Tyhjyyden tunne

Kelpaat Jeesukselle, gooseman.

Juu allekirjoitan edellisen.

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Matt 11:28-30

”Lähestykää Jumalaa niin hän lähestyy teitä.” Jaak. 4: 8

Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee.
Sef 3:17 KR 1933

Tollaset tuli heti mieleen kun näin un postauksen. Jos sua kiinnostaa niin faces on ainakin sellanen Uskovaiset nuoret ryhmä jossa on kaikkee jännää siellä on mn ymmärtääkseni sellanen sielunhoito/puhelin johon voi soittaa mun mielest se oli maksuton ja sen kautta, joku rukoiluu siellä puhelimen päässä sun puolesta, voit pyytää ihan mitä vaan rukousaiheita. (ymmärrän kyllä et varmaan haluisit mielelläs NÄHÄ mieluummin oikeita ihmisiä kun tällasta, mut sen kautta kyl saattaa löytyy uusii tuttavuuksia)

Tiedän että Suomi 24 on aika paljo tällasii vastauksia kun mulla nyt, ja jotkut saattaa ottaa sen ahdistavana, mut pistinpähän nää kohdat silti tähän. Noi Raamatunkohdat vaan on jotenkin henkilökohtaisesti mulle tärkeitä ja on tuonu lohtua tosi paljon mun elämään ja haluun jakaa muillekin sitä hyvää mitä mä oon saanu noiden raamatunkohtien kautta

. Tiedän ettei mitkään sanat aina auta täyttämään sitä tyhjyyden tunnetta, tunne on aina tunne ainut joka voi sen tyhjyyden tunteen poistaa on Jeesus tää on tietty tosi kliseinen lause, mut se on oikeesti totta. Me ihmiset koitetaan etsii kaikkee täst maailmasta, oli se sitten rakkaus/seksi, elokuvat, tiede, maine, järki, työ yms mut loppujen lopuks noilla asioilla se tyhjyyden tunne ei ikinä TÄYTY se vaan pahenee sit haluu vaan lisää ja lisää tai sitten vaihtaa johonkin toiseen asiaan ja koko juttu on yksi kauhea sekamelska, noidankehä. (kokemust on)Vain yksin Jeesus voi poistaa KAIKEN tyhjyyden. En sano et kaikki ongelmat poistuu jos haluat ottaa Jeesuksen elämääs, mut varmasti tyhjyyden tunne poistuu se on aivan varma. EN tietenkään tiedä sun tilannetta sen enempää kun tän mitä sanoit, (ootko uskova vai et)mut oikeesti jos ey oo nii Kokeile Jeesusta!SE ei maksa mitään ja saa lahjaksi mielettömän rauhan sydämmeen. Kannattaa tsekata. :)

Tuttu tunne, vaikka minulla on perhe, tunnen itseni yksinäiseksi usein. On tosi vaikea löytää samanhenkistä ystävää. Ihmisistä ei tunnu löytyvän vähänkään samankaltaista ajattelijaa.

Jos tahtoisit, voisit rekisteröidä nimimerkin, ja voisin tehdä niin itsekin, voisimme vaihtaa ajatuksia.

Tuohon tunteeseen on varmasti monenlaista selitystä. Jos nyt ylipäätään olet enää kirjoittelemassa ja ajatustenvaihto kiinnostaa.

Kumma miten se vaan joskus iskee...täydellinen tarpeettomuuden tunne, vaikka olen parisuhteessa ja lapsiakin, aikuisia, on. Töissä aina samaa puurtamista ilman kiitosta. Miehen kanssa olemme vain kaksi aikuista, jotka asuvat saman katon alla. Tuntuu, että erkaannutaan vaan. Mikä on minun elämäni tarkoitus nyt? Olisi ihana nauraa, olla onnellinen!

Voimia sinulle ja siunausta.

Suurin syy tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteeseen on se ettei ole löytänyt sitä jujua Jumalan kassa. Uskomattomulla on se on sitä, että yhteys Luojaan puuttuu ja jos uskovainen tuntee sitä, että yrittää omin voimin sellaista, johon Herra ei ole tarkoittanut. Voi olla että Taviaan Isä tahtoo, että on aika levätä.
Kun ihminen on uskossa, niin elämä on tärkeää, vaikka ei yksikään toinen taho, ei ihminen tai yhteiskunta arvostaisi.

