Kateutta pidetään pahuutena. Kateus on huonommuudentunnetta toista kohtaan. kateuteen vedoten ovat kansankiihottajat saaneet kansan yllytettyä sotaan. Kysynkin onko kateus pelkkää pahuutta, tai mikä kateudessa on pahuutta? Eikös kostomielisen kateuden (joka on aiheuttanut sotia) ole tarkoitus korjata vallitseva epäoikeudenmukaisuuden tila? Tietenkin päärjäämättömäksi itsensä tunteva voi yrittää parantaa omaa asemaa kadehtimisen sijaan, mutta jos ei yhteiskunta anna tilaa, niin eikö kateuden aiheuttama viha ole vain normaali puolustusreaktio joka kertoo siitä, että yhteiskunta on rakenteellisesti paha
esittäisittekö ajatuksia
jooko
7385
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lisää mielikuvituksekkaita ajatuksiani. Voisiko siis sanoa ihmisen vain ilmentävän pahuutta. Eikä ihminen varsinaisesti ole paha
Viellä. Jos ihminen ei kykene haluamaansa on pahuutta silloin itsensä hyväksymättömyys. Jos muut vaativat toiselta jotain mihin toinen ei kykene on pahuutta silloin vaatia ja olla sallimatta toista sellaisena kuin hän on. Eli hyvyyttä on hyväksyvyys ja sallivuus
ai niin pointtina äskeiseen pohdintaani oli, että hyväksymättömyydessä pahuus on arvoissa ja nyt loppui mietintäni
Pahuutta on mielestäni olemassa. Jos tietoisesti haluaa jonkun toisen kärsivän ja saa siitä tyydytystä, on se pahuutta. Esim. kosto voi sisältää pahuutta. On helppo pettää itseään ja perustella kosto pelkästään oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi, mutta uskon että kostoon liittyy hyvin usein tyydytys kohteen kärsimyksistä tai nöyryytyksestä. Oma kostonhalu on helpompi hyväksyä kun se koristellaan oikeudenmukaisuudella. Kosto voi olla oikein sille joka joutuu sen kohteeksi - riippuen hänen teoistaan ja koston ankaruudesta - mutta silloin kun kostaja nauttii aiheuttamastaan kärsimyksestä, on se pahuutta minun silmissäni. Inhimillistähän sekin toki on, enkä tässä otakaan kantaa sen tuomittavuuteen.
Mielestäni ihminen "ilmentää" pahutta silloin kun mopo karkaa käsistä, eli henkilö menettää malttinsa toimien tietoisia periaatteitaan vastaan. Silloin biologia tai traumaattiset kokemukset ottavat ohjat käsiinsä.
Rakentavasti kateellinen ihminen ei halua poistaa kateuden kohteelta sitä mistä kateus johtuu, vaan sitä ihaillaan tai syntyy jopa ihanne johon itse pyritään. Tämä on ihailua tai kunnioitusta. "Paha" kateus johtaa vihaan ja siihen että haluaa toiselta pois sen, mikä aiheuttaa itsessä vastenmielisen huonommuudentunteen. Tätäkin motiivia voi koristella vaikkapa tasa-arvoisuus ihanteilla, mutta kuinka paljon siinä on todellista tasa-arvopyrkimystä, onkin sitten toinen asia.
Joku voisi nyt päätellä että vastustan esim. feminismiä. En vastusta sellaista feminismiä jonka motiivina on mainitsemani "positiivinen" kateus tai oikeudemukaisuuden aate. Tätä kutsunkin mieluummin equalismiksi.
Kateus voi myös kohdistua niihin, jotka ovat saavuttaneet kadehdittavat asiat tietoisesti epäoikeudenmukaisilla keinoilla. Tällaisen epäkohdan oikaisemishalu voi tietenkin perustua puhtaasti oikeudenmukaisuuden periaatteeseen.
Kateus sinänsä ei ole pahuutta sen enempää kuin mikään muukaan psyykkinen kipu tai tunne, koska se harvemmin on tietoinen valinta. Pahuudeksi se muuttuu vasta silloin kun kadehtija toivoo muille kärsimystä päästäkseen siitä eroon, ja toimii sen mukaisesti.
Onko oikeutettua kostoa olemassa? Voisi ajatella että kosto on subjektiivisella tasolla oikein, jos kostaja luulee että koston kohde ei muutoin joutuisi kohtaamaan tekojensa seurauksia, sillä ehdolla että koston motiivina on oikeudenmukaisuuden vaatimus. Tästähän seuraisi, että ne jotka uskovat esim. johonkin korkeampaan voimaan joka aina kaivaa kuopan niiden eteen jotka ovat sellaisen muille kaivaneet, eivät olisi oikeutettuja kostamaan. Tällöin kostaja nimittäin asettuisi sen Jumalan virkaan johon uskoo.
