Tämä on nyt vaan enemmän omien ajatusten purkamista....
Rakastan äitiäni. Hän on ainoa äitini ja tärkeä. Hän on auttanut minua rahallisesti ja lasten kanssa useasti ja olen niistä todella kiitollinen hänelle. Mutta....hän on TODELLA raskas ihminen. Hän valittaa aivan kaikesta ja kaikista, arvostelee ihmisten ulkonäköä, tekemisiä ja luonteita. Hän on todella moukkamainen käytökseltään, saattaa töksäytellä vieraille ihmisille mitä sattuu ja esim. juhlissa istuu naama mutrulla omissa oloissaan.
En ole koskaan ollut äidille oikeanlainen. Nuorena olin liian omapäinen ja kyllä, olin kamala teini. Kukapa meistä kamalan ihana olisikaan. Riitelimme todella usein ja kun isäni kanssa saimme asioita puhumalla selvitettyä, äiti syytti isää meidän suosimisesta. Omien sanojensa mukaan hän uhrasi elämänsä perheelle, hän on niiiiiiiiin perhekeskeinen ja rakastava äiti. Todellisuudessa hän on suorittaja, joka kyllä huolehti puhtaat vaatteet ja ruoan pöytään, mutta ei juuri koskaan oikeasti ollut läsnä tai rakastanut. En edes muista milloin äiti olisi sanonut rakastavansa minua tai halannut vilpittömästi. Hän arvosteli vaatteitani, ulkonäköäni, kavereitani. Koskaan hän ei sanonut yhtäkään kehuvaa sanaa kun valmistuin kouluista, sain hyviä työpaikkoja tai ylipäätään mistään. Kun menin naimisiin ja saimme lapsia, hän oli aina miehini puolella. Minä olin aina se kamala osapuoli joka käyttäytyi huonosti. Minun piti jaksaa iloisena laittaa ruokaa kun ensimmäinen lapsemme valvotti monta kuukautta yöt läpeensä. En saanut olla väsynyt enkä masentunut koska olen äiti ja äidin kuuluu jaksaa. Mies sen sijaan oli upea kun jaksoi käydä töissä ja iltaisin muutaman tunnin hoitaa lasta. Hän nukkuin 10h/yö sikeästi..
Olisi vaikka ja mitä katkeraa kirjoitettavaa. Mutta olen tehnyt valtavasti töitä että olen jatkanut elämääni ja yrittänyt jättää kaiken taakse. Antaa anteeksi. Olen ollut äitini tukena heidän eronsa aikaan, olen puolustellut häntä isälleni ja siskolleni ja yrittänyt olla ottamatta mitään kantaa kun hän haukkuu isääni minulle. Olen sanonut monta kertaa, etten halua olla heidän välissään, olen molempien tytär ja hänen ei pidä kaataa minun niskaani ongelmia isäni kanssa.
Olen tehnyt valtavasti töitä koko aikuisikäni, jotta olen saanut itsetuntoni ja luottamukseni paranemaan. Aina korvissani kaikuvat sanat miten kamala ihminen olen, miten kukaan ei voi haluta elää kanssani ja miten olen liian lihava. Kun laihduin 25kg, äitini kommentoi:"Kyllä sulla vielä joskus on kaunis kroppa". Valtavan työn jälkeen tämä oli paras mitä hän suustaan sai.
sisareni ei ole juurikaan missään tekemisissä äitini kanssa nistä kaikista samoista syistä. Hän ei halua kaivella koko ajan vanhoja, ei valittaa kaikesta ja kaikista. Ja tätäkin kuuntelen äidiltäni. Miten siskoni on sellainen ja tällainen. En jaksa enää.