Äitini väheksyi tai oikeastaan oli likipitäen tunteeton lapsiaan kohtaan. Hoiti kyllä huushollin kovan kiukuttelun ja metelin/marttyyriuden kanssa ja me kakarat olimme aina puhtaita ja ulos päin hyvinvoivia. (itse olin aina nälkäinen) En muista koskaan olleeni äitini tai isäni sylissä. Niitä "joutavia" lapsen murheita ei saanut julki tuoda. Valehtelija ja kasvatuslaitokseen passitettava vesipää on jokainen tytär joka yrittääkin väittää naapurin ukon kähmivän meitä tyttöjä. Näin tapahtui vuonna 1969 kun minä yritin kymmenvuotiaana puuttua vääryyteen.
Juoppo isäni opetti meille kuinka kaikki muut ovat parempia ihmisiä ja niiden kanssa ei saa olla tekemisissä koska he eivät kuulu joukkoomme. ???? Vitun paskat... Koskaan ei tajuneet että hänellä oli neljä saatanan tervettä, vahvaa, älykästä, taitavaa, kaunista, komeaa penskaa.
Koulussa menestyimme hyvin. Todistustemme hyvät numerot olivat sekä äidin että isän mielestä huonon opettajakunnan keksimiä tai nykykoulun velttoutta (siis vuodesta 1960 eteenpäin).
Opetettiinko meitä noin nurinkurisella kasvatuksella epäilemään muita ja samalla myös itseämme. Joten kasvoimme ajatukseen, ettemme kelpaa mihinkään eikä kukaan muukaan kelpaa mihinkään. Kovuus ja säälimättömyys sekä myös toisaalta heikompien ymmärtäminen kunhan ei vaan tikkua ristiin laittanut tai/ja ainakin itkeminen olivat täysin kiellettyjä ja teeskenneltyjä tunteita. Hurlumhei. Yhtä sekamelskaa lapsen maailma. Peseytymiset, rehellisyyden, yritteliäisyyden, sisun, ajattelemisen/loogisen ajattelun, ymmärryksen yms. olemme itse jostain ammentaneet. Taitomme ja omat vahvuutemme olemme jostain kolosta kukin löytäneet vasta kauan aikaa aikuiseksi tulomme jälkeen. Silti olemme surkeita suon kulkijoita ja myrskyssä yksin soutajia.
Eipä ihme että olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt yksinäisyyttä kokien vaikka hyviä ihmisiä olisi kuinkakin paljon ympärilläni. Edes siinä vaiheessa elämääni kun olin jo jonkin kaltainen "menestyjä" ja luotettu hyvä ihminen ihmisten keskuudessa, en nähnyt omaa paikkaani ja arvoani. Tunsin olevani turha tai sitten kaatopaikkana muiden murheille.
Jos jotain hyvää tielleni ilmaantui ja jossain toimissani menestyin en voinut tai osannut ottaa siitä kiinni. En tiedä miksi? Keittiö- tai paskahuussipsykologia voisi asian tajuta. Koskaan mikään ei se kuulunut minulle. Ihmisen pitää olla aina nöyrä ja tuntea huonommuuttaa. "Rumat ne vaatteilla koreilee" tarkoittanee laajemmalti sitä että "pitäkää kunttilänne vakan alla" koskapa "hetken kestää elämää, sekin synkkää ja ikävää" :-) Eihän saa kotiolojaan tai kasvatustaan tai muutakaan menneisyyttään syyttää vaikka se syntymässä saatu suurikin eväspussi kaluttaisiin vuosien mittaan tyhjäksi ja eväspaperitkin puhki nuoltu ilman omaa syytä ja ilman että niistä pääsisi itse nauttimaan.
Yrittäkää te nykyiset ihmiset ymmärtää suuri arvonne ajoissa. Kukaan tai mikään ei saa teitä tyhjäksi tehdä.
Tosin, tehdäänhän paljon kansallissankareita ja jopa elokuvia huonoille teille, varkaiksi, murhaajiksi ajautuneista huonoista oloista olevista nuorista ja vähän vanhemmistakin (kovin "sympaattista" mutta kyseenalaista kunniaa). Oltaisko oman elämämme sankareita kun pysytään kunnollisina ja ketään tai mitään.vahingoittamattomina. Nähdään oma arvomme vaikka maailma = ihmiset kuinka murjoisivat.

Suon kulkija. Rauli Badding Somerjoki

https://www.youtube.com/watch?v=5hUNlH1vewY

Kaikki, paitsi elämä on turhaa! Sanottiin jossain Juisen kipaleessa.

Suom.Kulkija, et olisi voinut osuvammin kirjoittaa, aivan kuin minun elämästäni. Tulikin mieleen, että kuinkahan yleistä tämänlainen kasvatusmetodi on ollut ja mistä se johtuu?

Toivottavasti moni nuori ihmistaimi saa kasvaa rakastavassa ja välittävässä kodissa:)

Kuulostat yhtä väsyneeltä hylkäyksiin ja suorittamiseen kuin minä. Tiedän jotain tuosta tunteesta.

Työstän ajatusta, että en olisi niin riippuvainen jonkun hyväksynnästä vaan etsisin niitä polkuja joista itse pidän, jotain mitä tahdon tehdä, mikä tekee iloiseksi.

Haaveilen matkasta norjaan tai ausseihin. Jos olisi riittävästi vain maata, jonne voisi pystyttää oman talon ja asettua aloilleen, päättää itse elämästään.

Tämä elämäntapa vaatii, että ihminen antaa ensin kaiken itsestään ja sitten se lyö - kaikissa tapauksissa. Hyvin epäkiitollista. Ihminen turtuu lyönteihin ja hylkäyksiin, MUTTA miksi pitäisi turtua?

