Kun ratkaisujen määrä alkaa lähestymään ääretöntä riippuen alkuasetuksista, niinkuin teoreettisen fysiikan tapauksessa, niin voidaan hyvin puhua kaiken sallivasta postmodernista humanistisesta tieteestä. On tutustunut moneen teoreettiseen fyysikkoon, ja ei voi muuta sanoa kuin että nyhveröitä kaikki, saattavat porata jotain ihmemalleja jotka ovat vain oman mielikuvituksen tuotetta vailla reaalimaailman sääntöjä. Sitten kun julkaistaan jotain niin refereet ei kuulemma osaa sanoa juuta eikä jaata vaan julkaisevat jutut mukisematta. Kannattaako tällaista pelleilyä valtion muka tukea??
teoreettinen fysiikka on humanismia
statistikko
9847
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kannattaa.
Teoreettinen fysiikka ei usein edes pyri siihen, että maailma olisi rakenteeltaan sellainen kuin teorioissa selitetään. Riittää kunhan teorian avulla pystytään laskemaan joitain konkreettisia asioita ja se vastaa olemassa olevia havaintoja.
Varmasti maallikosta tuntuu täysin käsittämättömältä jä järjettömiltä hologrammiavaruudet, supersäikeet, äärettömät kaarevuudet, singulariteetit ja gravitaatioaallot. Ei sillä ole kuitenkaan mitään väliä ymmärtääkö humanisti niitä.
Koska teorioiden testaaminen ei onnistu yhtä helposti kuin klassisen fysiikan puolella joudutaan väkisinkin ajattelu- ja laskutöihin jotka eivät hetkessä valmistu eivätkä keneltä tahansa onnistu. Useampi teoriakin voi vastata samaan aikaan nykyhavaintoihin, mutta aika näyttää mikä, jos mikään, niistä toimii myös tulevaisuudessa saatavan tiedon kanssa.
tieteessä on havaittavissa laajempikin ongelma: sektorisoituminen ja sektorien kaventuminen ajaa tutkijat korkeisiin mutta ahtaisiin kanjoneihin, joissa häärii muutama toisensa tunteva tieteentekijä arvioiden (referee käytäntö) toistensa tuotoksia. näissä pienissä piireissä vallitsevat henkilökemian lait eikä julkaisuja voida siten pitää riippumattomine tutkijoiden referee seulan läpikäyneinä. jos taas yrität syöttää juttuasi (tutkimusta) jollekin aihepiiriä sivuavan alan tutkijalle, hänen tietämyksensä asiasta ei riitä referoimaan juttua: jää kaksi vaihtoehtoa joko myötää tietämättömyytensä tai esittää työn olevan ok. tiede siis erikoistuessaan subjektivitisoituu ja epätieteistyy - tämä on mielestäni melkoinen uhkakuva. ratkaiskaapa tämä ongelma.
Ja näyttää jopa siltä, että kaikki suuret oivallukset ovat syntyneet nimenomaan yhdistelemällä toisiinsa "kaukaisilta" vaikuttavia asioita. Voimasta tuli geometriaa, luonnonfilosofiasta matematiikkaa..."yksinkertaisia" oivalluksia oivallusten perään.
Jotain pyrkimyksiä on tuoda lähemmäs luonnontieteitä, katsokaa esim. uusi sarja: Journal of the Royal Society Interface
http://www.pubs.royalsoc.ac.uk/interface_homepage.shtml
Totta. Tiedehän ei saisi olla mikään mielipide, eikä suurin painoarvo saisi pelkästään olla niillä tutkijoilla jotka ovat onnistuneet julkaisemaan kovissa sarjoissa tutkimuksiaan. Tämä siksi koska, tutkijoillakin varmasti tulee houkutus vierailla hiihtäjille tutuksi tulleella "harmaalla alueella" - siinä missä muuallakin huippuunsa vedetyllä alalla. Yksi keino olisi laaja kansainvälinen "tieteen YK", jossa arvioitaisiin millaista tutkimusta olisi jatkossa syytä tukea. Tosin alan lehtien editorit tekevät nykyään tätä työtä jatkuvasti. Ja impact factorien seuranta pitää huolen että tutkimuksen laatuun ja uutuusarvoon kiinnitetään huomiota. Tiede ei saisi luisua yhteiskunnalliseen merkityksettömyyteen, omahyväiseen itsetarkoitukselliseen suuntaan.
