Romaanisista kielistä

Yhteinen kantakieli ei takaa mitään. Ei suomalainenkaan ymmärrä suomen pohjalta unkaria eikä maria (tšerimissiä). Jos kielten erosta on ”vain” puolitoista vuosituhatta, saattaa toisesta kielestä ymmärtää useita sanoja. Ranskan, espanjan ja italian puhujat eivät kuitenkaan mainittavasti ymmärrä toisiaan, elleivät ole opetelleet toistensa kieltä tai jotain yhteistä kieltä.

Latina ei kadonnut minnekään. Se oli vuosisatojen ajan papiston ja oppineiston kieli, vaikka sen käyttö onkin hiipunut vähiin.

Puhuttu latina oli jo antiikin aikana jakautunut moniksi paikallisiksi (ja sosiaalisiksi) kielimuodoiksi. ”murteiksi”. Rooman valtakunnan hajotessa katosi myös keskusvalta ja yhteinen hallinto ja suurelta osin myös kulttuurin traditio, jotka olivat jossain määrin pitäneet yllä yhteistä latinan kieltä – tosin lähinnä yläluokan keskuudessa ja virallisissa yhteyksissä.

Puhuttu latina myös eri tavoin sekoittui muihin paikallisiin kieliin, tosin lähinnä omaksumalla niistä sanastoa. Erot puhutun latinan muotojen välillä kasvoivat myös siksi, että kauppa- ja kulttuuriyhteydet supistuivat melko paikallisiksi, jolloin kunkin alueen kieli kehittyi omaan suuntaansa. Kieli, jota vain puhutaan, ei kirjoiteta, muuttuu yleensä nopeammin kuin kirjoitetut kielet.

On määrittelykysymys, milloin hajaannuksen ja muutosten katsotaan edenneen niin pitkälle, ettei enää voi puhua yhden kielen eri muodoista, eli milloin latina hävisi ”elävänä kielenä”. Melko epämääräinen ilmaus ”elävä kieli” tarkoittaa kieltä, joka opitaan ensikielenä (äidinkielenä); tämä on suhteellista, koska ei esimerkiksi muinaisessa Roomassa opittu ensikielenä sellaista kieltä, jonka me tunnemme klassillisena latinana, vaan jokin paikallinen ja sosiaalinen kielimuoto, joka oli tarpeeksi lähellä sen ajan sivistyneistön julkisissa yhteyksissä käyttämää latinaa.

Usein sanotaan, että latina hajosi romaanisiksi kieliksi. Tämä on liiallinen yksinkertaistus. Puhuttu latina hajosi lukemattomiksi kielimuodoiksi, josta ehkä noin 800-luvulla ryhdyttiin muodostamaan uusia kieliä, ottamalla jonkin seudun kieli pohjaksi ja pyrkimällä vakiinnuttamaan se esimerkiksi jonkin alueen hallinnon kieleksi. Keskeistä tässä oli, että kieltä ruvettiin kirjoittamaan. Myöhemmin, etenkin nationalismin aikakaudesta alkaen, näin luoduista kielistä pyrittiin muodostamaan ”kansalliskieliä”, joiden oli tarkoitus syrjäyttää alueen muut kielimuodot, ”murteet”.

Tämä merkitsi, että uudesta kielestä pyrittiin muodostamaan alueellinen ja jopa kansallinen yhteinen kieli (samaan tapaan kuin esimerkiksi 1500-luvulta alkaen pyrittiin lähinnä Turun seudun kielimuodosta muodostamaan Ruotsin koko itäosan yhteinen ”suomen kieli” ja tässä paljolti onnistuttiinkin). Se oli lähtökohdiltaan vastakkainen latinalle, joka oli ollut ja oli kirkon ja oppineiston yhteinen, yleiseurooppalainen kieli, ja siten heikensi latinan suhteellista asemaa. Latina ei kadonnut, mutta sen asema heikkeni ja käyttö väheni. Tosin oikeastaan kai vasta 1800-luvun loppupuolelta alkaen se syrjäytyi tieteen kielen asemasta.

Puhuttu latina elää käytännössä lähinnä vain harrastajien käytössä – ja latinankielisissä fraaseissa, joita tietysti viljellään yleensä väärin lausuttuina, väärin ymmärrettyinä ja väärissä yhteyksissä. Toisin oli keskiajalla ja vielä uuden ajan alkupuolella, jolloin oppineisto käytti latinaa myös puhuttuna monissa yhteyksissä.

Latinasta kehittyneet kielimuodot ovat jo niin kaukana sekä toisistaan että antiikin tai keskiajankaan latinasta, että olisi liioiteltua sanoa latinan elävän niissä.

Eivät edes italialaiset ymmärtäisi toisiaan, elleivät osaisi italiaa eli Firenzen/Toscanan kieltä.