umpi turpo novelli.

Kului viikkoja ja kuukausia, Jeanin mustasukkainen luonne alkoi vähitellen valjeta Michaelille. Mustasukkaisuus, joka otti voimansa kun Jean oli juovuksissa ja Jean tuntui juovan yhä useammin. Syitä mustasukkaisuuteen ei tarvittu paljon, se saattoi olla pikainen katse baarissa, hymy toiselle, jonka Jean näki tarkoittavan jotain muuta.
Michael joutui olemaan varpaillaan jatkuvasti, se ahdisti häntä, Jean vahti hänen jokaista liikettään ja Patrick tarkkaili häntä myös, kuin etsien syitä hänen epäonnistumiselleen, jotta voisi sitten heti kertoa Jeanille. Ironisinta oli, että ainoa, jota Jeanin olisi tullut vahtia, oli juuri Patrick. Aina tilaisuuden tullen mies ahdisteli häntä, kosketuksillaan ja vihjailuillaan. Muutaman kerran Jean oli jopa nähnyt nämä kosketukset, mutta tuntui antavan Patrickille anteeksi kaiken, nauraen niille kuin vitsille.

Jeanin mustasukkaisuuden puuskat olivat kuitenkin jääneet vasta huudoksi, kiihkoksi hänen silmissään ja aikomukseksi lyödä, mutta jonka oli pystynyt vielä hillitsemään. Kunnes, puolivuotta sen jälkeen kun Michael oli tullut Pariisiin tapahtui se mitä hän oli pelännyt monena iltana aiemmin. He olivat menneet erääseen baariin keskustaan, heillä oli Jeanin kanssa mennyt loistavasti edelliset kaksi viikkoa ja Michael oli ollut rennompi kuin yleensä, unohtaen jatkuvan varuillaan olemisen hetkeksi. Erickin ja Paulin mukana tuli eräs Paulin vanha ystävä, joka oli asunut englannissa monta vuotta. Michael oli jutellut miehen kanssa pitkään, oli kulunut pitkä aika kun hän oli jutellut kenenkään kanssa, joka tunsi samat seudut ja paikat kuin hän. Uppoutuessaan keskusteluun hän unohti kaiken muun ympärillään olevan, vasta kun he olivat lähdössä kotiin hän huomasi Jeanin ilmeestä, että kaikki ei ollut hyvin.

Koko kotimatkan Jean oli hiljaa, Michael katseli hänen tuimaa ilmettään ja yritti kysyä mikä Jeania vaivasi, mutta Jean pysyi vaiti, antaen Michaelille vastaukseksi vain vihaisen katseen. He tulivat asuntoon, Michael meni Jeanin edellä peläten sitä mitä seuraisi. Hän riisui päällysvaatteitaan ”Mitä helvettiä se oli olevinaan siellä baarissa?!” ”Miten niin? Mikä?” Michael kysyi asettaen vaatteitaan naulakkoon. ”Tiedät varsin hyvin, näin kyllä miten katsoit sitä miestä.” ”Me juttelimme Jean, ei mitään muuta.” Michael katsahti Jeaniin jonka raivo paistoi hänen silmistään. ”Vai juttelitte! en ole sokea Michael, sovitte varmaan jonkun pikku tapaamisen jossa voitte sitten nauraa minulle ja…” ”Voi hyvä luoja Jean! Me tosiaankin vain juttelimme, enkä halua puhua kanssasi kun olet tuollainen, selvitä pääsi ja aamulla varmaan ymmärrät miten naurettava olet” Michael käveli kohti makuuhuonetta, Jean tuli nopeasti hänen perässään ja tarttui hänen käsivarrestaan. ”Et mene minnekään nyt, en anna sinun pitää minua naurunalaisena, kuulut minulle, vain minulle, ilman minua et olisi mitään! Ilman minua olisit ehkä jo kuollut!” Jean huusi. Hänen raivonsa pelotti Michaelia, hän yritti vetää itsensä irti Jeanin otteesta. ”Sinä et omista minua” Michael sanoi ja näki kuinka kiihtyneisyys kasvoi Jeanin silmissä. Hän ei ehtinyt reakoimaan, kun Jean nosti kätensä ilmaan ja iski häntä sillä kasvoihin niin voimakkaasti että Michael oli menettää tasapainonsa. Michael katsoi Jeaniin hämmennyksen vallassa, pidellen kipeää poskeaan, hän ei ollut uskoa että Jean oli todella lyönyt häntä. Jean kohotti kätensä uuteen iskuun, jonka hän kuitenkin onnistui väistämään. ”rauhoitu Jean, lopeta!” Michael huusi, mutta Jean oli niin suuttumuksensa otteessa ettei hän kuunnellut. ”Näytän sinulle vielä, saan sinut tottelemaan!” Jean sanoi ja tönäisi häntä voimakkaasti, Michael kaatui seinää vasten. Hänen onnistui kuitenkin paeta makuuhuoneeseen ja lukita ovi perässään. Jean hakkasi ovea jonkin aikaa. ”Päästä minut sisään senkin lutka!” Michael nojasi ovea vasten haukkoen järkyttyneenä henkeään, hän ei voinut uskoa että oven takana oli se sama mies johon hän oli rakastunut silloin New Yorkissa. Lopulta oven hakkaaminen loppui ja tuli hiljaista. Jean oli luultavasti sammunut, Michael ajatteli. Hän meni sängylle makaamaan, eikä voinut olla miettimättä sitä, että oliko sittenkin tehnyt jotain ansaitakseen tämän. Miten muuten Jean olisi voinut muuttua niin paljon? Hän ei ollut enää varma mistään, ehkä hän oli ansainnut kaiken kurjuuden mitä oli joutunut kestämään elämänsä aikana. Ristiriitaisuuden tunteet velloivat hänen sisällään, oli pakko olla parempaakin elämää kuin tämä, jopa hänelle.

Michael heräsi aamulla kivistävään kipuun poskessa, hän nousi ylös ja meni kylpyhuoneeseen katsomaan peilistä kasvojaan, joita ”koristi” melko iso sinertävä mustelma. Hän kosketti mustelmaa varovasti, muttei halunnut katsoa itseään pidempää. Hän meni huoneen ovelle ja avasi sen, Jean makasi sohvalla. Michael käveli hänen ohitseen keittiöön keittämään itselleen teetä. ”Hirvittävä päänsärky, viitsisitkö tuoda minulle päänsärkytabletin kulta” Jeanin heikko ääni kantautui sohvalta. Michael otti lääkkeen kaapista ja kaatoi vettä lasiin, jonka vei sitten Jeanille. ”Nytkö olen sitten kultasi taas?” Michael sanoi ojentaen lasin ja lääkkeen Jeanille. Jean katsoi hämmästyneenä hänen kasvojaan ja kurtisti sitten kulmiaan, kuin muistaen vasta sitten mitä oli tehnyt. ”Voi luoja, minäkö tuon tein?…voi ei… kultaseni anna anteeksi.” Jean sanoi, hän söi lääkkeen ja joi veden nopeasti. ”Anna olla” Michael sanoi kylmästi ja meni takaisin keittiöön. Jean seurasi häntä pian. Laittoi kätensä hänen harteilleen ja suuteli hänen niskaansa. ”Anna anteeksi” Michael meni kauemmaksi hänestä, mutta Jean oli sitkeä ja seurasi häntä. ”Antaisit nyt anteeksi” Jean painautui hänen selkäänsä vasten ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”En tee sitä enää koskaan, en koskaan enää vahingoittaisi sinua” Michael kääntyi ympäri ja katsoi Jeania. ”Lupaatko?” Hän kysyi sitten. ”Lupaan, lupaan kautta kiven ja kannon” Jean vastasi hymyillen. Silitti hänen hiuksiaan ja suuteli häntä. ”haiset aivan viinalle” Michael sanoi ja hymyili hiukan. Jean naurahti ”Oliko tuo hymy jonka näin kasvoillasi? Annat siis anteeksi?” Michael nyökkäsi varovasti hymyillen. ”Hyvä on, annan anteeksi, tämän kerran” ”Hienoa…mitä jos sovittaisiin oikein kunnolla…” Jean kuiskasi.