Tuhoavasta kateudesta on kirjoittanut mm. Joseph Berke: "Pahan voima". Berken pääteesi on suunnilleen se että kateus on aina kadehtijan ongelma, sielullinen vaiva joka kuluttaa kadehtijan loppuun, ja kateudesta pitää yrittää päästä eroon. Tämä eroon pääseminen tapahtuu yksinkertaisimmillaan myöntämällä, että toiset ovat parempia ja siten menestyksensä ansainneet.
Kirjassa on puutteensa, ja viimeistään silloin kun Berken äänensävyissä alkaa kalskahtaa vanhaa britti-impeumille ominaista ylemmyyttä, lukija alkaa kavahtaa hänen aristokraattista asennettaan.
Yhtäältä kateus juontunee hyvin varhaisen kehitysvaiheen traumoista, jostakin jota lapselle on toistuvasti tapahtunut ensimmäisen elinvuoden aikana. Pieni lapsihan on tarpeissaan joustamaton ja ehdoton, ja jollei se saa sitä mitä välttämättä tarvitsee - ravintoa, lämpöä, turvaa - se reagoi hyvinkin raivokkaasti. Mustasukkaisuusreaktioissa myöhemmällä iällä tapahtuu tuollaisia äkkitaantumia varhaisvaiheen raivotiloihin, ja tällöin tajunta pimenee ja tulee tehdyksi hirveitä. Muisti ei näitä tekoja talleta, eikä kyseessäöolevaa raivoa voi käsitellä tietoisuuden tasolla, koska se palautuu kehitysvaiheeseen jolloin tietoista ajattelua ei vielä ollut.
Kateus voidaan nähdä eräänlaisena liuenneena, koko ajan vaikuttavana mustasukkaisuutena. Perusasetelma on se että kadehtija kokee jäävänsä paitsi huomiosta ja hyväksynnästä, jota joku toinen saa osakseen. Menestymisen yleisten statusten vertaileminen tulee tällöin kadehtijan keskeiseksi elämänsisällöksi. Kadehtija on aina niin sanotusti ulkoaohjautuva ihminen, ts. hänen omat sielunvoimansa eivät luo hänen omia arvojaan, vaan hän elää kuin kilparadalla jossa jokin kaikkivaltias ylituomari on asettanut säännöt, joiden mukaan on kilpailtava.
Ulkoaohjautuvuudesta johtuen kadehtijat siis harvemmin ovat niitä, jotka nousevat taisteluun yhteiskunnan epäkohtia vastaan. On toki olemassa arvonkieltämistä psyykkisenä puolustusmekanismina, mutta defenssimekanismi tuskin voi toimia pohjana uudistustaistelulle. Toisaalta on sanottu, että kaikki suuret ajattelijat ja uudistajat olisivat pohjimmiltaan syvästi sielullisesti vammautuneita ihmisiä. Egon Friedell on kirjoittanut Uuden ajan kulttuurihistorian tarkastelemalla vaikuttajayksilöitä tällaisesta näkökulmasta.
Vastauksena kysymykseesi minä sanoisin, että kateudessa on pahaa sen sielullinen kuluttavuus ja se, että kadehtija ulkoaohjautuvuudessaan jää omaksumiensa arvojen ja kilparatojen vangiksi, eikä näin pysty uudistumaan edes siinä määrin kuin hänellä rakenteensa puolesta olisi edellytyksiä. Hyvää taas on se, että älyttömästä kilpailusta kieltäytyminen saattaa sekä pelastaa yksilön ja yksilöllisyyden että luoda yhteiskuntaan tervettä moniarvoisuutta.
En tarkoita, että itse hirmuhallitsija olisi kateellinen. Tarkoitan sitä kuinka köyhä ja sekasortoinen maa voi olla ns naapurikateellinen. Hirmuhallitsija vetoamalla kansan katkeruuteen ja antamalla parempia tulevaisuuden näkymiä saa kansansuosion puolelleen ja täten johdettua kansan sotaan. Tosin en tiedä kumpi silloin on sotaan syyllinen johtaja vai kansa.
Arvojen pahaa tarkoitan kun arvojen tavoittelu johtaa pahaan. Siksi arvot ovat silloin itsessään pahoja
Arvojen pahasta voisin viellä sanoa. Voiko arvoja pitää hyvinä jos ne sallivat sorron ja epäarvosruksen. Ihminen joka syntyy huonompiosaiseksi ei koe oikeudenmukaista maailmaa. Parempiosaisen joka pelkää vaurautensa menettämistä on helpompi pitää huonoosaisuutta huonoosaisen omana vikana. Voiko silloin pitää yhteskuntaa hallitsevan kansanjoukon arvoja hyvinä?