Asiani on hyvin yksinkertainen(mielestäni). Elektroni käsitetään ilmeisesti(luennoitsijani mukaan) hiukkasena. Hän on ihmetellyt, miksei elektroni säteile pyöriessään atomin tai itsensä ympäri. varaushan kiihtyvässä liikkeessä säteilee energiaa. Luennoitsija luennoi myös kvanttimekaniikka, joten siksi ihmettelenkin hänen hölmöä suhtautumista asiaan. Mielestäni koko ongelma saadaan kierrettyä/selitettyä aaltoyhtälöillä. Kun Einstein totesi energian ja massan vastaavuuden, voimme sitä hyväksikäyttäen todeta elektronin olevan pienin mahdollinen sähköpalikka, -kvantti(säteilypulssi). Yksinkertaisimmassa tapauksessa vetyatomia "kiertää" yksi elektroni. Tähän soveltaisin hyppynaru kuvausta. Eli ajatellaan seisovaa aaltoliikettä, kuten hyppynarussa voidaan kuvitella. Kun heilutetaan toisesta päästä sidottua hyppynarua oikealla nopeudella, saadaan siihen esim. kaksi heiluvaa kupua(seisova aaltoliike). Vetyatomissa siis kiertäisi yksi seisova aaltoliike atomia.(malli suuresi yksinkertaistettu…) Samoin tilanne olisi atomilla jota useampi elektroni kiertää(useampia atomeja monimutkaisempi seisova aaltoliike). Atomi voidaan käsittää partikkelina jota seisova aaltoliike kiertää. Aaltoliikkeen muodon määrää ”elektronikuorien” ja elektronien lukumäärä. Näin vältetään mekaaniset ongelmat elektronissa. Sitä ei siis mielestäni tulisikaan ymmärtää partikkelina, vaan energiakvanttina joka ilmenee aaltopakettina. Muodon määrää elektronien kokonaismäärä ja energiatasot atomissa. Kuten tiedämme, tasot eivät ole yksikäsitteisiä. Ne ovat todennäköisyys maksimeita, josta elektronin todennäköisimmin ”tavoittaisi”. Näin siis vältyttäisiin myös tältä partikkeli ongelmalta. Miten kappale voisi saada eri todennäköisyystiheyksiä eri alueilla, ellei se välillä kulkisi nopeammin(kiihtyvää liikettä)? Tämän selittäisin aaltoyhtälön energiatihentymillä(Kupu ja solmukohdat hyppynarussa). Tulee silti muistaa että hyppynarulla kuvaan lähinnä aaltopakettien liikettä, en itse aaltopaketteja. Mielestäni siis olisi perusteltua lopettaa hiukkaskeskustelu elektronin suhteen. Kaikki klassisen fysiikan ongelmat saadaan ratkaistua olettamalla elektroni partikkelin sijaan energiakvantiksi, eli säteilypulssiksi. En silti kykene ymmärtämään miksei näin silti opeteta… Asia kiusasi minua siinä määrin, että päätin lopettaa fysiikan opiskelun ja vaihtaa linjaa. Luennoitsijoissa ei ollut vaihtoehtoja… Tämä on akateemista arkea parhaimmillaan… Hajotus.
