MIKÄ MUA VAIVAA

Olen 20-vuotias tyttö. Ajattelen paljon asioita, olen aika "omissa maailmoissa" enkä jaksa aina keskittyä siihen, mistä muut ihmiset puhuvat. Tuntuu, että yksin voin paremmin, kun ei tarvitse esittää mitään. Olen herkkä - jos joku huomauttaa minulle jostakin esimerkiksi ulkonäöstäni tai kritisoi ihan mistä tahansa, saatan miettiä koko loppupäivän tätä asiaa. Tunnen todella voimakkaasti. Jos olen yksin vaikkapa vapaapäivänä, kuvittelen ja suunnittelen pääni sisällä mitä tulen tekemään - mutta en saa aikaiseksi juurikaan mitään. Pitää ottaa niskasta kiinni kunnolla, jos haluaa päästä sängystä ylös tai jopa ulos asunnosta.

Taustoista: Olen keskimmäinen lapsi. Aina kokenut nuorempana kavereidenkin keskuudessa, että olen jotenkin erikoinen ja että en kuulu joukkoon. Pitää yrittää olla jotain, jotta hyväksyttäisiin. Outo huumorintaju. Tyttö, jonka huone on sotkuinen. Tyttö, joka pelasi tietokoneella useita tunteja putkeen. Tyttö, joka rakasti elokuvia ja maalaamista sekä piirtämistä. Tyttö, jolla oli aina vain yksi paras ystävä, joka tosin vaihtui muutaman kerran. Olen aina ollut kateellinen siitä, miten paljon kavereita ja sosiaalista elämää muilla on. "Pääsin" yläasteella tällaiseen kaveriporukkaan- ns. Suosittujen kiusaajien joukkoon. Minulla ei ollut hyvä olla. Tiemme erkanivat, kun minua alettiin kiusaamaan enkä enää kestänyt sitä, miten ilkeitä ja pinnallisia he olivat muita kohtaan. Olen aina kokenut sympatiaa heikoimpia kohtaan ja jopa uskaltanut ujoudesta huolimatta puolustaa kiusattuja.
Jos solmin ystävyyssuhteen, ahdistun lopulta siitä, kun tulee tunne, että on "velvollisuus" pitää kokoajan yhteyttä. En uskalla sanoa suoraan, että nyt haluan olla yksin vaan joko pakotan itseni tai keksin tekosyitä tapaamisen perumiselle. Enkö ole tavannut samanhenkisiä tyyppejä?

Olen aloittanut nuorena seurustelun (14v) ja siitä lähtien tähän päivään asti ollut monissa suhteissa. Muutama pidempi tai oikeastaan 3 vakavaa, ja useita lyhyitä "säätöjä". Jokaista suhdettani on vaivannut sama ongelma: tunnen, ettei minua huomioida tarpeeksi ja epäröin itseäni. Pelkään, että jään yksin, mutta puran pelon sairaalloisena mustasukkaisuutena, syyttelynä ja dramatisoimisena. Sanon hirveitä asioita, uhkailen erolla ja tuntuu, että haluaisin kuolla. Joskus olen ottanut yksin riidan jälkeen keittiöstä veitsen ja asettanut sen ranteelle - en ole kuitenkaan pystynyt tekemään itselleni mitään ja tiedän, etten halua oikeasti kuolla. Näitä tuntemuksia oli minulla jo teininä. Rakastin ja vihasin sitä samaan aikaan, melankolinen ja hieman marttyyrinen olo. Kerran otin rauhoittavia lääkkeitä ja alkoholia samaan aikaan riidan aikana ja olin helvetin sekasin. Tuntuu, että tein senkin vain saadakseni huomion kumppanilta.

Sama levy jää pyörimään. Riidan jälkeen poden huonoa omaatuntoa ja pelkään, että nyt minut jätetään. Niinhän siinä voisi käydäkin, olenhan välillä kunnon hirviö. Nykyinen kumppanini on TODELLA ymmärtäväinen mielialojen heittelyä kohtaan enkä halua pilata suhdettamme tämän vuoksi. Kun olemme sopineet ja keskustelleet riidan, tulee tunne, että "nyt lupaan ryhdistäytyä". samassa tilanteessa kuitenkin ollaan taas tulevaisuudessa, tosin tilanteet ovat hieman vähentyneet. Alkoholi vahvistaa mielialojani, joten siitä olen luopunut kokonaan. Tämäkin aiheuttaa ajoittain sellaista erakkofiilistä tässä alkoholikulttuurissa. Olen muutenkin perusarjesta jotenkin flegmaattinen, apaattinen. Innostun nopeasti, mutta se myös lopahtaa vauhdilla. Lannistun helposti. Tuntuu, etten ole koskaan oiken saanut 100% mielihyvää iloisista asioista, jota kuvittelen muiden saavan. Välillä tulee energiaryöppyjä, joiden aikana saan järkyttävän määrän asioita aikaiseksi. Vanhemmat ovat vaatineet aina hyvää koulumenestystä. Tiukka kuri, ei kavereiden kanssa myöhään, ei alkoholia alaikäisenä ja tarkat kotiintuloajat. Häpesin teininä vanhempiani, kuten varmasti jotkut muutkin. Isä oli poissaoleva, etäinen, todella ailahtelevainen, mutta huumorintajuinen. Äiti ylisuojelevainen, vähän hölmö, mutta rakastavainen.

Kävin terapeutilla viime syksynä 3 kertaa. Diagnosoitiin keskivaikea masennus, mutta lääkitystä ei edes tarjottu enkä sitä olisi luultavasti halunnut aloittaa ensimmäisenä vaihtoehtona. Terapia auttoi hetkeksi, mutta en jotenkin enää jaksanut mennä terapiaan. Olen lukenut todella paljon erilaisista mielenterveyshäiriöistä yms. Pelkään että olen narsisti ja sen takia ihmiset eivät pidä minusta.. Tuntuu että olen kaikille töissäkin ylikiltti ja yritän mukautua. Sitten jos vähän hermostun joskus harvoin, niin porukka miettii mihin se ihana kiltti tyttö katosi. Tai ainakin siltä vaikuttaa.
Olen Tarkastellut persoonaani mm. Mbti-testin avulla, selvittänyt ja tutkinut miksi käyttäydyn tietyllä tavoin eri tilanteissa. Ahdistaa kuitenki ajatus, kun tuntuu, että elämäni kiitää ohitse kun minä murehdin ja pohdin omaa itseäni ja sitä kuka olen. Onko kenelläkään vastaavia tuntemuksia? Apua ja neuvoja? Epäilystä mistä tämä kaikki voisi johtua?