Eilen sitten vihdoin en enää voinut purra hammasta. Äitini alkoi syyttämään minua asioista, joita olen kuulemma vihjaillut rivien välistä ja että olen tehnyt sitä ja tätä. Raivostuin täysin, koska avioeron jälkeen olen tehnyt valtavasti töitä pitääkseni itseni puolueettomana ja ohuella narulla taiteillen. Se on syönyt kamalasti energiaani. Ja nyt tästä puolueettomuudesta hän on vetänyt omat johtopäätöksensä, jotka, yllätys ylätys, on häntä arvostelevia ja syyttäviä. Kun aloin latelemaan takaisin, hän veti välittömästi martyyriasenteensa päälle. Ja se sai minut vielä enemmän raivoihini. Minä en saa muistaa mitään kamalia asioita mit hän on minulle sanonut vuosien saatossa, mutta hän kyllä on oikeutettu osoittamaan joka ikisen sanan ja teon mitä olen tehnyt väärin. Itkin ja huusin.
Nyt olo on vain tyhjä. Emme koskaan pääse samalle aaltopituudelle jotta voisimme asiat puhua halki. Hän ei vain pysty kuuntelemaan mitään, ei yhtikäs mitään kritiikkiä omasta käytöksestään. Välitän hänestä valtavasti, mutta en vain jaksa. Anteeksipyynnöt hoidimme tekstiviesteillä ja tiedän, että hän tulee kantamaan sanomisistani kaunaa lopun elämääni vaikka minä voisin unohtaa kaikki vanhat asiat ja vain jatkaa eteenpäin.
Toivon että osaan omille lapselleni olla rakastava. Kerron heille paljon kuinka he ovat täydellisiä minulle juuri tuollaisina, kuinka rakastan heitä enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Halin ja suukottelen. Riitatilanteiden jälkeen pyydän anteeksi ja todella mietin myös omaa käytöstäni. Toivon ja rukoilen, etten toista äitini tapaa olla äiti. Että koskaan, koskaan tyttärieni ei tarvitsisi sanoa etteivät jaksa minua, koska olen niin vaikea.
Äiti rakas, mutta niin raskas ihminen
10
1698
Vastaukset
- oppeliini1
äitisi kuulostaa hyvin elinvoimaiselta ja terveeltä (kunnes älyää tehdä itsestään sairaan saadakseen liimata sinut entistä enemmän itseensä)
Sinulla EI ole velvollisuutta kuunnella hänen ilkeyksiään! Enää koskaan!
Nyt on korkein aika ottaa hajuarakoa, ja pitkää sellaista, tuohon itsekkääseen ihmiseen. Vaikka hän onkin äitisi, se ei oikeuta häntä pitämään sinua viemärinään tai saastakaivonaan. Sitähän sinä nyt olet hänelle.
Vain anna hänen olla omissa mustissa ajatuksissaan. Hän aivan varmasti onnistuu loytämään toisen sylkykupin, usko pois!
Jos epähuomiossasi vastaat puhelimeen hänen soittaessa, ole vain kohtelias ja lopeta puhelu lyhyeen. Sinä voit aivan rehellisesti syyttää kiireitä; niitä on AINA kaikilla. Tyyliin " olen pahoillani mutta minun on nyt mentävä, oikein hyvää iltapäivää/aamun jatkoa" EI muuta. se siitä puhelusta.
Tuon kun toistat seuraavat 20 kertaa, hän aivan varmasti jättää sinut rauhaan.
Rauhaan jota kipeästi tarvitset voidaksesi 100% sti keskittäytyä omaan perheeseesi jonka sinä olet huolellisesti ja harkiten aikaansaanut. Heille ja sinulle itsellesi kuulu rauhaisa mielesi ilman oksettavaa pahoinvointia äitisi käyttäytymisen takia!
Vain jätä hänet rauhaan! (Ilman mitään: mutta enhän minä soita hänelle... jne jne)
Seuraavaksi 30vuodeksi (jonka hän todennäkoisesti tulee vielä elämään).
Oikeastaan sinulla ei ole oikeutta antaa hänen tuhota mielenrauhaasi joka hyvin negatiivisesti vaikuttaa koko perheesi hyvinvointiin. - sama här
Itsellä on sama tilanne isän kanssa. On hoitanut isän vlvollisuudetn OK, ja olisi halu vanhan miehen kanssa viettää aikaa, mutta ei onnistu, ei. Suoraan dissaa ja v***tullee päin näköä, aja siinä sitten 600 km kuuntelemaan sitä. Ei voi kun antaa miehen olla. Mielestään kun on vielä maailman mukavin mies.