Japanissa tähän tieteenalojen yhdistelyyn on tietojeni mukaan vastattu siten, että on (pakko-)sijoitettu eri alojen tutkijoita samoihin työhuoneisiin ja odotettu että tätä kautta syntyisi kuin itsestään huippuoivalluksia. vähän kaksipiippuinen juttu. en ole täysin varma mitä tästä käytännöstä ajattelisin - toisaalta biologi, kemisti, tilastotieteilijä ja fyysikko samassa huoneessa vaikuttaa herkulliselta yhdistelmältä, mutta pakkosijoitus on aina pakkosijoitus ja henkilökemia aina arvaamaton, mallintamaton random-muuttuja.
"Yksi keino olisi laaja kansainvälinen "tieteen YK", jossa arvioitaisiin millaista tutkimusta olisi jatkossa syytä tukea. Tosin alan lehtien editorit tekevät nykyään tätä työtä jatkuvasti."
Joo, onhan tällaista harjoitettukin, nimittäin Natsi-saksassa, Kiinassa ja neuvostoliitossa.
Eräs katolinen kirkkokin tulee mieleen. Montakohan sataa/tuhatta vuotta niiden hiippapäiden takia fysiikka oli yhtäkuin aristotelen typerät jaarittelut. Natsisaksassa kvanttimekaniikka ja suhteellisuusteoria - nykyfysiikan perusta - oli juutalaisfysiikkaa, silkkaa haihattelua.
Kyllä tieteessä pitää antaa kaikkien kukkien kukkia. Koskaan ei voi etukäteen sanoa mistä suunnalta seuraava suuri oivallus tulee (vaikka voin sanoa että se ei tule sosiologian laitokselta). Enemmän pelkään sitä että ahneiden, näkemyksettömien poliitikkojen tulosvastuuajattelu levittää laajemmalti lonkeroitaan tiedemaailmaa. Sitten maailma ei enää kaipaa tieteilijöitä vaan insinöörejä rakentamaan isompia koneita! Palvokaamme kaikki lyhytnäköistä materiaalisen hyödyn tavoittelua.
Fysiikka on kulttuuria ja ilman sitä me eläisimmime edelleen savimajoissa ja palvoisimme aurinkoa. Ihmiskunta on aina pyrkinyt etsimään vastauksia maailman suuriin mysteereihin - teoreettiset fyysikot ovat luonnollinen osa tätä kulttuurijatkumoa: siinä mielessä teoreettinen fysiikka on humanismia.
Ero vain on siinä, että humanistit kumartelevat kuvia: he palvovat kuolleita kuninkaitaan ja vanhoja pölyttyneitä kirjojaan.
Fyysikko ei kumarra ja nöyrry kuin kahden asian edessä: apurahahakemuksen ja luonnon, joka toimii suurimpana ja ainoana auktoriteettina fysiikassa (ainakin ideaalisesti ajateltuna). Mikäli teoria ei vastaa luontoa, se ei ole fysiikkaa ja se joutaa romukoppaan.
Ja tiedelehtien referee-käytäntö oikeasti seuloo vain ilmiselvän skeidan. Eivät ne arvioijat kovin tarkasti niitä tekstejä lue. Loppujen lopuksi tiedeyhteisö joka niitä julkaisuja lukee päättää onko kirjoitettu silkkoo paskoo vaikko eikö. Väärää puuta tässä nyt haukutaan.
Luonnontieteissä on päädytty mallintamaan ja kokeilemaan mallien paikkansapitävyyttä empiirisesti. Tutkittavat ilmiöt ovat todennettavia ja selvärajaisia.
Ajattelua ei sillä tavoin voi lähestyä. Tarvitaan ajattelun ymmärtämistä ajatteluna, kokonaisuuden hahmottamista ja joukko käsitteitä, jotka kuvaavat ajattelua. Erikseen tarvitaan sitten sellaisiakin lähtökohtaisia käsitteitä, joiden perustalta empiirinenkin tutkimus voi suunnistaa.
Luonnontieteet ja humanistiset tieteet poikkeavat toisistaan. Fysikalismi ei auta humanistia.
Samasta syystä humanisti myös ottaa henkilön kerrallaan kun perehtyy tämän ajatteluun. Siinä ei erityisemmin ole kyse auktoriteetinpalvonnasta, tms.