Joustot, uhka yhteiskuntajärjestykselle

Työelämän joustot ovat kohonneet poliittisessa keskustelussa lähes elämää suuremmaksi kysymykseksi. Talouden ahdingon syyksi katsotaan yleisesti kilpailukyvyn puute: liian korkeat palkat, joita puolestaan pidetään ammattiyhdistysliikkeen aikaansaannoksina. Siksi erityisesti porvarillinen politiikka näkee etsikkoaikansa koittaneen. Ajan, jolloin päästäisiin koko ammattiyhdistysliikkeestä ja saavutettaisiin tilanne, jossa porvarit voisivat sanella palkat ja työolosuhteet aivan oman mielensä mukaisesti. Kenenkään vastaan panematta.

Tämän äärioikeistolaisen ajatushirvityksen ydin näyttää olevan luulo, että kun palkat painetaan nollaan, niin liiketoiminnan tuotto omistajille maksimoituu. Koittaa aika, jolloin omistaja viimeinkin rikastuu. Pääsee suorastaan kierimään rahoissa. Nythän porvari tyypillisimmillään ”känisee”, ettei hän ole motivoitunut tekemään yhtään mitään, kun hän ei tule yrittämisestään riittävästi palkituksi. Viimeistään verot ovat taittavinaan kamelin selkärangan. Osoituksena tästä ovat uhkailut maasta pakenemisesta, jonka sitten rasvajalkaisimmat ovat jo tehneetkin.

Kohtalokas virhe oikeistolaisessa ”aivotoiminnassa” on luulo, että raha saadaan markkinoilta. Hieman samaan tapaan kuin tämän päivän peruskoululaiselle opetetaan, että sähkö tulee töpselistä ja maito meijeristä. Tämän urbaanin ”idiotismin” seurauksena syntyy sitten politiikka, joka vaatii muiden muassa energia- ja maataloustuotannon supistamista.

Urbaani eliittipoliitikko kuvittelee, että palkkoja pienentämällä yrityksen kustannukset pienenevät, joten yritykselle jää enemmän jaettavaa omistajille ja siten rahan määrä markkinoillakin ikään kuin kasvaisi. Mutta ongelma tässä on se, että näin menetellen kasvaa vain porvarillinen rahakasa eikä suinkaan hyödykemarkkinoiden ostovoima. Itse asiassa tämä porvarin kasvanut rahamäärä on pois kulutuksesta, markkinoilta. Porvari on siis palkkaa alentaessaan siirtänyt kierrossa olevaa rahaa omaan pysähtyneessä tilassa olevaan rahakasaansa. Koska veroja maksetaan suurelta osin joko palkan tai ostojen perusteella, merkitsee liiketoimintojen aktiviteetin näivettyminen myös julkisen sektorin näivettymistä rahapulan vuoksi.

Kun tätä palkkojen alentamista jatketaan riittävän kauan, jäljelle jääkin lopulta enää vain kilpailun voittaja, maailman rikkain porvari, joka sitten yksin istuu, tai mitä suurimmalla todennäköisyydellä lojuu oikoisenaan, maailman suurimman rahakasan päällä. Todennäköisesti hän vielä silloinkin vanhasta tottumuksesta ulvahtelee suureen ääneen ja vaatii joustoja työelämään ja verojen keventämistä.

Suurin syy yleensäkin taloudellisiin taantumiin on yrityksen johtamisessa. Siinä, että irtaannutaan todellisuudesta ja aletaan toimia väärien olettamusten varassa. Sama koskee tietysti politiikkaa, joka rakennetaan talouselämän vailla todellisuuspohjaa olevien olettamusten varaan. Erityisen vaarallinen ilmiö on täysin harhojen vallassa elävät talouselämän ja politiikan gurut, jotka toimillaan saavat säännöllisesti aikaan suuria massailmiöitä, joiden tunnusmerkki on hirvittävä touhu ja tohina, mutta joissa ei ole juuri järjen häivää.

Tämän hetken hurjat massapsykoosit ovat kestävyysvaje, leikkauslistat, verohelpotukset sekä tietysti työelämän joustot. Kaikki siinä määrin toisilleen vieraita ja epämääräisiä, että ne kumoavat vähintäänkin toisensa elleivät aiheuta suorastaan katastrofia.