- ex-kiltti
Entäpä jos hän ei sittenkään ole ihan niin rakas? Voisitko myöntää sen itsellesi?
Itselläni on vastaavia kokemuksia ja niiden perusteella sanoisin, että oman asenteen muuttamisessa on isoin työ. Toistahan ei voi muuttaa. Jos sinun ei ole "pakko" pitää häntä ihan niin rakkaana, vaan näkisit hänet realistisemmin, sinun on helpompi asettaa hänelle rajat niin ettet väsy. Väsyminen ja venyminen voi johtaa siihen, että välit menevät kokonaan poikki riidan kautta.Kaikkien ihmisten kanssa ei voi sopia, koska he eivät näe ikinä vikaa itsessään eivätkä ikinä pyydä anteeksi keneltäkään.
Mielestäni kannattaa miettiä, minkä verran ihan konkreettisesti haluat pitää yhteyttä äitiisi? Sinun ei pitäisi kuunnella valituksia isästäsi, sellaisten kertominen on yksinkertaisesti väärin. Itse sanoisin vaikka niin, että mene terapiaan käsittelemään noita asioita, lapsille ne eivät kuulu. Edellä sanottiin, että olet hänen likaviemärinsä ja siltä se todella kuulostaa (kohtelu on sen mukaista). Ainoa, joka voi tilanteen muuttaa, olet sinä olem alla jämäkämpi ja lopettamalla syyllisyyden tuntemisen. Äitisi on aikuinen ihminen, jota ei auta se, että asetut hänen maalitaulukseen.
Yhteydenpidon ja puheenaiheiden rajaaminen (vaihda keskustelunaihetta tai lopeta puhelu siististi, jos ei onnistu) vaativat sinulta itseltäsi ajatustavan muuttamista. Itse käytin siinä terapiaa apuna. Huomasin, että minulla oli vääristynyt, läheisriippuvainen asenne myös monia muita ihmisiä kohtaan, olinhan siihen tottunut jo lapsuudessani. Minulle ei ole itsestäänselvää, että minut hyväksytään sellaisena kuin olen, se vaikutti ystävyys- ja parisuhteissakin. Esimerkiksi kirjoituksestasi minulle välittyvä syyllisyydentunne (vaikka sen toisen osapuolen pitäisi katua omaa käytöstään) on hyvin tuttua.- baddaughter
Kiitos asiallisista vastauksista. Paljon on miettimisen aihetta.
Tiedän ja olen myöntänyt sen että jos äitini ei olisi äitini,en haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Mutta sydäntä minussa ei ole katkaisemaan kokonaan välejä. Tiedän etten voisi nukkua öitäni enkä antaa itselleni anteeksi jos hän tarvitsisi apuani ja olisin hylännyt hänet. Äiti on kuitenkin aina äiti.
Olen useaan kertaan sanonut hänelle ideasta mennä terapiaan. Menneisyydessä on miin monta haamua jotka hänen pitäisi käsitellä. Joskus eron aikaan hän ilmeisestu kävikin ja tuolloin oli kuin toinen ihminen. Hän oli iloinen,ulospöinsuuntautunut ja onnellinen. Mutta sitten jälleen jotakin tapahtui ja hän on jälleen vajonnut katkeruuteen ja valittamiseen.
Olen myös monta kertaa sanonut,ettei hänen ja isäni väliset asiat kuulu minulle,minä en aio valita puolta eikä lasten pidä joutua sellaiseen välikäteen. Koska en ole ottanut kantaa hänen purnauksiin isästäni,hän oli päätellyt minun olevan isäni puolella ja syytti siitä. Todellisuudessa minua ei voisi vähempää kiinnostaa heidän välit. Se on kahden aikuisen ihmisen välinen asia eikä kuulu minulle.