Jean alkoi suutelemaan hänen kaulaansa ja poskia, hivuttaen Michaelin paitaa ylemmäksi. ”…jos otettaisiin tämä pois” Michael nosti käsiään, jotta Jean sai paidan riisuttua. ”Teet minut hulluksi himosta, en saa sinusta koskaan tarpeekseni" Jean kuiskasi, liikuttaen käsiään hänen lämpimällä ihollaan. Jean kumartui alas ja Michael painoi sormensa hänen hiuksiinsa. Jean riisui hänen housunsa ja suuteli pehmeästi hänen penistään, samalla miehen kädet hakeutuivat hänen pakaroilleen, puristaen niitä lujasti. Michael huokaisi vaimeasti, tuntien Jeanin huulet hänen kovettuvan elimensä ympärillä. Sitten Jean nousi takaisin ylös, asettaen hänen kätensä housujensa etumukselle ”Tunnetko jo kuinka kova olen?” ”Mmm…tunnen” ”Käänny ympäri” Jean käski. Michael kääntyi ja nojasi tiskipöytään. Jean hieroi itseään häntä vasten hetken ja Michael tunsi kuinka Jeanin yhä vain koveneva elin sykki housujen sisällä häntä vasten. ”Haluan sinua niin paljon, haluan tulla sisääsi” Jean huokaisi ”Haluatko sitä?” Jean kysyi. ”Haluan” Michael vastasi hiljaa. Jean avasi housunsa ja sylkäisi kädelleen ja työnsi sitten yhden sormen hänen sisälleen, Liikuteltuaan sormea hetken hänen sisällään hän veti sen ulos ja sylkäisi uudestaan kädelleen, jolla liukastutti peniksensä. Hän työntyi hitaasti Michaelin sisään ja alkoi tehdä työntöjä yhä kiihtyvään tahtiin, samalla hän hyväili Michael penistä toisella kädellään ja toisella puristi häntä pakarasta. Välillä Jean suuteli hänen niskaansa. He molemmat huokailivat kiihottuneina ja lopulta Jean laukesi voimakkaasti hänen sisäänsä.

Jean lepäsi hetken häntä vasten ennen kuin vetäytyi pois. ”Se oli hyvää, niin kuin aina sinun kanssasi” Jean sanoi. Michael hymyili hänelle ja keräsi vaatteensa lattialta, kun hän nousi takaisin ylös, Jean katsoi hetken aikaa hänen mustelmaista poskeaan ja kosketti sitä varoen. ”Olisi parempi, jos et kertoisi kenellekään mistä tämä tuli, etenkään Erikille tai Paulille. Ymmärräthän?” Jean sanoi sitten. Michael katsoi häneen vakavana. ”Hyvä on, en kerro” Michael sanoi ja Jean hymyili hänelle entistä leveämmin. ”hyvä” hän sanoi ja antoi hänelle nopean suukon huulille.Kului viikkoja ja kuukausia, Jeanin mustasukkainen luonne alkoi vähitellen valjeta Michaelille. Mustasukkaisuus, joka otti voimansa kun Jean oli juovuksissa ja Jean tuntui juovan yhä useammin. Syitä mustasukkaisuuteen ei tarvittu paljon, se saattoi olla pikainen katse baarissa, hymy toiselle, jonka Jean näki tarkoittavan jotain muuta.
Michael joutui olemaan varpaillaan jatkuvasti, se ahdisti häntä, Jean vahti hänen jokaista liikettään ja Patrick tarkkaili häntä myös, kuin etsien syitä hänen epäonnistumiselleen, jotta voisi sitten heti kertoa Jeanille. Ironisinta oli, että ainoa, jota Jeanin olisi tullut vahtia, oli juuri Patrick. Aina tilaisuuden tullen mies ahdisteli häntä, kosketuksillaan ja vihjailuillaan. Muutaman kerran Jean oli jopa nähnyt nämä kosketukset, mutta tuntui antavan Patrickille anteeksi kaiken, nauraen niille kuin vitsille.

Jeanin mustasukkaisuuden puuskat olivat kuitenkin jääneet vasta huudoksi, kiihkoksi hänen silmissään ja aikomukseksi lyödä, mutta jonka oli pystynyt vielä hillitsemään. Kunnes, puolivuotta sen jälkeen kun Michael oli tullut Pariisiin tapahtui se mitä hän oli pelännyt monena iltana aiemmin. He olivat menneet erääseen baariin keskustaan, heillä oli Jeanin kanssa mennyt loistavasti edelliset kaksi viikkoa ja Michael oli ollut rennompi kuin yleensä, unohtaen jatkuvan varuillaan olemisen hetkeksi. Erickin ja Paulin mukana tuli eräs Paulin vanha ystävä, joka oli asunut englannissa monta vuotta. Michael oli jutellut miehen kanssa pitkään, oli kulunut pitkä aika kun hän oli jutellut kenenkään kanssa, joka tunsi samat seudut ja paikat kuin hän. Uppoutuessaan keskusteluun hän unohti kaiken muun ympärillään olevan, vasta kun he olivat lähdössä kotiin hän huomasi Jeanin ilmeestä, että kaikki ei ollut hyvin.

Koko kotimatkan Jean oli hiljaa, Michael katseli hänen tuimaa ilmettään ja yritti kysyä mikä Jeania vaivasi, mutta Jean pysyi vaiti, antaen Michaelille vastaukseksi vain vihaisen katseen. He tulivat asuntoon, Michael meni Jeanin edellä peläten sitä mitä seuraisi. Hän riisui päällysvaatteitaan ”Mitä helvettiä se oli olevinaan siellä baarissa?!” ”Miten niin? Mikä?” Michael kysyi asettaen vaatteitaan naulakkoon. ”Tiedät varsin hyvin, näin kyllä miten katsoit sitä miestä.” ”Me juttelimme Jean, ei mitään muuta.” Michael katsahti Jeaniin jonka raivo paistoi hänen silmistään. ”Vai juttelitte! en ole sokea Michael, sovitte varmaan jonkun pikku tapaamisen jossa voitte sitten nauraa minulle ja…” ”Voi hyvä luoja Jean! Me tosiaankin vain juttelimme, enkä halua puhua kanssasi kun olet tuollainen, selvitä pääsi ja aamulla varmaan ymmärrät miten naurettava olet” Michael käveli kohti makuuhuonetta, Jean tuli nopeasti hänen perässään ja tarttui hänen käsivarrestaan. ”Et mene minnekään nyt, en anna sinun pitää minua naurunalaisena, kuulut minulle, vain minulle, ilman minua et olisi mitään! Ilman minua olisit ehkä jo kuollut!” Jean huusi. Hänen raivonsa pelotti Michaelia, hän yritti vetää itsensä irti Jeanin otteesta. ”Sinä et omista minua” Michael sanoi ja näki kuinka kiihtyneisyys kasvoi Jeanin silmissä. Hän ei ehtinyt reakoimaan, kun Jean nosti kätensä ilmaan ja iski häntä sillä kasvoihin niin voimakkaasti että Michael oli menettää tasapainonsa. Michael katsoi Jeaniin hämmennyksen vallassa, pidellen kipeää poskeaan, hän ei ollut uskoa että Jean oli todella lyönyt häntä. Jean kohotti kätensä uuteen iskuun, jonka hän kuitenkin onnistui väistämään. ”rauhoitu Jean, lopeta!” Michael huusi, mutta Jean oli niin suuttumuksensa otteessa ettei hän kuunnellut. ”Näytän sinulle vielä, saan sinut tottelemaan!” Jean sanoi ja tönäisi häntä voimakkaasti, Michael kaatui seinää vasten. Hänen onnistui kuitenkin paeta makuuhuoneeseen ja lukita ovi perässään. Jean hakkasi ovea jonkin aikaa. ”Päästä minut sisään senkin lutka!” Michael nojasi ovea vasten haukkoen järkyttyneenä henkeään, hän ei voinut uskoa että oven takana oli se sama mies johon hän oli rakastunut silloin New Yorkissa. Lopulta oven hakkaaminen loppui ja tuli hiljaista. Jean oli luultavasti sammunut, Michael ajatteli. Hän meni sängylle makaamaan, eikä voinut olla miettimättä sitä, että oliko sittenkin tehnyt jotain ansaitakseen tämän. Miten muuten Jean olisi voinut muuttua niin paljon? Hän ei ollut enää varma mistään, ehkä hän oli ansainnut kaiken kurjuuden mitä oli joutunut kestämään elämänsä aikana. Ristiriitaisuuden tunteet velloivat hänen sisällään, oli pakko olla parempaakin elämää kuin tämä, jopa hänelle.