Toinen mietelmäni koskee epätarkkuusperiaatetta. Olettakaamme neliulotteinen aika-avaruus. Epätarkkuus tarkoittaa käytännössä sitä, että paikalla ja liikemäärällä on laskennallinen maksimitarkkuus. Ja että tietty määrä energiaa on lainattavissa tyhjästä, kunhan se maksetaan tietyssä ajassa takaisin. Ideani on yksikertaisuudessaan se, että unohdetaan energian mahdollisuus syntyä hetkellisesti tyhjästä. Nojataan sitä vastoin termodynamiikan toiseen pääsääntöön, ja sen määritelmään ajan suunnasta. Eli entropia(epäjärjestys) kasvaa ajan ”kulumisen” suuntaan. Voisimme siten liittää epätarkkuusperiaatteen ajan pyörteisyyden(lyhyihin hyppäyksiin eteen/taakse) maksimi arvoihin. Epätarkkuusperiaatteella nimittäin voimme laskea todennäköisyydet energian ”syntymisen” maksimeille. Jos oletammekin että energiaa ei synny, vaan aika hyppää (pyörteilee) saman epätarkkuuden rajoissa. Energia olisi tällöin vakio ja todellinen muuttuja olisi kohdetta ympäröivä aikakenttä. Täten olisi osoitettu maksimi teoreettiselle aikamatkailulle. Matkan pituuden maksimin määrää kaava[delta]t[delta]E=[pienempitaiyhtäsuurikuin]h/2. Kaava ymmärretään ”syntyvän” partikkelin elin aika-kaavana. Tämäkin vastaisi kysymykseen miksei kukaan ole ikinä tullut tulevaisuudesta kertomaan aikamatkailusta… Vaadittaisiin valtavat energiamäärät edes suhteellisten pienien hyppäysten tekemiseen. Tässä olen siis olettanut paikka avaruuden ”pysyväksi” ja aika-avaruuden pyörteiseksi. Pyörteiden koon määrää epätarkkuusperiaate.
Nämä ovat ajatuksiani, en väitä niitä todemmiksi kuin muiden ajatuksia. En ole laskennallisesti todistanut niitä, mutta loogisesti ne pätevät. Kommentoikaa. Olisi hauska aloittaa keskustelu asiasta kiinnostuneiden kesken.
Kiitos.
Toinen mietelmäni koskee epätarkkuusperiaatetta. Olettakaamme neliulotteinen aika-avaruus. Epätarkkuus tarkoittaa käytännössä sitä, että paikalla ja liikemäärällä on laskennallinen maksimitarkkuus. Ja että tietty määrä energiaa on lainattavissa tyhjästä, kunhan se maksetaan tietyssä ajassa takaisin. Ideani on yksikertaisuudessaan se, että unohdetaan energian mahdollisuus syntyä hetkellisesti tyhjästä. Nojataan sitä vastoin termodynamiikan toiseen pääsääntöön, ja sen määritelmään ajan suunnasta. Eli entropia(epäjärjestys) kasvaa ajan ”kulumisen” suuntaan. Voisimme siten liittää epätarkkuusperiaatteen ajan pyörteisyyden(lyhyihin hyppäyksiin eteen/taakse) maksimi arvoihin. Epätarkkuusperiaatteella nimittäin voimme laskea todennäköisyydet energian ”syntymisen” maksimeille. Jos oletammekin että energiaa ei synny, vaan aika hyppää (pyörteilee) saman epätarkkuuden rajoissa. Energia olisi tällöin vakio ja todellinen muuttuja olisi kohdetta ympäröivä aikakenttä. Täten olisi osoitettu maksimi teoreettiselle aikamatkailulle. Matkan pituuden maksimin määrää kaava[delta]t[delta]E=[pienempitaiyhtäsuurikuin]h/2. Kaava ymmärretään ”syntyvän” partikkelin elin aika-kaavana. Tämäkin vastaisi kysymykseen miksei kukaan ole ikinä tullut tulevaisuudesta kertomaan aikamatkailusta… Vaadittaisiin valtavat energiamäärät edes suhteellisten pienien hyppäysten tekemiseen. Tässä olen siis olettanut paikka avaruuden ”pysyväksi” ja aika-avaruuden pyörteiseksi. Pyörteiden koon määrää epätarkkuusperiaate.
Nämä ovat ajatuksiani, en väitä niitä todemmiksi kuin muiden ajatuksia. En ole laskennallisesti todistanut niitä, mutta loogisesti ne pätevät. Kommentoikaa. Olisi hauska aloittaa keskustelu asiasta kiinnostuneiden kesken.
Kiitos.