Olen miettinyt sitäkin vaihtoehtoa,että äidilläni on jonkin asteinen mielenterveysongelma. Välillä hän on iloinen ja positiivinen ja niiden päivien vuoksi olen jaksanut pitää häneen yhteyttä mutta sitten tulee jotakin ja aivan kaikki on huonosti. Hänellä on jonkin asteinen pakkomielle siisteydestä ja rutiineista. Hän ei pysty olemaan yötä vieraissa paikoissa ja uudet paikat ja kokemukset ovat vaikeita kohdata.
Syyllisyys tästä kirjoittamisesta todellakin painaa. Tuntuu pahalta puhua äidistä pahaa. Ja sen tiedän että itselleni terapia,missä saisin käydä läpi äiti-suhdettani olisi todella hyvä. Tuhot joita hän teininä ja nuorena aikuisena mieleeni teki ovat todella syviä. Ja jostakin syystä äidin hyväksyntä on se mitä lapsesta asti olen kaivannut mutten koskaan saanut. Siskoni ei ole sitä koskaan tarvinnut ja on aivan eri tavalla "vapaa". - ex-kiltti
baddaughter kirjoitti:
Kiitos asiallisista vastauksista. Paljon on miettimisen aihetta.
Tiedän ja olen myöntänyt sen että jos äitini ei olisi äitini,en haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Mutta sydäntä minussa ei ole katkaisemaan kokonaan välejä. Tiedän etten voisi nukkua öitäni enkä antaa itselleni anteeksi jos hän tarvitsisi apuani ja olisin hylännyt hänet. Äiti on kuitenkin aina äiti.
Olen useaan kertaan sanonut hänelle ideasta mennä terapiaan. Menneisyydessä on miin monta haamua jotka hänen pitäisi käsitellä. Joskus eron aikaan hän ilmeisestu kävikin ja tuolloin oli kuin toinen ihminen. Hän oli iloinen,ulospöinsuuntautunut ja onnellinen. Mutta sitten jälleen jotakin tapahtui ja hän on jälleen vajonnut katkeruuteen ja valittamiseen.
Olen myös monta kertaa sanonut,ettei hänen ja isäni väliset asiat kuulu minulle,minä en aio valita puolta eikä lasten pidä joutua sellaiseen välikäteen. Koska en ole ottanut kantaa hänen purnauksiin isästäni,hän oli päätellyt minun olevan isäni puolella ja syytti siitä. Todellisuudessa minua ei voisi vähempää kiinnostaa heidän välit. Se on kahden aikuisen ihmisen välinen asia eikä kuulu minulle.
Olen miettinyt sitäkin vaihtoehtoa,että äidilläni on jonkin asteinen mielenterveysongelma. Välillä hän on iloinen ja positiivinen ja niiden päivien vuoksi olen jaksanut pitää häneen yhteyttä mutta sitten tulee jotakin ja aivan kaikki on huonosti. Hänellä on jonkin asteinen pakkomielle siisteydestä ja rutiineista. Hän ei pysty olemaan yötä vieraissa paikoissa ja uudet paikat ja kokemukset ovat vaikeita kohdata.
Syyllisyys tästä kirjoittamisesta todellakin painaa. Tuntuu pahalta puhua äidistä pahaa. Ja sen tiedän että itselleni terapia,missä saisin käydä läpi äiti-suhdettani olisi todella hyvä. Tuhot joita hän teininä ja nuorena aikuisena mieleeni teki ovat todella syviä. Ja jostakin syystä äidin hyväksyntä on se mitä lapsesta asti olen kaivannut mutten koskaan saanut. Siskoni ei ole sitä koskaan tarvinnut ja on aivan eri tavalla "vapaa".Tunnistan ajatuksistasi itseni. Sen sijaan, että mietit äitiäsi ja hänen terapiaansa, koeta ajatella asioita ainoastaan itsesi kannalta. Se, että toimit hänen likasankonaan voi olla yksi tekijä, joka jumittaa hänen avunsaantiaan, koska purkautumisesta tulee hyvä olo (ja siihen se jää). Hän siirtää siis omat taakkansa sinun kannettaviksesi. Se ei missään nimessä ole lapsen ja äidin eikä ystävienkään välillä oikein. Mieti vaikka ystävää, joka käyttäytyisi noin, miten reagoisit häneen? Ventovieraaseen? Siinä on malli, joka voisi sopia suhteeseen äitisi kanssa myös. Hyväksyt häneltä asioita, jotka eivät ole teille kummallekaan hyväksi. Se ylläpitää välistänne kierrettä, jossa voit huonosti etkä millään lailla häntä auta (minkä ilmeisesti koet tehtäväksesi).