Michael heräsi aamulla kivistävään kipuun poskessa, hän nousi ylös ja meni kylpyhuoneeseen katsomaan peilistä kasvojaan, joita ”koristi” melko iso sinertävä mustelma. Hän kosketti mustelmaa varovasti, muttei halunnut katsoa itseään pidempää. Hän meni huoneen ovelle ja avasi sen, Jean makasi sohvalla. Michael käveli hänen ohitseen keittiöön keittämään itselleen teetä. ”Hirvittävä päänsärky, viitsisitkö tuoda minulle päänsärkytabletin kulta” Jeanin heikko ääni kantautui sohvalta. Michael otti lääkkeen kaapista ja kaatoi vettä lasiin, jonka vei sitten Jeanille. ”Nytkö olen sitten kultasi taas?” Michael sanoi ojentaen lasin ja lääkkeen Jeanille. Jean katsoi hämmästyneenä hänen kasvojaan ja kurtisti sitten kulmiaan, kuin muistaen vasta sitten mitä oli tehnyt. ”Voi luoja, minäkö tuon tein?…voi ei… kultaseni anna anteeksi.” Jean sanoi, hän söi lääkkeen ja joi veden nopeasti. ”Anna olla” Michael sanoi kylmästi ja meni takaisin keittiöön. Jean seurasi häntä pian. Laittoi kätensä hänen harteilleen ja suuteli hänen niskaansa. ”Anna anteeksi” Michael meni kauemmaksi hänestä, mutta Jean oli sitkeä ja seurasi häntä. ”Antaisit nyt anteeksi” Jean painautui hänen selkäänsä vasten ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”En tee sitä enää koskaan, en koskaan enää vahingoittaisi sinua” Michael kääntyi ympäri ja katsoi Jeania. ”Lupaatko?” Hän kysyi sitten. ”Lupaan, lupaan kautta kiven ja kannon” Jean vastasi hymyillen. Silitti hänen hiuksiaan ja suuteli häntä. ”haiset aivan viinalle” Michael sanoi ja hymyili hiukan. Jean naurahti ”Oliko tuo hymy jonka näin kasvoillasi? Annat siis anteeksi?” Michael nyökkäsi varovasti hymyillen. ”Hyvä on, annan anteeksi, tämän kerran” ”Hienoa…mitä jos sovittaisiin oikein kunnolla…” Jean kuiskasi.

Jean alkoi suutelemaan hänen kaulaansa ja poskia, hivuttaen Michaelin paitaa ylemmäksi. ”…jos otettaisiin tämä pois” Michael nosti käsiään, jotta Jean sai paidan riisuttua. ”Teet minut hulluksi himosta, en saa sinusta koskaan tarpeekseni" Jean kuiskasi, liikuttaen käsiään hänen lämpimällä ihollaan. Jean kumartui alas ja Michael painoi sormensa hänen hiuksiinsa. Jean riisui hänen housunsa ja suuteli pehmeästi hänen penistään, samalla miehen kädet hakeutuivat hänen pakaroilleen, puristaen niitä lujasti. Michael huokaisi vaimeasti, tuntien Jeanin huulet hänen kovettuvan elimensä ympärillä. Sitten Jean nousi takaisin ylös, asettaen hänen kätensä housujensa etumukselle ”Tunnetko jo kuinka kova olen?” ”Mmm…tunnen” ”Käänny ympäri” Jean käski. Michael kääntyi ja nojasi tiskipöytään. Jean hieroi itseään häntä vasten hetken ja Michael tunsi kuinka Jeanin yhä vain koveneva elin sykki housujen sisällä häntä vasten. ”Haluan sinua niin paljon, haluan tulla sisääsi” Jean huokaisi ”Haluatko sitä?” Jean kysyi. ”Haluan” Michael vastasi hiljaa. Jean avasi housunsa ja sylkäisi kädelleen ja työnsi sitten yhden sormen hänen sisälleen, Liikuteltuaan sormea hetken hänen sisällään hän veti sen ulos ja sylkäisi uudestaan kädelleen, jolla liukastutti peniksensä. Hän työntyi hitaasti Michaelin sisään ja alkoi tehdä työntöjä yhä kiihtyvään tahtiin, samalla hän hyväili Michael penistä toisella kädellään ja toisella puristi häntä pakarasta. Välillä Jean suuteli hänen niskaansa. He molemmat huokailivat kiihottuneina ja lopulta Jean laukesi voimakkaasti hänen sisäänsä.

Jean lepäsi hetken häntä vasten ennen kuin vetäytyi pois. ”Se oli hyvää, niin kuin aina sinun kanssasi” Jean sanoi. Michael hymyili hänelle ja keräsi vaatteensa lattialta, kun hän nousi takaisin ylös, Jean katsoi hetken aikaa hänen mustelmaista poskeaan ja kosketti sitä varoen. ”Olisi parempi, jos et kertoisi kenellekään mistä tämä tuli, etenkään Erikille tai Paulille. Ymmärräthän?” Jean sanoi sitten. Michael katsoi häneen vakavana. ”Hyvä on, en kerro” Michael sanoi ja Jean hymyili hänelle entistä leveämmin. ”hyvä” hän sanoi ja antoi hänelle nopean suukon huulille.Kului viikkoja ja kuukausia, Jeanin mustasukkainen luonne alkoi vähitellen valjeta Michaelille. Mustasukkaisuus, joka otti voimansa kun Jean oli juovuksissa ja Jean tuntui juovan yhä useammin. Syitä mustasukkaisuuteen ei tarvittu paljon, se saattoi olla pikainen katse baarissa, hymy toiselle, jonka Jean näki tarkoittavan jotain muuta.
Michael joutui olemaan varpaillaan jatkuvasti, se ahdisti häntä, Jean vahti hänen jokaista liikettään ja Patrick tarkkaili häntä myös, kuin etsien syitä hänen epäonnistumiselleen, jotta voisi sitten heti kertoa Jeanille. Ironisinta oli, että ainoa, jota Jeanin olisi tullut vahtia, oli juuri Patrick. Aina tilaisuuden tullen mies ahdisteli häntä, kosketuksillaan ja vihjailuillaan. Muutaman kerran Jean oli jopa nähnyt nämä kosketukset, mutta tuntui antavan Patrickille anteeksi kaiken, nauraen niille kuin vitsille.

Jeanin mustasukkaisuuden puuskat olivat kuitenkin jääneet vasta huudoksi, kiihkoksi hänen silmissään ja aikomukseksi lyödä, mutta jonka oli pystynyt vielä hillitsemään. Kunnes, puolivuotta sen jälkeen kun Michael oli tullut Pariisiin tapahtui se mitä hän oli pelännyt monena iltana aiemmin. He olivat menneet erääseen baariin keskustaan, heillä oli Jeanin kanssa mennyt loistavasti edelliset kaksi viikkoa ja Michael oli ollut rennompi kuin yleensä, unohtaen jatkuvan varuillaan olemisen hetkeksi. Erickin ja Paulin mukana tuli eräs Paulin vanha ystävä, joka oli asunut englannissa monta vuotta. Michael oli jutellut miehen kanssa pitkään, oli kulunut pitkä aika kun hän oli jutellut kenenkään kanssa, joka tunsi samat seudut ja paikat kuin hän. Uppoutuessaan keskusteluun hän unohti kaiken muun ympärillään olevan, vasta kun he olivat lähdössä kotiin hän huomasi Jeanin ilmeestä, että kaikki ei ollut hyvin.

Koko kotimatkan Jean oli hiljaa, Michael katseli hänen tuimaa ilmettään ja yritti kysyä mikä Jeania vaivasi, mutta Jean pysyi vaiti, antaen Michaelille vastaukseksi vain vihaisen katseen. He tulivat asuntoon, Michael meni Jeanin edellä peläten sitä mitä seuraisi. Hän riisui päällysvaatteitaan ”Mitä helvettiä se oli olevinaan siellä baarissa?!” ”Miten niin? Mikä?” Michael kysyi asettaen vaatteitaan naulakkoon. ”Tiedät varsin hyvin, näin kyllä miten katsoit sitä miestä.” ”Me juttelimme Jean, ei mitään muuta.” Michael katsahti Jeaniin jonka raivo paistoi hänen silmistään. ”Vai juttelitte! en ole sokea Michael, sovitte varmaan jonkun pikku tapaamisen jossa voitte sitten nauraa minulle ja…” ”Voi hyvä luoja Jean! Me tosiaankin vain juttelimme, enkä halua puhua kanssasi kun olet tuollainen, selvitä pääsi ja aamulla varmaan ymmärrät miten naurettava olet” Michael käveli kohti makuuhuonetta, Jean tuli nopeasti hänen perässään ja tarttui hänen käsivarrestaan. ”Et mene minnekään nyt, en anna sinun pitää minua naurunalaisena, kuulut minulle, vain minulle, ilman minua et olisi mitään! Ilman minua olisit ehkä jo kuollut!” Jean huusi. Hänen raivonsa pelotti Michaelia, hän yritti vetää itsensä irti Jeanin otteesta. ”Sinä et omista minua” Michael sanoi ja näki kuinka kiihtyneisyys kasvoi Jeanin silmissä. Hän ei ehtinyt reakoimaan, kun Jean nosti kätensä ilmaan ja iski häntä sillä kasvoihin niin voimakkaasti että Michael oli menettää tasapainonsa. Michael katsoi Jeaniin hämmennyksen vallassa, pidellen kipeää poskeaan, hän ei ollut uskoa että Jean oli todella lyönyt häntä. Jean kohotti kätensä uuteen iskuun, jonka hän kuitenkin onnistui väistämään. ”rauhoitu Jean, lopeta!” Michael huusi, mutta Jean oli niin suuttumuksensa otteessa ettei hän kuunnellut. ”Näytän sinulle vielä, saan sinut tottelemaan!” Jean sanoi ja tönäisi häntä voimakkaasti, Michael kaatui seinää vasten. Hänen onnistui kuitenkin paeta makuuhuoneeseen ja lukita ovi perässään. Jean hakkasi ovea jonkin aikaa. ”Päästä minut sisään senkin lutka!” Michael nojasi ovea vasten haukkoen järkyttyneenä henkeään, hän ei voinut uskoa että oven takana oli se sama mies johon hän oli rakastunut silloin New Yorkissa. Lopulta oven hakkaaminen loppui ja tuli hiljaista. Jean oli luultavasti sammunut, Michael ajatteli. Hän meni sängylle makaamaan, eikä voinut olla miettimättä sitä, että oliko sittenkin tehnyt jotain ansaitakseen tämän. Miten muuten Jean olisi voinut muuttua niin paljon? Hän ei ollut enää varma mistään, ehkä hän oli ansainnut kaiken kurjuuden mitä oli joutunut kestämään elämänsä aikana. Ristiriitaisuuden tunteet velloivat hänen sisällään, oli pakko olla parempaakin elämää kuin tämä, jopa hänelle.