Olen tällä hetkellä jumissa erittäin rankaisevassa työpaikassa, josta inhimillisyys on karannut jo kauan sitten. Toin talolle jo melkein millin rahaa, mutta sekään ei riitä. Ulos vaan....koska pomon lellikki ei tykkää. Kannattaako sellaiseen edes jäädä hakattavaksi?

Onko ihmisen elämä todella niin joutava - kertakäyttötavaraa?

Selkä suoraksi pal, hengitä. Jos voisin antaisin sinulle hetken onnea ja voimia millä voisi nähdä tuon yli. Olet arvokkaampi kuin arki joka vie voimasi - ja minkä vuoksi se tekee niin?

Tiedän tunteen, minulla se iski pari viikkoa sitten. Viruin influenssassa kotona, en voinut mennä töihin, en jaksanut leikkiä lasten kanssa, hyvä että kykenin ruokaa laittamaan, itsellä ei ollut ruokahalua, vain jatkuva paha olo ja vilu.
Ex-mies kehuskeli, kuinka hän käy onnellisesti treffeillä uuden naisensa kanssa vaikka keskiviikkoiltana, kun minä en ole päässyt treffeille kolmeen kuukauteen ja silloinkin kun pääsen, niin vain niinä viikonloppuina, kun mies ottaa lapset luokseen, ja silloin teen enimmäkseen myös töitä. Kukaan ei halua tapailla yksinhuoltajaäitiä.

Äidilleni olen ikuinen pettymys, kun en siivoa yhtä hyvin kuin hän, olen ylipainoinen ja yksinhuoltaja. En tee koskaan tarpeeksi enkä tarpeeksi hyvin. Olen itse aiheuttanut kaikki vahingot itselleni ja saan syyttää vain itseäni.
Isäni oli alkoholisti ja narsisti eikä halunnut minulta muuta kuin kaljaa. Kun en suostunut sitä hänelle ostamaan, välit meni poikki, eikä haitannut yhtään. Nyt hän on kuollut, kuten myös veljeni.

Kellään ystävälläni ei ole lapsia, kukaan ei ymmärrä minun elämääni. Muut vielä opiskelevat, tekevät työtä, josta pitävät, seurustelevat, menevät naimisiin, matkustelevat, elävät elämää, josta minä voin enää haaveilla. En arvannut, että minulle kävisi näin. Kukaan ei enää ehdi synttäreilleni eikä ketään kiinnosta lasteni synttärit. Olen hylkiö. Kukaan ei rakasta eikä ole koskaan rakastanutkaan minua. Lasten takia en voi kuolla, koska en halua olla seuraava äiti uutisissa, joka jättää lapsensa. En halua satuttaa lapsiani ja haluan antaa heille kaiken sen rakkauden, mistä olen itse jäänyt paitsi. He ovat kalleimmat aarteeni.

Mutta välillä olen niin yksinäinen, että se melkein musertaa minut.

Googleta pienperheyhdistys

Kaikkea hyvää teille tulevaisuuteen. Muistakaa nauttia arjen pienistä onnen murusista, niin isoista kuin pienistäkin.

tää yksinäisyys tää on kamalaa voimat ja halu ei riitä mihinkää koti on hautani

Aiemmilla sukupolvilla alistaminen oli oikein kasvatuskeino. Ei todellakaan tiedetty mistään niin paljon kuin nyt. Esim hyväksikäytetyt saa apua nykyään ja heitä uskotaan.

Iältään vanhemmilla on voinut olla "outo olo" vuosikymmenet, ja nyt vasta aletaan ymmärtää traumatisoitumista.
Nykyaikana asioista puhutaan ja myös ymmärretään. Kaikenlainen tiedon haku ja sitä kautta itsen ja maailman ymmärtäminen on ainakin helppoa nykyään.

Täällä myös aika tyhjä tunne. Ollut jo todella kauan. Tuntuu että ei ole mikään eikä kukaan.
Välillä tuntuu, että jaksaako mennä töihin edes. Ottaisi vaan saikkua. Vittu ku loppus vaa tää kaikki. Taidan olla ollut masentunut jo pitkän aikaa.

Parisuhde:
En kelpaa kenellekkään, kaikenmaailman treffisaitteja olen kokeillut ja nyt uutena Tinder (reilun vuoden). Ei sitten millään.

Elämässäni yksi lyhyt suhde ollut, siinä se (nuoruudessani).

Selvittelen lisää "päänuppiani" tänne kunhan saan innostusta.

Vaikka on perhe sitä suolaista maistaa huulillaan kun vierii kyyneleet suuhunsa yksinäisyydestä ei voi jakaa ystävien kanssa eikä voi olla ystäviä koska ne kaikkoaa.

Niihän se kuuluukin mutta ei pidetä silti yhteyttä se vaan syö ihmistä varsinkin kun rajaan ne itsesuojelussa.