Sos.tilanteiden pelko

Paniikki iskee tilanteissa jossa on paljon väkeä,juhlat,tilaisuudet,kaupan jono, lääkärissä käynti ym.olen käynyt lääkärissä ja saanut lääkkeet.mutta silti ongelma on ja pysyy.elämäntilanne on sellainen että en voi enkä halua aloittaa säännöllistä lääkitystä.

Mulla oli ja on vieläkin (tosin harvoin enää) sama tilanne. Kaupan kassat, ruuhkat, bussit yms paikat ahdisti ja iski paniikki päälle. Tutina tärinä sekoamisen pelko, pakko päästä paikasta pois ja äkkiä olo.
Jätin kofeiinin kokonaan pois joka osaltaan auttoi (uskon niin).
Propral lääkettä käytän päivittäin vieläkin n. 40mg / pv. (pari vuotta sitten enemmän)
Opamox 15mg tukipilarina pahinpiin paikkoihin (ei ole tarvinnut käyttää pitkilleen)
Cipralexia tarjottu mutta ei! Ei kertakaikkiaan pystynyt käyttämään kuin 5 vrk ja tuli ihan hirvee olo, paheni varmaan 100 kertaiseksi.
Mulla alkoi syystä tai toisesta ahdistus/paniikki oireilu n. 3 v. sitten kesällä. Oireet oli ihan mielettömät 1 vuoden ajan. Pelotti kaikki ihan kaikki. Pelkäsin sekoavani täysin, tulevani hulluksi. Sinnittelin vuoden ja sit oli pakko mennä lääkäriin. Olen miettinyt mikä sen laukaisi.. Stressi työssä ja kotona, täydellisyyden tavoittelu, muiden miellyttäminen.. En tiedä, mutta olen yrittänyt olla stressaamatta liikaa, elää omaa elämää rentona, hengitysharjoitukset yms ovat auttaneet.
Nykyjään saattaa tulla hetkellinen ahdistus/paniikki juuri silloin jos stressaan jostain kovasti tai joudun yllättävään paikkaan jossa pitää olla esillä tms.
Tää on oikeasti hankala vaiva mutta voitettavissa!

Joo mulla myös tuo että pakko päästä heti pois,senpä takia välttelenkin tilanteita joista ei pääse pakoon.hankaloittaa elämää aikalailla.
jätin myös kofeiinin pois parikuukautta sitten,sitä ennen join kahvia monta kupillista päivässä.
ja olen myös todella kova stressaamaan ja stressiä on niin kotona kuin työssäkin.
lääkäriltä sain samat lääkkeet kuin sinullakin, eli opamox ja propral.kieltäydyin säännöllisestä lääkityksestä,vielä.yritän pärjätä ilman mahd pitkään.

Huomaat varmaan ettet ole yksin tämän vaivan kanssa. Mitä itse olen seurannut ja kuullut niin tämä on melkoisen yleistä.
Tosiaan ei pitäisi erakoitua vaan mennä rohkeasti tilanteisiin jotka ahdistaa. Helpommin sanottu kuin tehty tiedän.
Mulle lekuri kirjoitti 400 kpl 40mg propralia ja 30 kpl opamoxia. Opamoxia menee n. 30-40 kpl / vuosi (siis edellisen vuoden saldo).
Mielellään olisin ilman!
Olen nuorempana ollut todella rohkea, mutta nyt joku vanhemmiten ruvennut aristamaan..
Miten paljon sinulla kuluu lääkkeitä tämän vaivan vuoksi?

En ole vielä ottanut yhtään lääkettä, lääkärissä kävin parivkoa sitten.opamoxit kulkevat taskussa hätätilanteen vuoksi,propralia en ota säännöllisesti vaan tarkoitus ottaa tarpeen mukaan.minulla on korkean verenpaineen takia lääkitys joten hieman mietitytti tuo propral joka laskee myös verenpainetta,että menenkö pitkin seiniä jos syön ns. Tuplamäärän alentavaa lääkettä.täytyy kotioloissa ensin testata vaikutus,ettei ala ihmisten ilmoilla pökräilemään.

Tietäähän lääkäri aikaisemmasta lääkkeestä? Itsellänikin kulkee n.s tuki mukana (opa) lähes joka paikkaan.
En osaa paremmin sua tai ketään neuvoa ohjeistaa. Mua on auttanut se ett pyrin olemaan stressaamatta ja uskon että se johtuu juuri siitä. Mulla aamut toivat ahdistusta etenkin pimeään ja kiireiseen aikaan. Herään kumminkin jo klo 6 lähes joka aamu. Uniaikani on n. 7-8h.
Tää on vaan välillä niin hankala asia josta pitäisi osata jutella läheisille, hieman helpottaa textata täällä kohtalontovereille. En todellakaan toivo että tätä samaa kukaan kävisi läpi. Elämä on välillä ylä- ja alamäkiä.
Toivon todellakin että kaikki me osaisimme hymyillä ja nauttia elämästä niinkuin meidän pitää!