Michael heräsi aamulla kivistävään kipuun poskessa, hän nousi ylös ja meni kylpyhuoneeseen katsomaan peilistä kasvojaan, joita ”koristi” melko iso sinertävä mustelma. Hän kosketti mustelmaa varovasti, muttei halunnut katsoa itseään pidempää. Hän meni huoneen ovelle ja avasi sen, Jean makasi sohvalla. Michael käveli hänen ohitseen keittiöön keittämään itselleen teetä. ”Hirvittävä päänsärky, viitsisitkö tuoda minulle päänsärkytabletin kulta” Jeanin heikko ääni kantautui sohvalta. Michael otti lääkkeen kaapista ja kaatoi vettä lasiin, jonka vei sitten Jeanille. ”Nytkö olen sitten kultasi taas?” Michael sanoi ojentaen lasin ja lääkkeen Jeanille. Jean katsoi hämmästyneenä hänen kasvojaan ja kurtisti sitten kulmiaan, kuin muistaen vasta sitten mitä oli tehnyt. ”Voi luoja, minäkö tuon tein?…voi ei… kultaseni anna anteeksi.” Jean sanoi, hän söi lääkkeen ja joi veden nopeasti. ”Anna olla” Michael sanoi kylmästi ja meni takaisin keittiöön. Jean seurasi häntä pian. Laittoi kätensä hänen harteilleen ja suuteli hänen niskaansa. ”Anna anteeksi” Michael meni kauemmaksi hänestä, mutta Jean oli sitkeä ja seurasi häntä. ”Antaisit nyt anteeksi” Jean painautui hänen selkäänsä vasten ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”En tee sitä enää koskaan, en koskaan enää vahingoittaisi sinua” Michael kääntyi ympäri ja katsoi Jeania. ”Lupaatko?” Hän kysyi sitten. ”Lupaan, lupaan kautta kiven ja kannon” Jean vastasi hymyillen. Silitti hänen hiuksiaan ja suuteli häntä. ”haiset aivan viinalle” Michael sanoi ja hymyili hiukan. Jean naurahti ”Oliko tuo hymy jonka näin kasvoillasi? Annat siis anteeksi?” Michael nyökkäsi varovasti hymyillen. ”Hyvä on, annan anteeksi, tämän kerran” ”Hienoa…mitä jos sovittaisiin oikein kunnolla…” Jean kuiskasi.

Jean alkoi suutelemaan hänen kaulaansa ja poskia, hivuttaen Michaelin paitaa ylemmäksi. ”…jos otettaisiin tämä pois” Michael nosti käsiään, jotta Jean sai paidan riisuttua. ”Teet minut hulluksi himosta, en saa sinusta koskaan tarpeekseni" Jean kuiskasi, liikuttaen käsiään hänen lämpimällä ihollaan. Jean kumartui alas ja Michael painoi sormensa hänen hiuksiinsa. Jean riisui hänen housunsa ja suuteli pehmeästi hänen penistään, samalla miehen kädet hakeutuivat hänen pakaroilleen, puristaen niitä lujasti. Michael huokaisi vaimeasti, tuntien Jeanin huulet hänen kovettuvan elimensä ympärillä. Sitten Jean nousi takaisin ylös, asettaen hänen kätensä housujensa etumukselle ”Tunnetko jo kuinka kova olen?” ”Mmm…tunnen” ”Käänny ympäri” Jean käski. Michael kääntyi ja nojasi tiskipöytään. Jean hieroi itseään häntä vasten hetken ja Michael tunsi kuinka Jeanin yhä vain koveneva elin sykki housujen sisällä häntä vasten. ”Haluan sinua niin paljon, haluan tulla sisääsi” Jean huokaisi ”Haluatko sitä?” Jean kysyi. ”Haluan” Michael vastasi hiljaa. Jean avasi housunsa ja sylkäisi kädelleen ja työnsi sitten yhden sormen hänen sisälleen, Liikuteltuaan sormea hetken hänen sisällään hän veti sen ulos ja sylkäisi uudestaan kädelleen, jolla liukastutti peniksensä. Hän työntyi hitaasti Michaelin sisään ja alkoi tehdä työntöjä yhä kiihtyvään tahtiin, samalla hän hyväili Michael penistä toisella kädellään ja toisella puristi häntä pakarasta. Välillä Jean suuteli hänen niskaansa. He molemmat huokailivat kiihottuneina ja lopulta Jean laukesi voimakkaasti hänen sisäänsä.

Jean lepäsi hetken häntä vasten ennen kuin vetäytyi pois. ”Se oli hyvää, niin kuin aina sinun kanssasi” Jean sanoi. Michael hymyili hänelle ja keräsi vaatteensa lattialta, kun hän nousi takaisin ylös, Jean katsoi hetken aikaa hänen mustelmaista poskeaan ja kosketti sitä varoen. ”Olisi parempi, jos et kertoisi kenellekään mistä tämä tuli, etenkään Erikille tai Paulille. Ymmärräthän?” Jean sanoi sitten. Michael katsoi häneen vakavana. ”Hyvä on, en kerro” Michael sanoi ja Jean hymyili hänelle entistä leveämmin. ”hyvä” hän sanoi ja antoi hänelle nopean suukon huulille.Kului viikkoja ja kuukausia, Jeanin mustasukkainen luonne alkoi vähitellen valjeta Michaelille. Mustasukkaisuus, joka otti voimansa kun Jean oli juovuksissa ja Jean tuntui juovan yhä useammin. Syitä mustasukkaisuuteen ei tarvittu paljon, se saattoi olla pikainen katse baarissa, hymy toiselle, jonka Jean näki tarkoittavan jotain muuta.
Michael joutui olemaan varpaillaan jatkuvasti, se ahdisti häntä, Jean vahti hänen jokaista liikettään ja Patrick tarkkaili häntä myös, kuin etsien syitä hänen epäonnistumiselleen, jotta voisi sitten heti kertoa Jeanille. Ironisinta oli, että ainoa, jota Jeanin olisi tullut vahtia, oli juuri Patrick. Aina tilaisuuden tullen mies ahdisteli häntä, kosketuksillaan ja vihjailuillaan. Muutaman kerran Jean oli jopa nähnyt nämä kosketukset, mutta tuntui antavan Patrickille anteeksi kaiken, nauraen niille kuin vitsille.

Jeanin mustasukkaisuuden puuskat olivat kuitenkin jääneet vasta huudoksi, kiihkoksi hänen silmissään ja aikomukseksi lyödä, mutta jonka oli pystynyt vielä hillitsemään. Kunnes, puolivuotta sen jälkeen kun Michael oli tullut Pariisiin tapahtui se mitä hän oli pelännyt monena iltana aiemmin. He olivat menneet erääseen baariin keskustaan, heillä oli Jeanin kanssa mennyt loistavasti edelliset kaksi viikkoa ja Michael oli ollut rennompi kuin yleensä, unohtaen jatkuvan varuillaan olemisen hetkeksi. Erickin ja Paulin mukana tuli eräs Paulin vanha ystävä, joka oli asunut englannissa monta vuotta. Michael oli jutellut miehen kanssa pitkään, oli kulunut pitkä aika kun hän oli jutellut kenenkään kanssa, joka tunsi samat seudut ja paikat kuin hän. Uppoutuessaan keskusteluun hän unohti kaiken muun ympärillään olevan, vasta kun he olivat lähdössä kotiin hän huomasi Jeanin ilmeestä, että kaikki ei ollut hyvin.