Itselleni välimatkan ottaminen tuli tarpeeseen. Samanaikaisesti terapiassa käydessäni aloin muutttaa suhdetta normaalimmaksi muuttamalla omaa käytöstäni. Tästä on jo useampi vuosi ja suhteeni toiseen vanhempaani on muuttunut merkittävästi. Hän käyttäytyy minua kohtaan huomattavasti asiallisemmin. Nähdäkseni kyse on kunnioituksesta. On mahdoton kunnioittaa ihmistä, joka hyväksyy minkä tahansa kohtelun. Silloin huonosti voiva siirtää oman pahan olonsa eteenpäin ja syyttää siitäkin toista osapuolta (riidat). Tämä on läheisriippuvuuden peruskuvio.
Sinun pitäisi oppia asettamaan rajat, jotka pitävät ja luopumaan turhasta ja vahingollisesta syyllisyydestä, kun asetat pitäviä rajoja. Pitävä raja on sellainen, joka asetetaan rauhallisesti ja jämäkästi riitelemättä, niin että toinen todella tajuaa, ettei sitä ylitetä. Johdonmukaisuus on tärkeää. Kiukuttelun, sopimisyritysten ja riitelyn lomassa asetettu raja on heikko ja se ylitetään yhä uudelleen molemmin puolin. "Minä olen kyllä sanonut, mutta...." Itse tarvitsin todella terapian ennen kuin rajan asettaminen onnistui. Nykyisin sanojani ja mielipiteitäni kuunnellaan aivan toisin kuin ennen, mitä itsekin ihmettelen. - oppeliini1
baddaughter kirjoitti:
Kiitos asiallisista vastauksista. Paljon on miettimisen aihetta.
Tiedän ja olen myöntänyt sen että jos äitini ei olisi äitini,en haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Mutta sydäntä minussa ei ole katkaisemaan kokonaan välejä. Tiedän etten voisi nukkua öitäni enkä antaa itselleni anteeksi jos hän tarvitsisi apuani ja olisin hylännyt hänet. Äiti on kuitenkin aina äiti.
Olen useaan kertaan sanonut hänelle ideasta mennä terapiaan. Menneisyydessä on miin monta haamua jotka hänen pitäisi käsitellä. Joskus eron aikaan hän ilmeisestu kävikin ja tuolloin oli kuin toinen ihminen. Hän oli iloinen,ulospöinsuuntautunut ja onnellinen. Mutta sitten jälleen jotakin tapahtui ja hän on jälleen vajonnut katkeruuteen ja valittamiseen.
Olen myös monta kertaa sanonut,ettei hänen ja isäni väliset asiat kuulu minulle,minä en aio valita puolta eikä lasten pidä joutua sellaiseen välikäteen. Koska en ole ottanut kantaa hänen purnauksiin isästäni,hän oli päätellyt minun olevan isäni puolella ja syytti siitä. Todellisuudessa minua ei voisi vähempää kiinnostaa heidän välit. Se on kahden aikuisen ihmisen välinen asia eikä kuulu minulle.
Olen miettinyt sitäkin vaihtoehtoa,että äidilläni on jonkin asteinen mielenterveysongelma. Välillä hän on iloinen ja positiivinen ja niiden päivien vuoksi olen jaksanut pitää häneen yhteyttä mutta sitten tulee jotakin ja aivan kaikki on huonosti. Hänellä on jonkin asteinen pakkomielle siisteydestä ja rutiineista. Hän ei pysty olemaan yötä vieraissa paikoissa ja uudet paikat ja kokemukset ovat vaikeita kohdata.
