Androfobiani

Tää alkoi jo lapsena, pelkäsin poikia. Nuoruudessa vaan vahvistui asia. Sitten jouduin uhriksi pojalle joka oli pahis. Hän käytti minua hyväkseen aika monellakin tapaa, onneksi ei sentään raiskannut. Tätä kesti 3 vuotta. Seuraavaksi minut sitten raiskattiinkin Espanjan matkalla, paikallinen baarimikko. Juotti ensin työpaikallaan ujoa tyttöä ja raahasi sitten kämpilleen. Onneksi olin niin humalassa etten muista paljoa asiasta. Seuraavaksi alkoi ikä jolloin pääsin discoihin ihan täällä kotimaassa. Miehet pörräsi ympärillä enkä tajunnut mitä he minusta haluaa. Sitähän ne vaan kaikki halusi. Jokaikinen. Pikkuhiljaa aloin tuntea kostonhalua ja päätin että alan itse tekemään samoin. Mutta sitten tapasinkin tulevan mieheni. Juuri kun olin suunnitellut että alan käyttämään miehiä hyväkseni.

Olin järjettömän mustasukkainen, en suostunut tajuamaan että mieheni ei halunnut loukata minua. En vaan luottanut enää kehenkään mieheen. Huomasin olevani jotenkin sairas tai särkynyt mieleltäni parisuhteessa. Avioliittomme oli erittäin vaikea koko sen 30 vuotta.

Kolme vuotta sitten erosin. Ajattelin että en koskaan enää halua ketään miestä elämääni. Kuvittelin että nyt alkaa se vaihe joka jäi kesken aikoinaan, alan pitämään hauskaa miesten kanssa. Mitään sellaista vaihetta ei alkanutkaan. Istuin kotona ja laitoin treffiprofiileita muutamaan paikkaan. Kunnes nappasi. Tummasilmäinen ulkomaalainen mies.

Mies kertoi olevansa ujo myös. En millään meinannut uskaltaa lähteä tapaamaan häntä, meni viikkoja ennenkuin suostuin. Kauhea paniikki päällä ja jouduin lopulta ottamaan rauhoittavan lääkkeen treffeille. Se auttoikin jonkin aikaa. Sitten alkoi ihan hirveä pelko/ paniikki/ ahdistus. Hikoilin ja olin ihan kauhean jännittynyt. Mies oli mukavan oloinen, ei liian komea mutta söpö. Oltiin koko viikonloppu yhdessä ja minä koko ajan paniikkitilassa, en yhtään rentoutunut. En kehdannut ottaa viiniäkään kun toinen ei ottanut ollenkaan. En voinut syödä, en nukkua, ja olin aivan siinä samassa mielentilassa kuin nuorena tyttönä poikien ja miesten kanssa. Minä joka olin 30 vuotta naimisissa siinä välillä ! Sama pelko ja ahdistus ja järjetön ujous ja itseluottamuksen puute ! Mies luuli lopulta etten pidä hänestä vaikka siitä ei ollut ollenkaan kyse. Kyse on siitä että kärsin niin kovasta miespelosta eli androfobiasta että luulen olevani loppuelämäni ilman parisuhdetta.

Millä tästä pääsee eroon ? En haluaisi olla loppuelämääni yksin, olen vasta viisikymppinen nainen. Haluan miehen mutta olen super ujo miesten seurassa. Naisten seurassa olen ihan rento ja aivan eri ihminen.