Koko kotimatkan Jean oli hiljaa, Michael katseli hänen tuimaa ilmettään ja yritti kysyä mikä Jeania vaivasi, mutta Jean pysyi vaiti, antaen Michaelille vastaukseksi vain vihaisen katseen. He tulivat asuntoon, Michael meni Jeanin edellä peläten sitä mitä seuraisi. Hän riisui päällysvaatteitaan ”Mitä helvettiä se oli olevinaan siellä baarissa?!” ”Miten niin? Mikä?” Michael kysyi asettaen vaatteitaan naulakkoon. ”Tiedät varsin hyvin, näin kyllä miten katsoit sitä miestä.” ”Me juttelimme Jean, ei mitään muuta.” Michael katsahti Jeaniin jonka raivo paistoi hänen silmistään. ”Vai juttelitte! en ole sokea Michael, sovitte varmaan jonkun pikku tapaamisen jossa voitte sitten nauraa minulle ja…” ”Voi hyvä luoja Jean! Me tosiaankin vain juttelimme, enkä halua puhua kanssasi kun olet tuollainen, selvitä pääsi ja aamulla varmaan ymmärrät miten naurettava olet” Michael käveli kohti makuuhuonetta, Jean tuli nopeasti hänen perässään ja tarttui hänen käsivarrestaan. ”Et mene minnekään nyt, en anna sinun pitää minua naurunalaisena, kuulut minulle, vain minulle, ilman minua et olisi mitään! Ilman minua olisit ehkä jo kuollut!” Jean huusi. Hänen raivonsa pelotti Michaelia, hän yritti vetää itsensä irti Jeanin otteesta. ”Sinä et omista minua” Michael sanoi ja näki kuinka kiihtyneisyys kasvoi Jeanin silmissä. Hän ei ehtinyt reakoimaan, kun Jean nosti kätensä ilmaan ja iski häntä sillä kasvoihin niin voimakkaasti että Michael oli menettää tasapainonsa. Michael katsoi Jeaniin hämmennyksen vallassa, pidellen kipeää poskeaan, hän ei ollut uskoa että Jean oli todella lyönyt häntä. Jean kohotti kätensä uuteen iskuun, jonka hän kuitenkin onnistui väistämään. ”rauhoitu Jean, lopeta!” Michael huusi, mutta Jean oli niin suuttumuksensa otteessa ettei hän kuunnellut. ”Näytän sinulle vielä, saan sinut tottelemaan!” Jean sanoi ja tönäisi häntä voimakkaasti, Michael kaatui seinää vasten. Hänen onnistui kuitenkin paeta makuuhuoneeseen ja lukita ovi perässään. Jean hakkasi ovea jonkin aikaa. ”Päästä minut sisään senkin lutka!” Michael nojasi ovea vasten haukkoen järkyttyneenä henkeään, hän ei voinut uskoa että oven takana oli se sama mies johon hän oli rakastunut silloin New Yorkissa. Lopulta oven hakkaaminen loppui ja tuli hiljaista. Jean oli luultavasti sammunut, Michael ajatteli. Hän meni sängylle makaamaan, eikä voinut olla miettimättä sitä, että oliko sittenkin tehnyt jotain ansaitakseen tämän. Miten muuten Jean olisi voinut muuttua niin paljon? Hän ei ollut enää varma mistään, ehkä hän oli ansainnut kaiken kurjuuden mitä oli joutunut kestämään elämänsä aikana. Ristiriitaisuuden tunteet velloivat hänen sisällään, oli pakko olla parempaakin elämää kuin tämä, jopa hänelle.

Michael heräsi aamulla kivistävään kipuun poskessa, hän nousi ylös ja meni kylpyhuoneeseen katsomaan peilistä kasvojaan, joita ”koristi” melko iso sinertävä mustelma. Hän kosketti mustelmaa varovasti, muttei halunnut katsoa itseään pidempää. Hän meni huoneen ovelle ja avasi sen, Jean makasi sohvalla. Michael käveli hänen ohitseen keittiöön keittämään itselleen teetä. ”Hirvittävä päänsärky, viitsisitkö tuoda minulle päänsärkytabletin kulta” Jeanin heikko ääni kantautui sohvalta. Michael otti lääkkeen kaapista ja kaatoi vettä lasiin, jonka vei sitten Jeanille. ”Nytkö olen sitten kultasi taas?” Michael sanoi ojentaen lasin ja lääkkeen Jeanille. Jean katsoi hämmästyneenä hänen kasvojaan ja kurtisti sitten kulmiaan, kuin muistaen vasta sitten mitä oli tehnyt. ”Voi luoja, minäkö tuon tein?…voi ei… kultaseni anna anteeksi.” Jean sanoi, hän söi lääkkeen ja joi veden nopeasti. ”Anna olla” Michael sanoi kylmästi ja meni takaisin keittiöön. Jean seurasi häntä pian. Laittoi kätensä hänen harteilleen ja suuteli hänen niskaansa. ”Anna anteeksi” Michael meni kauemmaksi hänestä, mutta Jean oli sitkeä ja seurasi häntä. ”Antaisit nyt anteeksi” Jean painautui hänen selkäänsä vasten ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”En tee sitä enää koskaan, en koskaan enää vahingoittaisi sinua” Michael kääntyi ympäri ja katsoi Jeania. ”Lupaatko?” Hän kysyi sitten. ”Lupaan, lupaan kautta kiven ja kannon” Jean vastasi hymyillen. Silitti hänen hiuksiaan ja suuteli häntä. ”haiset aivan viinalle” Michael sanoi ja hymyili hiukan. Jean naurahti ”Oliko tuo hymy jonka näin kasvoillasi? Annat siis anteeksi?” Michael nyökkäsi varovasti hymyillen. ”Hyvä on, annan anteeksi, tämän kerran” ”Hienoa…mitä jos sovittaisiin oikein kunnolla…” Jean kuiskasi.

Jean alkoi suutelemaan hänen kaulaansa ja poskia, hivuttaen Michaelin paitaa ylemmäksi. ”…jos otettaisiin tämä pois” Michael nosti käsiään, jotta Jean sai paidan riisuttua. ”Teet minut hulluksi himosta, en saa sinusta koskaan tarpeekseni" Jean kuiskasi, liikuttaen käsiään hänen lämpimällä ihollaan. Jean kumartui alas ja Michael painoi sormensa hänen hiuksiinsa. Jean riisui hänen housunsa ja suuteli pehmeästi hänen penistään, samalla miehen kädet hakeutuivat hänen pakaroilleen, puristaen niitä lujasti. Michael huokaisi vaimeasti, tuntien Jeanin huulet hänen kovettuvan elimensä ympärillä. Sitten Jean nousi takaisin ylös, asettaen hänen kätensä housujensa etumukselle ”Tunnetko jo kuinka kova olen?” ”Mmm…tunnen” ”Käänny ympäri” Jean käski. Michael kääntyi ja nojasi tiskipöytään. Jean hieroi itseään häntä vasten hetken ja Michael tunsi kuinka Jeanin yhä vain koveneva elin sykki housujen sisällä häntä vasten. ”Haluan sinua niin paljon, haluan tulla sisääsi” Jean huokaisi ”Haluatko sitä?” Jean kysyi. ”Haluan” Michael vastasi hiljaa. Jean avasi housunsa ja sylkäisi kädelleen ja työnsi sitten yhden sormen hänen sisälleen, Liikuteltuaan sormea hetken hänen sisällään hän veti sen ulos ja sylkäisi uudestaan kädelleen, jolla liukastutti peniksensä. Hän työntyi hitaasti Michaelin sisään ja alkoi tehdä työntöjä yhä kiihtyvään tahtiin, samalla hän hyväili Michael penistä toisella kädellään ja toisella puristi häntä pakarasta. Välillä Jean suuteli hänen niskaansa. He molemmat huokailivat kiihottuneina ja lopulta Jean laukesi voimakkaasti hänen sisäänsä.