Syyllisyys tästä kirjoittamisesta todellakin painaa. Tuntuu pahalta puhua äidistä pahaa. Ja sen tiedän että itselleni terapia,missä saisin käydä läpi äiti-suhdettani olisi todella hyvä. Tuhot joita hän teininä ja nuorena aikuisena mieleeni teki ovat todella syviä. Ja jostakin syystä äidin hyväksyntä on se mitä lapsesta asti olen kaivannut mutten koskaan saanut. Siskoni ei ole sitä koskaan tarvinnut ja on aivan eri tavalla "vapaa".Lueppa uudelleen, oikein ajatuksen kanssa , edellinen viestini.
Lähde tuumasta toimeen, sensijaan että laahaat tuota kivirekeä jatkuvasti perässäsi. Eiko oma huolellisesti hankkima perheesi ole minkään arvoinen? Eiko se edes saa sinua muuttamaan ajatuksiasi sinne rehelliseen, kauniiseen, rakentavaan ja rakastavaan suuntaan?
Miksi siis jatkuvasti jauhat tuota saastaa, ilkeyttä ja oksettavaa milentilaa. Onko sinulla oikeutta siihen? Ja kuinka selität itsellesi että se on oikein?
Tee, hyvä tytto, jo eilen, täysikäännos ajatuksesi suunnassa.
- huonotytär
hei, tämä on jo vanha keskustelu mutta kirjoitan silti. Tunnistan täysin itseni ja äitini tilanteen kaikesta mitä kerroit. Onko tilanteenne jo ratkennut mihinkään suuntaan tai parantunut?
Oma äitini on minulle rakas, onhan hän ainoa äitini, mutta.. Niin se mutta. Olen vaan väsynyt. Mikään ei ole hyvää tai minä olen samanlainen narsistinen ihmispaska kuin isäni (hänen ex-miehensä). Ja nyt isälläni on uusi kihlattu ja me tulemme toimeen. Tämähän on maailman loppu, koska en kuulemma enää juttele hänelle tai kerro mitään hänelle, kaiken tälle uudelle naiselle. Olen nähnyt naisen puolen vuoden sisään kahdesti. Emme soittele tai viestittele. Mutta kuulemma petän hänen kanssaan äitiäni ja se saa hänet hyvin pettyneeksi käytökseeni. En ymmärrä mistä tämä kaikki viha ja katkeruus juontaa juurensa. Tiedän ettei heidän suhteensa ollut ruusuinen mutta äiti halusi eron. Jos kuulemma minä olin se syypää eroon.
Kuitenkin joskus kaikki on hyvin, silloin minun pitäisi tulla toimeen isän uuden kanssa ja pitää välit kunnossa isääni. Mutta sitten kun toteutan sen, ei ole asiat hyvin. Sitten alkaa marttyyrius ja syyttely.
Nyt suurin ongelma on se, että minä ja mieheni menemme naimisiin. Joka kerta kun näemme tai puhumme tai viestittelemma alkaa riitä meidän häistämme. Tai hänen roolistaan siellä, minun kaaso valinnastani, isän ja uuden naisen roolista siellä .Kaikesta! Vaikka hän tietää etten tee mitään sellaista mitä hän ei halua.
Olen nuoruuteni miellyttänyt häntä ja yrittänyt olla hyvä ja kiltti tyttö. Nyt kun olen aikuinen ja kasvanut tästä vaiheesta ulos, olenkin se itse paha.
Haluan olla äitini kanssa väleissä ja yhteyksissä, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksinäinen ja siitäkin jaksaa mainita aina; miten huono lapsi olenkaan kun en koskaan käy tai soita. (mutta melkein aina kun käyn tai soitan alkaa riita) Tunnen syyllisyyttä aina näistä sanoista mutta en halua mennä haukuttavaksi tai riitelemään. Tuntuu pahalta, kaikkien puolesta. Mikä neuvoksi?- Simsalbim
Lue Oppeliinin viestit ja Simsalabim! ongelma ratkeaa!
- elluhalloyb
Tyttö
SE ON VAIN ELÄMÄÄ...
Opi ymmärtämään...
Joskus putki korvien välissä....
Toisesta sisään toisesta ulos..
Se on sun MUTSIS...
Se vaan on sellaista..
