Terve,
Verbillä "taipua" voi olla kieliopillinen merkitys: voi sanoa esim., että jokin sana "taipuu" sillä tai tällä tavalla.
Mutta tietääkseni "taipua"-verbistä johdettu sanaa "taipumus" *ei* voi käyttää kieliopista: ei voi puhua jonkin sanan "taipumuksesta" vaan täytyy puhua sen taivutuksesta.
Onko jokin peruste, miksi verbejä "taivuttaa" ja "taipua" voi molempia käyttää kieliopillisessa merkityksessä, mutta "taivutus" ja "taipumus" eivät molemmat käy?
Kiitos
Verbillä "taipua" voi olla kieliopillinen merkitys: voi sanoa esim., että jokin sana "taipuu" sillä tai tällä tavalla.
Mutta tietääkseni "taipua"-verbistä johdettu sanaa "taipumus" *ei* voi käyttää kieliopista: ei voi puhua jonkin sanan "taipumuksesta" vaan täytyy puhua sen taivutuksesta.
Onko jokin peruste, miksi verbejä "taivuttaa" ja "taipua" voi molempia käyttää kieliopillisessa merkityksessä, mutta "taivutus" ja "taipumus" eivät molemmat käy?
Kiitos
Vastaukset 4
Vanhimmat
Peruste on se, että "taipumus" tarkoittaa muuta: kehitysmahdollisuutta, taitoa, talenttia, alttiutta, viettymystä, suuntautumista, tendenssiä.
Myös "taivutus" tarkoittaa muuta kuin kieliopillista taivutusta.
"Taipumus" tarkoittaisi sitä, että verbi tai sana taipuisi itsestään, että sillä olisi oma tahto tai pyrkimys. Näin ei kai kuitenkaan ole missään kielessä asian laita. Sana ei taivu, ellei puhuja sitä taivuta.
Tällainen ero suomen kielen puhujan tajunnassa on. Jos sinulla sitä ei ole, niin sitten ei ole.
Sekä konkreettisesta että kieliopillisesta taipua-verbistä tulee "taipuminen" mutta ei "taipumus", jolla on oma erityismerkityksensä.