Jean lepäsi hetken häntä vasten ennen kuin vetäytyi pois. ”Se oli hyvää, niin kuin aina sinun kanssasi” Jean sanoi. Michael hymyili hänelle ja keräsi vaatteensa lattialta, kun hän nousi takaisin ylös, Jean katsoi hetken aikaa hänen mustelmaista poskeaan ja kosketti sitä varoen. ”Olisi parempi, jos et kertoisi kenellekään mistä tämä tuli, etenkään Erikille tai Paulille. Ymmärräthän?” Jean sanoi sitten. Michael katsoi häneen vakavana. ”Hyvä on, en kerro” Michael sanoi ja Jean hymyili hänelle entistä leveämmin. ”hyvä” hän sanoi ja antoi hänelle nopean suukon huulille.Kului viikkoja ja kuukausia, Jeanin mustasukkainen luonne alkoi vähitellen valjeta Michaelille. Mustasukkaisuus, joka otti voimansa kun Jean oli juovuksissa ja Jean tuntui juovan yhä useammin. Syitä mustasukkaisuuteen ei tarvittu paljon, se saattoi olla pikainen katse baarissa, hymy toiselle, jonka Jean näki tarkoittavan jotain muuta.
Michael joutui olemaan varpaillaan jatkuvasti, se ahdisti häntä, Jean vahti hänen jokaista liikettään ja Patrick tarkkaili häntä myös, kuin etsien syitä hänen epäonnistumiselleen, jotta voisi sitten heti kertoa Jeanille. Ironisinta oli, että ainoa, jota Jeanin olisi tullut vahtia, oli juuri Patrick. Aina tilaisuuden tullen mies ahdisteli häntä, kosketuksillaan ja vihjailuillaan. Muutaman kerran Jean oli jopa nähnyt nämä kosketukset, mutta tuntui antavan Patrickille anteeksi kaiken, nauraen niille kuin vitsille.

Jeanin mustasukkaisuuden puuskat olivat kuitenkin jääneet vasta huudoksi, kiihkoksi hänen silmissään ja aikomukseksi lyödä, mutta jonka oli pystynyt vielä hillitsemään. Kunnes, puolivuotta sen jälkeen kun Michael oli tullut Pariisiin tapahtui se mitä hän oli pelännyt monena iltana aiemmin. He olivat menneet erääseen baariin keskustaan, heillä oli Jeanin kanssa mennyt loistavasti edelliset kaksi viikkoa ja Michael oli ollut rennompi kuin yleensä, unohtaen jatkuvan varuillaan olemisen hetkeksi. Erickin ja Paulin mukana tuli eräs Paulin vanha ystävä, joka oli asunut englannissa monta vuotta. Michael oli jutellut miehen kanssa pitkään, oli kulunut pitkä aika kun hän oli jutellut kenenkään kanssa, joka tunsi samat seudut ja paikat kuin hän. Uppoutuessaan keskusteluun hän unohti kaiken muun ympärillään olevan, vasta kun he olivat lähdössä kotiin hän huomasi Jeanin ilmeestä, että kaikki ei ollut hyvin.

Koko kotimatkan Jean oli hiljaa, Michael katseli hänen tuimaa ilmettään ja yritti kysyä mikä Jeania vaivasi, mutta Jean pysyi vaiti, antaen Michaelille vastaukseksi vain vihaisen katseen. He tulivat asuntoon, Michael meni Jeanin edellä peläten sitä mitä seuraisi. Hän riisui päällysvaatteitaan ”Mitä helvettiä se oli olevinaan siellä baarissa?!” ”Miten niin? Mikä?” Michael kysyi asettaen vaatteitaan naulakkoon. ”Tiedät varsin hyvin, näin kyllä miten katsoit sitä miestä.” ”Me juttelimme Jean, ei mitään muuta.” Michael katsahti Jeaniin jonka raivo paistoi hänen silmistään. ”Vai juttelitte! en ole sokea Michael, sovitte varmaan jonkun pikku tapaamisen jossa voitte sitten nauraa minulle ja…” ”Voi hyvä luoja Jean! Me tosiaankin vain juttelimme, enkä halua puhua kanssasi kun olet tuollainen, selvitä pääsi ja aamulla varmaan ymmärrät miten naurettava olet” Michael käveli kohti makuuhuonetta, Jean tuli nopeasti hänen perässään ja tarttui hänen käsivarrestaan. ”Et mene minnekään nyt, en anna sinun pitää minua naurunalaisena, kuulut minulle, vain minulle, ilman minua et olisi mitään! Ilman minua olisit ehkä jo kuollut!” Jean huusi. Hänen raivonsa pelotti Michaelia, hän yritti vetää itsensä irti Jeanin otteesta. ”Sinä et omista minua” Michael sanoi ja näki kuinka kiihtyneisyys kasvoi Jeanin silmissä. Hän ei ehtinyt reakoimaan, kun Jean nosti kätensä ilmaan ja iski häntä sillä kasvoihin niin voimakkaasti että Michael oli menettää tasapainonsa. Michael katsoi Jeaniin hämmennyksen vallassa, pidellen kipeää poskeaan, hän ei ollut uskoa että Jean oli todella lyönyt häntä. Jean kohotti kätensä uuteen iskuun, jonka hän kuitenkin onnistui väistämään. ”rauhoitu Jean, lopeta!” Michael huusi, mutta Jean oli niin suuttumuksensa otteessa ettei hän kuunnellut. ”Näytän sinulle vielä, saan sinut tottelemaan!” Jean sanoi ja tönäisi häntä voimakkaasti, Michael kaatui seinää vasten. Hänen onnistui kuitenkin paeta makuuhuoneeseen ja lukita ovi perässään. Jean hakkasi ovea jonkin aikaa. ”Päästä minut sisään senkin lutka!” Michael nojasi ovea vasten haukkoen järkyttyneenä henkeään, hän ei voinut uskoa että oven takana oli se sama mies johon hän oli rakastunut silloin New Yorkissa. Lopulta oven hakkaaminen loppui ja tuli hiljaista. Jean oli luultavasti sammunut, Michael ajatteli. Hän meni sängylle makaamaan, eikä voinut olla miettimättä sitä, että oliko sittenkin tehnyt jotain ansaitakseen tämän. Miten muuten Jean olisi voinut muuttua niin paljon? Hän ei ollut enää varma mistään, ehkä hän oli ansainnut kaiken kurjuuden mitä oli joutunut kestämään elämänsä aikana. Ristiriitaisuuden tunteet velloivat hänen sisällään, oli pakko olla parempaakin elämää kuin tämä, jopa hänelle.

Michael heräsi aamulla kivistävään kipuun poskessa, hän nousi ylös ja meni kylpyhuoneeseen katsomaan peilistä kasvojaan, joita ”koristi” melko iso sinertävä mustelma. Hän kosketti mustelmaa varovasti, muttei halunnut katsoa itseään pidempää. Hän meni huoneen ovelle ja avasi sen, Jean makasi sohvalla. Michael käveli hänen ohitseen keittiöön keittämään itselleen teetä. ”Hirvittävä päänsärky, viitsisitkö tuoda minulle päänsärkytabletin kulta” Jeanin heikko ääni kantautui sohvalta. Michael otti lääkkeen kaapista ja kaatoi vettä lasiin, jonka vei sitten Jeanille. ”Nytkö olen sitten kultasi taas?” Michael sanoi ojentaen lasin ja lääkkeen Jeanille. Jean katsoi hämmästyneenä hänen kasvojaan ja kurtisti sitten kulmiaan, kuin muistaen vasta sitten mitä oli tehnyt. ”Voi luoja, minäkö tuon tein?…voi ei… kultaseni anna anteeksi.” Jean sanoi, hän söi lääkkeen ja joi veden nopeasti. ”Anna olla” Michael sanoi kylmästi ja meni takaisin keittiöön. Jean seurasi häntä pian. Laittoi kätensä hänen harteilleen ja suuteli hänen niskaansa. ”Anna anteeksi” Michael meni kauemmaksi hänestä, mutta Jean oli sitkeä ja seurasi häntä. ”Antaisit nyt anteeksi” Jean painautui hänen selkäänsä vasten ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”En tee sitä enää koskaan, en koskaan enää vahingoittaisi sinua” Michael kääntyi ympäri ja katsoi Jeania. ”Lupaatko?” Hän kysyi sitten. ”Lupaan, lupaan kautta kiven ja kannon” Jean vastasi hymyillen. Silitti hänen hiuksiaan ja suuteli häntä. ”haiset aivan viinalle” Michael sanoi ja hymyili hiukan. Jean naurahti ”Oliko tuo hymy jonka näin kasvoillasi? Annat siis anteeksi?” Michael nyökkäsi varovasti hymyillen. ”Hyvä on, annan anteeksi, tämän kerran” ”Hienoa…mitä jos sovittaisiin oikein kunnolla…” Jean kuiskasi.

