen ”sanoma vastaanotettu/ymmärretty”.
Puheella tapahtuvassa kaksisuuntaisessa radioviestinnässä (sotilaat, poliisi ym. viranomaiset, merenkulkijat, radioamatöörit...) käytetään usein ns. aakkosnimiä haluttaessa selventää jonkin sanan tarkkaa kirjoitustapaa. Sanan kirjainten asemesta luetaan kyseisiä kirjaimia vastaavat aakkosnimet. Yhden yleisen suomalaisen suosituksen mukaisia aakkosnimiä ovat aakkosten alkupäässä A = Aarne, B = Bertta, C = Celsius, D = David jne. Anglosakseilla on omat suosituksensa. Niissä R on yleensä Romeo, mutta myös Roger on käytössä – erityisesti kun halutaan ilmaista sama merkitys kuin r-lyhenteellä sähkötyksessä.
http://wiki.ham.fi/Tavausaakkoset
Subjektin pois jättämistäkin voisi joku pitää ihan järkyttävänä kielenkäyttönä, koska seurauksena on kieliopillisesti imperatiivi, vaikkei mitään käsketäkään.
Kunpa ihmisillä olisikin vain yksi nimi niin monilta ongelmilta olisi vältytty. Sodassa ja armeijassa puhutellaan miehiä vain sukunimellä ja sotilasarvolla, korpraali Se tai Se. Tyttönä ja koulukiusattuna ei ollut mukavaa, kun vain minua puhuteltiin sukunimellä. Se särähti joka kerta korvaan.
Jotkut miesopettajat puhuttelivat meitä nuoria tyttöjäkin sukunimellä. Meidän etunimemme sanominen olisi ollut kuin lähentelyä