Vastaukset 2
Vanhimmat
on hienoa että on ihmisiä jotka tietävät jostain noin paljon ja osaavat kirjoittaa siitä turhia turisematta... tosin en tajunnu tosta mitään mutta ihannoin sitä että jaoit tämän ajatuksesi meidän kanssamme vaikkei ketään näytä kiinnostavan... Tzemppiä!
Ennen kuin kommentoin itse asiaa, kommentoin seriffin vastausta "jätetään muille naurettavaksi"?
Naurettavaksi? Ovatko vapaat ajatukset, luennoilla saadut ajatukset naurettavia? Ja onko nykyisen teorioiden kyseenalaistaminen naurettavaa? Tuskin.
Yleinen suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka ovat niin mahdottomien 1900-luvun alun tieteen dinosaurusten tuotoksia, että jokainen joka vähänkään yrittää niitä opiskella ei voi välillä päätyä sanomaan:"Tuo ei voi olla totta". Oppiminen tapahtuu kyseenalaistamalla asian. Ei siten että sen hyväksyy "totuutena".
Ja kaikki me "lainaamme" vuosisadan dinosaurusten ajatuksia - rikomme tekijänoikeuslakia. Höh.
Mutta sitten itse asiaan.
Mittakaava. Se on olennainen asia. Elektroni käsitellään hiukkasena jos se mitataan. Kuten valosähköisessä ilmiössä fotonin energia (massaton hiukkanen jota kuvaa aalto - ei shöringerin aalto, vaan reaalinen SM-aalto) absorpoituu elektroniin joka on tilanteessa hiukkanen (?). Fotonin aaltomuotoinen energia onkin yhtä-äkkiä hiukkasmuotoisessa elektronissa.
Kukaan ei ole koskaan nähnyt elektronia. Elektronit ovat enemmän kvanttimekaanisia kuin reaalisia (siinä mielessä miten käsitämme reaalisuuden mitattavuutena).
Hauskaa tässä on se että me voimme mitata valosähköisen ilmiön ja todentaa sen olevan paikkaansapitävä.
Mielestäni kyse aalto-hiukkas-dualismissa on siitä että aaltoa emme voi mitata muuten kuin sen muuttumisella hiukkaseksi. Shöringerin yhtälöä emme voi mitata. Me voimme mitata tulokset jotka se antaa.
Itsestäänselvää on että on olemassa aaltoja. On olemassa hiukkasia. De Broglie sanoi että jokaisella massallisella hiukkasella on myöskin aalto-ominaisuus.
Shöringerin tulkinta on vähintäänkin hyvä. Mutta harvinaisen epämääräinen samalla (tämä oli sitä huumoria).
Vety taitaa olla ainoa analyyttisin keinoin ratkaistavissa oleva atomi jolle SY pätee erittäin hyvin. Toisinsanoen Shöringer on oikeassa. Samoin kuin oli Bohr ennen häntä. Kujanjuoksu.
Mutta jos esim. kvanttimekaaniseen harmonisen oskillaattorin halutaan saada analyyttinen ratkaisu, täytyy approksimoida potentiaalia (jousi sellaista) jakamalla ratkaisu kahteen osaan joista toinen kuvaa lähellä- ja toinen kaukana-ratkaisua. Näiden kombinaatio onkin sitten varsin hyvä approksimaatio todellisesta ratkaisusta. Mutta ei tarkka.
Ja mentäessä monimutkaisimpiin systeemeihin, on pakko tehdä approksimaatioita -> ratkaisu ei ole enää absoluuttisen tarkka x=1.
Ja Pusherille. Vastaukseni on vähintäänkin epätarkka. Se ylittää huomattavasti Heisenbergin määrittelemän rajan tarkkuudelle. Mutta idea. Päivänselvissä, yksinkertaissa tilanteissa joita voimme mitata ja kokea, ei mikromaailmassa sellaisille tapahtumille ole muuta kuin todennäköisyys.
Epämääräisyyksiin.