Jean alkoi suutelemaan hänen kaulaansa ja poskia, hivuttaen Michaelin paitaa ylemmäksi. ”…jos otettaisiin tämä pois” Michael nosti käsiään, jotta Jean sai paidan riisuttua. ”Teet minut hulluksi himosta, en saa sinusta koskaan tarpeekseni" Jean kuiskasi, liikuttaen käsiään hänen lämpimällä ihollaan. Jean kumartui alas ja Michael painoi sormensa hänen hiuksiinsa. Jean riisui hänen housunsa ja suuteli pehmeästi hänen penistään, samalla miehen kädet hakeutuivat hänen pakaroilleen, puristaen niitä lujasti. Michael huokaisi vaimeasti, tuntien Jeanin huulet hänen kovettuvan elimensä ympärillä. Sitten Jean nousi takaisin ylös, asettaen hänen kätensä housujensa etumukselle ”Tunnetko jo kuinka kova olen?” ”Mmm…tunnen” ”Käänny ympäri” Jean käski. Michael kääntyi ja nojasi tiskipöytään. Jean hieroi itseään häntä vasten hetken ja Michael tunsi kuinka Jeanin yhä vain koveneva elin sykki housujen sisällä häntä vasten. ”Haluan sinua niin paljon, haluan tulla sisääsi” Jean huokaisi ”Haluatko sitä?” Jean kysyi. ”Haluan” Michael vastasi hiljaa. Jean avasi housunsa ja sylkäisi kädelleen ja työnsi sitten yhden sormen hänen sisälleen, Liikuteltuaan sormea hetken hänen sisällään hän veti sen ulos ja sylkäisi uudestaan kädelleen, jolla liukastutti peniksensä. Hän työntyi hitaasti Michaelin sisään ja alkoi tehdä työntöjä yhä kiihtyvään tahtiin, samalla hän hyväili Michael penistä toisella kädellään ja toisella puristi häntä pakarasta. Välillä Jean suuteli hänen niskaansa. He molemmat huokailivat kiihottuneina ja lopulta Jean laukesi voimakkaasti hänen sisäänsä.

Jean lepäsi hetken häntä vasten ennen kuin vetäytyi pois. ”Se oli hyvää, niin kuin aina sinun kanssasi” Jean sanoi. Michael hymyili hänelle ja keräsi vaatteensa lattialta, kun hän nousi takaisin ylös, Jean katsoi hetken aikaa hänen mustelmaista poskeaan ja kosketti sitä varoen. ”Olisi parempi, jos et kertoisi kenellekään mistä tämä tuli, etenkään Erikille tai Paulille. Ymmärräthän?” Jean sanoi sitten. Michael katsoi häneen vakavana. ”Hyvä on, en kerro” Michael sanoi ja Jean hymyili hänelle entistä leveämmin. ”hyvä” hän sanoi ja antoi hänelle nopean suukon huulille.Kului viikkoja ja kuukausia, Jeanin mustasukkainen luonne alkoi vähitellen valjeta Michaelille. Mustasukkaisuus, joka otti voimansa kun Jean oli juovuksissa ja Jean tuntui juovan yhä useammin. Syitä mustasukkaisuuteen ei tarvittu paljon, se saattoi olla pikainen katse baarissa, hymy toiselle, jonka Jean näki tarkoittavan jotain muuta.
Michael joutui olemaan varpaillaan jatkuvasti, se ahdisti häntä, Jean vahti hänen jokaista liikettään ja Patrick tarkkaili häntä myös, kuin etsien syitä hänen epäonnistumiselleen, jotta voisi sitten heti kertoa Jeanille. Ironisinta oli, että ainoa, jota Jeanin olisi tullut vahtia, oli juuri Patrick. Aina tilaisuuden tullen mies ahdisteli häntä, kosketuksillaan ja vihjailuillaan. Muutaman kerran Jean oli jopa nähnyt nämä kosketukset, mutta tuntui antavan Patrickille anteeksi kaiken, nauraen niille kuin vitsille.

Jeanin mustasukkaisuuden puuskat olivat kuitenkin jääneet vasta huudoksi, kiihkoksi hänen silmissään ja aikomukseksi lyödä, mutta jonka oli pystynyt vielä hillitsemään. Kunnes, puolivuotta sen jälkeen kun Michael oli tullut Pariisiin tapahtui se mitä hän oli pelännyt monena iltana aiemmin. He olivat menneet erääseen baariin keskustaan, heillä oli Jeanin kanssa mennyt loistavasti edelliset kaksi viikkoa ja Michael oli ollut rennompi kuin yleensä, unohtaen jatkuvan varuillaan olemisen hetkeksi. Erickin ja Paulin mukana tuli eräs Paulin vanha ystävä, joka oli asunut englannissa monta vuotta. Michael oli jutellut miehen kanssa pitkään, oli kulunut pitkä aika kun hän oli jutellut kenenkään kanssa, joka tunsi samat seudut ja paikat kuin hän. Uppoutuessaan keskusteluun hän unohti kaiken muun ympärillään olevan, vasta kun he olivat lähdössä kotiin hän huomasi Jeanin ilmeestä, että kaikki ei ollut hyvin.

Koko kotimatkan Jean oli hiljaa, Michael katseli hänen tuimaa ilmettään ja yritti kysyä mikä Jeania vaivasi, mutta Jean pysyi vaiti, antaen Michaelille vastaukseksi vain vihaisen katseen. He tulivat asuntoon, Michael meni Jeanin edellä peläten sitä mitä seuraisi. Hän riisui päällysvaatteitaan ”Mitä helvettiä se oli olevinaan siellä baarissa?!” ”Miten niin? Mikä?” Michael kysyi asettaen vaatteitaan naulakkoon. ”Tiedät varsin hyvin, näin kyllä miten katsoit sitä miestä.” ”Me juttelimme Jean, ei mitään muuta.” Michael katsahti Jeaniin jonka raivo paistoi hänen silmistään. ”Vai juttelitte! en ole sokea Michael, sovitte varmaan jonkun pikku tapaamisen jossa voitte sitten nauraa minulle ja…” ”Voi hyvä luoja Jean! Me tosiaankin vain juttelimme, enkä halua puhua kanssasi kun olet tuollainen, selvitä pääsi ja aamulla varmaan ymmärrät miten naurettava olet” Michael käveli kohti makuuhuonetta, Jean tuli nopeasti hänen perässään ja tarttui hänen käsivarrestaan. ”Et mene minnekään nyt, en anna sinun pitää minua naurunalaisena, kuulut minulle, vain minulle, ilman minua et olisi mitään! Ilman minua olisit ehkä jo kuollut!” Jean huusi. Hänen raivonsa pelotti Michaelia, hän yritti vetää itsensä irti Jeanin otteesta. ”Sinä et omista minua” Michael sanoi ja näki kuinka kiihtyneisyys kasvoi Jeanin silmissä. Hän ei ehtinyt reakoimaan, kun Jean nosti kätensä ilmaan ja iski häntä sillä kasvoihin niin voimakkaasti että Michael oli menettää tasapainonsa. Michael katsoi Jeaniin hämmennyksen vallassa, pidellen kipeää poskeaan, hän ei ollut uskoa että Jean oli todella lyönyt häntä. Jean kohotti kätensä uuteen iskuun, jonka hän kuitenkin onnistui väistämään. ”rauhoitu Jean, lopeta!” Michael huusi, mutta Jean oli niin suuttumuksensa otteessa ettei hän kuunnellut. ”Näytän sinulle vielä, saan sinut tottelemaan!” Jean sanoi ja tönäisi häntä voimakkaasti, Michael kaatui seinää vasten. Hänen onnistui kuitenkin paeta makuuhuoneeseen ja lukita ovi perässään. Jean hakkasi ovea jonkin aikaa. ”Päästä minut sisään senkin lutka!” Michael nojasi ovea vasten haukkoen järkyttyneenä henkeään, hän ei voinut uskoa että oven takana oli se sama mies johon hän oli rakastunut silloin New Yorkissa. Lopulta oven hakkaaminen loppui ja tuli hiljaista. Jean oli luultavasti sammunut, Michael ajatteli. Hän meni sängylle makaamaan, eikä voinut olla miettimättä sitä, että oliko sittenkin tehnyt jotain ansaitakseen tämän. Miten muuten Jean olisi voinut muuttua niin paljon? Hän ei ollut enää varma mistään, ehkä hän oli ansainnut kaiken kurjuuden mitä oli joutunut kestämään elämänsä aikana. Ristiriitaisuuden tunteet velloivat hänen sisällään, oli pakko olla parempaakin elämää kuin tämä, jopa hänelle.

