Subjektiivinen itsekäsitys

Miksi on niin yleistä, että ihminen ei näe vikoja itsessään ja saattaa suureen ääneen moittia jossakussa toisessa sellaista piirrettä, joka on hänessä itsessään vielä selkeämpänä? Voiko tällainen taipumus suojata ihmisen psyykeä romahdukselta? Mitä tapahtuu, jos ihmisen silmät hänen itsensä suhteen avautuvat?

Epäilen nimittäin, että itselleni on käynyt juuri niin ja seurauksena on pahanlainen henkinen lamaannus. Olen oivaltanut, että nekin piirteet, joita olen aikaisemmin ylpeänä kantanut, ovat objektiivisesti tarkasteltuna kielteisten piirteiden ilmenemismuotoja. Olen vain aikaisemmin kääntänyt ne positiiviseen valoon. Ja tätä omien piirteiden paremmaksi kääntämistä huomaan nykyään toisissa ihmisissä jatkuvasti.

Olen myös huomannut ihmisten menevän hyvin hämilleen, kun usein heidän haukkuessaan tai pilkatessaan jotakuta kolmatta henkilöä minulle, totean hetken mietittyäni, että minä olen juuri tuollainen.

Terapeutit usein pitävät toipumiseni kannalta lupaavana sitä, että osaan analysoida itseäni niin tarkoin. Minusta se taas on kaikkien ongelmieni alkusyy. Ihmisen ei ole tervettä nähdä itseään viileän analyyttisesti ja purkaa ajatusmaailmaansa osiin jokaisessa tilanteessa. Suurin osa ihmisistä tuntuu elävän tyytyväisinä omassa itsepetoksessaan, minun kohdallani se rakennelma jostakin syystä hajosi ja suuresti epäilen että sitä voisi enää saada uudelleen kasaan.