Olen pitkään ihmetellyt omien askareitten työstämiseen, tai paremmin työstämisen ryhtymiseen liittyviä estoja. Vaikka paitsi omasta, myös muitten mielestä olen aikaansaava, lahjakas ja työteliäs, on joittenkin töitten tekeminen tai niihin ryhtyminen suorastaan mahdotonta. Jotkut jutut kun tuntuvat suorastaan ylivoimaisen mahdottomilta, vaikka järki koko ajan sanoo, että ne ovat velvollisuuksia, jotka pitäisi hoitaa pois alta eivätkä ne ole edes kovin vaikeita. Puuhaan ryhtymistä saattaa lykätä jopa vuosikausia eteenpäin, vaikka sen tekemättäjättämisestä saattaisi olla ihan suoraa vahinkoa tai sen siirtäminen aiheuttaa enemmän työtä kuin itse työn tekeminen.
Hiljattain oli tästä juttua erään luovan ja taiteellisen ihmisen kanssa, joka todellakaan ei ole ollenkaan ns. vähätöinen. Molemmat olemme selaisia, että joillakin sijaistöillä saatamme täyttää helposti sen ajan, jonka tarvitsisimme íhan tietyn nimenomaisen työn tekemiseen. Mikä on tämä ilmiö? Liittyykö tähän esim. jotain pelkoja vaikkapa epäonnistumisesta tai jostain muusta? Miten näihin voisi vaikuttaa? Nämä kun vaikuttavat itse kunkin jopa elämisen tasoon tai ainakin sävyttävät sitä. Ei viitsisi turhan päiten laiskamadonkaan manttelia kantaa, kun tämä ei ole sitä.
Monet kiitokset jo etukäteen asiallisista vastauksista.
Jore
Hiljattain oli tästä juttua erään luovan ja taiteellisen ihmisen kanssa, joka todellakaan ei ole ollenkaan ns. vähätöinen. Molemmat olemme selaisia, että joillakin sijaistöillä saatamme täyttää helposti sen ajan, jonka tarvitsisimme íhan tietyn nimenomaisen työn tekemiseen. Mikä on tämä ilmiö? Liittyykö tähän esim. jotain pelkoja vaikkapa epäonnistumisesta tai jostain muusta? Miten näihin voisi vaikuttaa? Nämä kun vaikuttavat itse kunkin jopa elämisen tasoon tai ainakin sävyttävät sitä. Ei viitsisi turhan päiten laiskamadonkaan manttelia kantaa, kun tämä ei ole sitä.
Monet kiitokset jo etukäteen asiallisista vastauksista.
Jore
Vastaukset 2
Vanhimmat
En olekaan yksin tämän ongelman kanssa. Jotkut asiat tuntuvat jostain itselleni tuntemattomasta syystä ylitsepääsemättömän vaikeilta, vaikka aivan hyvin tiedän etteivät ne sitä ole. Aiheutan tällä käytöksellä vain hallaa itselleni. Ihmiset kummastelevat "vetkutteluani" ja kysyvät syytä mutten osaa vastata.
Johtuisiko tämä elämänmuutoksen ja jonkin uuden pelosta, siitä että olisi tuudittautunut tämän hetken tuttuuteen ja turvallisuuteen (vaikkei se mikään paratiisi olisikaan)? Tämä on kovin ironista sillä HALUAN kyllä tehdä ne työt ja päästä eteenpäin. Ehkä psykiatri löytäisi jonkin vamman tai trauman päästäni joka tämän selittäisi.
Vai vaivaako tämä tauti joka taiteilijaa?
Kirjoitin joskus 90-luvulla romaanin, jota erinäisistä syistä en edes uskalla tyrkyttää minnekään. Jotakuinkin vuoden 2000 tai siinä main jälkeen en ole kirjoittanut enää mitään fiktiota. Kaikki se aika minkä voisin käyttää luomiseen, menee täällä netissä yhdentekevien asioiden jauhamiseen.
Minusta tuntuu vain koko ajan siltä että minulla ei enää ole tarinaa/tarinoita kerrottavaksi, mutta mikä nyt sitten muka olisi muuttunut siitä mitä oli joskus 10 v sitten? (Paljonkin, on ollut niin paljon mielenterveyttä sotkevia asioita etten viitsi niitä tähän alkaa edes listaamaan.)
Sikiääkö luominen muka siitä että on tasapainoinen ja normaali? Enpä oikein usko. Mitä sitten odotan, ikuisesti? Että tulen oikein täydelliseksi ihmiseksi vai?
Kaikki muukin liian vaivalloinen jää minulta mieluiten tekemättä. Kuten ihmisiin tutustuminen, erinäisten elämääni koskevien päätösten teko...
Välillä sitä tuntuu että miksi täällä edes on, kun ei lunasta mitään niistä odotuksista joita on itselleen laatinut?
Toisaalta, miksi pitäisi?