Kyllä lääkäri tietää muut lääkkeeni ja käski seuraamaan verenpainetta ettei laske liian alas.sepäs vasta noloa olisi kun ihmisten ilmoilla alkaisi pyörryttämään alhaisen verenpaineen takia jopas huomio kiinnittyisi itseen ja sitten iskisi paniikki.
Olenkin pyrkinyt siihen että yritän iloita pienistä asioista ja koittanut mennä tilanteisiin mukaan vaikka tiedän satavarmasti että paniikki iskee jossain vaiheessa, mutta se onnistumisen riemu ja tunne kun selviät hengissä ja nolaamatta itseäsi ainakaan kovin pahasti. Se on paras lääke minun mielestäni. Se tuo hetkeksi tunteen että jospa tämä pelko ja paniikki joskus loppuisi kokonaan.

Ei korjata ei, se on huomattu. Pitävät ne paniikin poissa ja olo ei ole jatkuvasti tuskainen.
Mutta niihin jää helposti riippuvaiseksi, kuten olen jäänyt. Parin päivän tauko saa jo tärinät, hikoilut ym.aikaiseksi ja ne ovat niin hirveitä oireita, että se jo "pakottaa" uuden lääkkeen ottamiseen.
Minua ei ollenkaan auttanut vuosia kestänyt terapia :(

Juuri tämän koukkuun jäämisen takia kieltäydyin säännöllisistä lääkkeistä.ja muiden sivuoireiden takia jota lääkkeet tuovat tullessaan.ja se on totta että lääkkeillä ei tätä pelkoa paranneta vaan helpotetaan oireita.

Ei kannata sortua niihin, tai kohta tarvitset yhtä paljon kuin mina :(
Olen lukenut l-Teaniinista ja ajattelin kokeilla sitä, kun haluan pudottaa lääkkeitäni ja mieluiten pasta niistä kokonaan pois.
Onko kenelläkään kokemusta tästä tuotteesta?

Kyllä se varmaan on ihan ihmisestä kiinni,toiset kokee asiat herkemmin kuin toiset.itse ainakin tiedän sen siitä että en voi elää normaalia elämää,aina täytyy etukäteen miettiä tilaisuuksiin tai mihin tahansa menemistä.ennen pidin ostoksilla käymisestä,nykyään tilaan kaiken netistä.ruokakauppa on ainut missä käyn.niitä kun ei vielä saa kotiovelle.

Kyllä sun tapauksessa on kyse sosiaalisten tilanteiden pelosta. Itselläni aika samanlaista. Olin lapsena ujo ja yläasteen koulukiusattu, siitä lähtien kaupassakäynti, kampaaja, lääkäri, esiintymiset jne. ahdisti hirveesti. Vähitellen, kun pelkotilanteisiin kuitenkin menin (aloittaen helposta, esim. kaupasta), pelot alkoivat heikentyä. Myös elämäntilanne muuten parani, lukiossa tapasin ihmisen, joka on edelleen mun "bff" ja sen jälkeen lähdin opiskelemaan ja sain uuden tosi hyvän ystävän sieltä.

Työelämään siirtyminen ahdisti todella paljon, mutta pääsin aika pian valmistumisen jälkeen sellaisiin tehtäviin, joihin siinä vaiheessa halusinkin, ja meillä oli ihana työympäristö ja hyvä yhteishenki. Ihanat työkaverit ja se, että sai tehdä sitä mitä halusi, antoi itseluottamusta. Tällä hetkellä olen työssä, jossa tehtäviini kuuluu myös asiakaspalvelua, enkä jännitä niitä tilanteita. Tilanteet, jotka edelleen ahdistavat todella paljon, ovat juhlat tms., joissa pitäisi osata small-talkia sulavasti, sekä tutustuminen uusiin ihmisiin (erityisesti miespuolisiin). Ehkä nekin joku päivä hälvenee, vaikka välillä tuntuu epätoivoiselta.

Työnhakuun liittyen sellainen neuvo, että mene joka ikiseen haastatteluun, johon pääset, ja valmistaudu todella huolellisesti (mieti, mitä voidaan kysyä ja mitä vastaat). Haastattelun ajan pystyy usein (muttei aina) tsemppaamaan niin, että saa annettua itsestään hyvän kuvan, vaikkei tulisikaan valituksi. Työpaikalla kannattaa yrittää ensin kehittää keskustelua yksittäisten ihmisten kanssa, jos ryhmässä oleminen jännittää. Kannattaa rohkeasti vastata kysymyksiin ja kysyä jotakin myös keskustelukumppanilta. Työasioista on usein helpompi aloittaa keskustelua. Työelämään siirtyminen voi myös olla helpompaa kuin kuvittelee, koska opintojen aikana kasvaa ihmisenä (joo, klisee, mutta useimpien kohdalla varmaan totta).