OOT ÄITIS TYTÄR...(*_*)
Sukulaiset riitelee...rakastaa...
Ei kaikki osaa halata..mut voi ne silti rakastaa(*_*) - jkyuti
Paljon on tapahtunut niin sinulle kuin äidillesi.
Kun kerot, että äiti on suorittaja ja hoitaa ruuan ja puhtauden, minusta se kuulostaa siltä, että äiti on saanut aikanaan sellaisen lapsuuden, joista nämä asiat ovat jääneet hänelle traumoiksi. Ja jotainhan vanhempiesi välilläkin on tapahtunut, kun eroon ovat päätyneet. Sellaisiahan ne erot ovat, että ihminen hajoaa, nyt äitisi ilmeisesti on olettanut, että jaksat jo aikuisena kuunnella hänen vaikeuksiaan, niin ei taida kuitenkaan olla, sillä olet myös isän lapsi eli ristiriitaisessa tilanteessa suuntaan ja toiseen.
Itse olet odottanut kannustusta. läheisyyttä ja hyväksymistä, olet tehnyt kaikkesi sen eteen, että sinut huomattaisiin. Äitisi on ilmeisesti niin omien asioiden kanssa solmussa, että ei ole huomannut kuinka suuremmoinen tytär hänellä on. Tärkeintä on että koet itse olevasi kaunis ja pärjäävä ihminen.
Olen itse saanut äidiltäni myös vertailua siitä, että miniät ovat niin kauniita, joten koin itseni rumaksi, mitä todellisuudessa en ole lainkaan. tunsin olevani eriarvoisessa asemassa ja olinkin, sillä äidin ajatusmaailmassa oli vanhakantaisuutta paljon, hänelle oli aina annettu ymmärtää että pojat ja miniät ovat tärkeämpiä.
Hän ei kertonut asioita minulle vaan näille pojilleen ja he lynkkasivat minua joka mutkassa.
Olen myös äiti ja kirjoituksesi saikin minut ajattelemaan omaa toimintaani, olenko tarpeeksi usein ymmärtänyt tukea tytärtäni ja poikaani tasa-arvoisesti. tytär on todella kaunis nuori nainen ja tarmokas kaikessa tekemisessään, arvostan häntä hyvin paljon ja olen ylpeä äiti. Samoin poikani on nuori ryhdikäs mies ja tarmokas. Samoin arvostan häntäkin.
Mitään muuta en enempää elämässäni voi toivoa, kuin että he olisivat onnellisia ja menestyisivät niin kotielämässään kuin työssään. Toivon myös heille järkevää ajattelua, niin että eivät anne kenenkään hyväksikäyttää heitä millään tavalla. Rakkautta ja ystävyyttä ei pidä kenenkään ostaa.
Elämä on haastavaa ja vaativaa, joten millaisen kumppanin kukin vierelleen löytää, silläkin on valtava merkitys.
Hienoa, että kerrot kuitenkin välittäväsi äidistäsi kaikesta huolimatta, toivotaan äitisi pääsevän yli "kaunoistaan" isääsi kohtaan , niin että saisitte tavata onnellisimmissa merkeissä jatkossa.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Naiset miltä kiihottuminen teissä tuntuu
Kun miehellä tulee seisokki ja ja sellainen kihmelöinti sinne niin mitä naisessa köy? :)684903Haistoin ensin tuoksusi
Käännyin katsomaan oletko se todellakin sinä , otin askeleen taakse ja jähmetyin. Moikattiin naamat peruslukemilla. Tu152320- 261836
- 131546
- 371530
Miksi kohtelit minua kuin tyhmää koiraa?
Rakastin sinua mutta kohtelit huonosti. Tuntuu ala-arvoiselta. Miksi kuvittelin että joku kohtelisi minua reilusti. Hais51338- 101257
"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu"..
"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu".. Näin puhui jo aikoinaan Jeesus, kun yksi hänen opetuslapsistaan löi miekalla131176Kyllä poisto toimii
Esitin illan suussa kysymyksen, joka koska palstalla riehuvaa häirikköä ja tiedustelin, eikö sitä saa julistettua pannaa41171- 151166