Tsemppiä opiskeluun ja työnhakuun!

Sanopas muuta,eipä tämä elämä ole kovin hääviä mutta tämän asian kanssa on vaan ollut pakko elää.väliin masentaa ja aika raakasti.kukin ihminen on yksilö,toisilla auttaa kun juttelee esim. terapeutin kanssa ja toiset kokee ettei siitä ole hyötyä.itse saan voimia siitä että saa vaikka täällä keskustella toisten samasta kärsivien kanssa.
Ihan herkästi en suosittele lääkitystä aloittamaan koska niiden mukana tulee monta uutta ongelmaa,mutta ymmärrän heitäkin jotka lääkityksen aloittavat.
Eräs tuttava sanoi:kun mieli on sairas niin kaikki apukeinot ovat sallittuja.

Itse olen elänyt tämän pelon kanssa koska minulla ei ole muita vaihtoehtoja.
Olen jäänyt todella paljosta paitsi kun ystävät ovat pyytäneet juhliin,elokuviin tai matkoille.olen keksinyt kaikenmaailman selitykset miksen muka pääse,ja sen takia homehdun kotona.aina.
Jos joskus lupaudun johonkin menemään niin en saa öisin nukuttua koska stressaan tulevaa menoa.vaikka kyse olisi aivan niinkin pienestä menosta kun kahville lähikuppilaan.tai esim. Tupperware kutsut kaverin kodissa.
Mulle se tarkoittaa itsensä tsemppaamista päiväkausia,välillä todeten että kyllä mä pystyn menemään ja taas toisena päivänä todeten että enmä voi mennä jos iskee paniikki ja joudun lähtemään pois kesken kaiken.tulee tunne että mä en pääse ikinä mihinkään,mun elämä menee ihan hukkaan täällä neljän seinän sisällä. Nuorena olin rohkea ja kuljin joka paikassa enkä hetkeäkään miettinyt jos joku pyysi johonkin.vaan olin aina valmis.
Toden teolla nämä pelot alkoivat 11.v sitten aikuisiällä ja olivat tosi pahoja,en halunnut mennä mihinkään kotoa mutta onneksi pelot helpottivat siitä pahimmasta ajasta.
Kukin ihminen kokee asian eritavalla.mutta onneksi on tälläisia paikkoja missä voi vapaasti kertoa mitä tuntee,eikä heti sanota että kuvittelet vaan ei sua mikään vaivaa.

Ystäväni äiti käytti paniikkihäiriöön ja sos.til.pelkoon lääkkeeksi alkoholia.se auttoi mutta sit kun tuli krapula niin oireet olivat tuhat kertaa pahemmat.sitten hän päätti että ei anna krapulan tulla,noh ei mennyt pitkä aika kun sisuskalut pettivät ja hän kuoli.
Jos viinasta joku saa avun ja pystyy elämään sen avulla niin hyvä niin.musta ei siihen ole.

Älä luovuta! Tee asioita, joista tulee sulle hyvä olo. Haaveile ja pyri pienin askelin kohtaamaan pelkosi ja saavuttamaan haaveilemiasi asioita. Opi nauttimaan pienistä asioista. Mieti joka ilta kolme hyvää asiaa päivästä (mun tän päivän kolme: selvisin kunnialla jännittämästäni tilanteesta, näin söpön oravan pihapuussa, piha-aitaan on tullut vihdoin silmut). Katso itseäsi peilistä joka päivä ja kehu itseäsi.

Valitettavasti sosiaalisten tilanteiden pelko ei hellitä millään.
Tämä on fakta.

viisitoista kirjoitti:

Valitettavasti sosiaalisten tilanteiden pelko ei hellitä millään.
Tämä on fakta.

Kyllähän se näin on. Tämä on ikuinen vaiva, sairaus. Rauhoittava lääke vie pahimman tuskan pois. Mutta kun on tätä vaivaa koko ikänsä joutunut tahtomattaan kestämään. Voimat loppuu 40-kymppisenä. Ja silloinhan on jo kaikki menetetty. Minä tyhmä jaksoin vielä uskoa, yrittää... ja toivoa jotain elämää... Näin on. Ja siksi olen erakoitunut mikä on aivan järkevä päätös. Ei minun tarvi yhtään mitään kun en mihinkään kykene. Ko saisin aikaiseksi kertoa niille mun hyville ystäville miksi en ole pitänyt yhteyttä.Sitä olen tänään miettinyt ja kauhulla ajatellut mitä sieltä vastaus tulee kun kerron ja ymmärtääkö?