Michael heräsi aamulla kivistävään kipuun poskessa, hän nousi ylös ja meni kylpyhuoneeseen katsomaan peilistä kasvojaan, joita ”koristi” melko iso sinertävä mustelma. Hän kosketti mustelmaa varovasti, muttei halunnut katsoa itseään pidempää. Hän meni huoneen ovelle ja avasi sen, Jean makasi sohvalla. Michael käveli hänen ohitseen keittiöön keittämään itselleen teetä. ”Hirvittävä päänsärky, viitsisitkö tuoda minulle päänsärkytabletin kulta” Jeanin heikko ääni kantautui sohvalta. Michael otti lääkkeen kaapista ja kaatoi vettä lasiin, jonka vei sitten Jeanille. ”Nytkö olen sitten kultasi taas?” Michael sanoi ojentaen lasin ja lääkkeen Jeanille. Jean katsoi hämmästyneenä hänen kasvojaan ja kurtisti sitten kulmiaan, kuin muistaen vasta sitten mitä oli tehnyt. ”Voi luoja, minäkö tuon tein?…voi ei… kultaseni anna anteeksi.” Jean sanoi, hän söi lääkkeen ja joi veden nopeasti. ”Anna olla” Michael sanoi kylmästi ja meni takaisin keittiöön. Jean seurasi häntä pian. Laittoi kätensä hänen harteilleen ja suuteli hänen niskaansa. ”Anna anteeksi” Michael meni kauemmaksi hänestä, mutta Jean oli sitkeä ja seurasi häntä. ”Antaisit nyt anteeksi” Jean painautui hänen selkäänsä vasten ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”En tee sitä enää koskaan, en koskaan enää vahingoittaisi sinua” Michael kääntyi ympäri ja katsoi Jeania. ”Lupaatko?” Hän kysyi sitten. ”Lupaan, lupaan kautta kiven ja kannon” Jean vastasi hymyillen. Silitti hänen hiuksiaan ja suuteli häntä. ”haiset aivan viinalle” Michael sanoi ja hymyili hiukan. Jean naurahti ”Oliko tuo hymy jonka näin kasvoillasi? Annat siis anteeksi?” Michael nyökkäsi varovasti hymyillen. ”Hyvä on, annan anteeksi, tämän kerran” ”Hienoa…mitä jos sovittaisiin oikein kunnolla…” Jean kuiskasi.

Jean alkoi suutelemaan hänen kaulaansa ja poskia, hivuttaen Michaelin paitaa ylemmäksi. ”…jos otettaisiin tämä pois” Michael nosti käsiään, jotta Jean sai paidan riisuttua. ”Teet minut hulluksi himosta, en saa sinusta koskaan tarpeekseni" Jean kuiskasi, liikuttaen käsiään hänen lämpimällä ihollaan. Jean kumartui alas ja Michael painoi sormensa hänen hiuksiinsa. Jean riisui hänen housunsa ja suuteli pehmeästi hänen penistään, samalla miehen kädet hakeutuivat hänen pakaroilleen, puristaen niitä lujasti. Michael huokaisi vaimeasti, tuntien Jeanin huulet hänen kovettuvan elimensä ympärillä. Sitten Jean nousi takaisin ylös, asettaen hänen kätensä housujensa etumukselle ”Tunnetko jo kuinka kova olen?” ”Mmm…tunnen” ”Käänny ympäri” Jean käski. Michael kääntyi ja nojasi tiskipöytään. Jean hieroi itseään häntä vasten hetken ja Michael tunsi kuinka Jeanin yhä vain koveneva elin sykki housujen sisällä häntä vasten. ”Haluan sinua niin paljon, haluan tulla sisääsi” Jean huokaisi ”Haluatko sitä?” Jean kysyi. ”Haluan” Michael vastasi hiljaa. Jean avasi housunsa ja sylkäisi kädelleen ja työnsi sitten yhden sormen hänen sisälleen, Liikuteltuaan sormea hetken hänen sisällään hän veti sen ulos ja sylkäisi uudestaan kädelleen, jolla liukastutti peniksensä. Hän työntyi hitaasti Michaelin sisään ja alkoi tehdä työntöjä yhä kiihtyvään tahtiin, samalla hän hyväili Michael penistä toisella kädellään ja toisella puristi häntä pakarasta. Välillä Jean suuteli hänen niskaansa. He molemmat huokailivat kiihottuneina ja lopulta Jean laukesi voimakkaasti hänen sisäänsä.

Jean lepäsi hetken häntä vasten ennen kuin vetäytyi pois. ”Se oli hyvää, niin kuin aina sinun kanssasi” Jean sanoi. Michael hymyili hänelle ja keräsi vaatteensa lattialta, kun hän nousi takaisin ylös, Jean katsoi hetken aikaa hänen mustelmaista poskeaan ja kosketti sitä varoen. ”Olisi parempi, jos et kertoisi kenellekään mistä tämä tuli, etenkään Erikille tai Paulille. Ymmärräthän?” Jean sanoi sitten. Michael katsoi häneen vakavana. ”Hyvä on, en kerro” Michael sanoi ja Jean hymyili hänelle entistä leveämmin. ”hyvä” hän sanoi ja antoi hänelle nopean suukon huulille.Kului viikkoja ja kuukausia, Jeanin mustasukkainen luonne alkoi vähitellen valjeta Michaelille. Mustasukkaisuus, joka otti voimansa kun Jean oli juovuksissa ja Jean tuntui juovan yhä useammin. Syitä mustasukkaisuuteen ei tarvittu paljon, se saattoi olla pikainen katse baarissa, hymy toiselle, jonka Jean näki tarkoittavan jotain muuta.
Michael joutui olemaan varpaillaan jatkuvasti, se ahdisti häntä, Jean vahti hänen jokaista liikettään ja Patrick tarkkaili häntä myös, kuin etsien syitä hänen epäonnistumiselleen, jotta voisi sitten heti kertoa Jeanille. Ironisinta oli, että ainoa, jota Jeanin olisi tullut vahtia, oli juuri Patrick. Aina tilaisuuden tullen mies ahdisteli häntä, kosketuksillaan ja vihjailuillaan. Muutaman kerran Jean oli jopa nähnyt nämä kosketukset, mutta tuntui antavan Patrickille anteeksi kaiken, nauraen niille kuin vitsille.

Jeanin mustasukkaisuuden puuskat olivat kuitenkin jääneet vasta huudoksi, kiihkoksi hänen silmissään ja aikomukseksi lyödä, mutta jonka oli pystynyt vielä hillitsemään. Kunnes, puolivuotta sen jälkeen kun Michael oli tullut Pariisiin tapahtui se mitä hän oli pelännyt monena iltana aiemmin. He olivat menneet erääseen baariin keskustaan, heillä oli Jeanin kanssa mennyt loistavasti edelliset kaksi viikkoa ja Michael oli ollut rennompi kuin yleensä, unohtaen jatkuvan varuillaan olemisen hetkeksi. Erickin ja Paulin mukana tuli eräs Paulin vanha ystävä, joka oli asunut englannissa monta vuotta. Michael oli jutellut miehen kanssa pitkään, oli kulunut pitkä aika kun hän oli jutellut kenenkään kanssa, joka tunsi samat seudut ja paikat kuin hän. Uppoutuessaan keskusteluun hän unohti kaiken muun ympärillään olevan, vasta kun he olivat lähdössä kotiin hän huomasi Jeanin ilmeestä, että kaikki ei ollut hyvin.

Koko kotimatkan Jean oli hiljaa, Michael katseli hänen tuimaa ilmettään ja yritti kysyä mikä Jeania vaivasi, mutta Jean pysyi vaiti, antaen Michaelille vastaukseksi vain vihaisen katseen. He tulivat asuntoon, Michael meni Jeanin edellä peläten sitä mitä seuraisi. Hän riisui päällysvaatteitaan ”Mitä helvettiä se oli olevinaan siellä baarissa?!” ”Miten niin? Mikä?” Michael kysyi asettaen vaatteitaan naulakkoon. ”Tiedät varsin hyvin, näin kyllä miten katsoit sitä miestä.” ”Me juttelimme Jean, ei mitään muuta.” Michael katsahti Jeaniin jonka raivo paistoi hänen silmistään. ”Vai juttelitte! en ole sokea Michael, sovitte varmaan jonkun pikku tapaamisen jossa voitte sitten nauraa minulle ja…” ”Voi hyvä luoja Jean! Me tosiaankin vain juttelimme, enkä halua puhua kanssasi kun olet tuollainen, selvitä pääsi ja aamulla varmaan ymmärrät miten naurettava olet” Michael käveli kohti makuuhuonetta, Jean tuli nopeasti hänen perässään ja tarttui hänen käsivarrestaan. ”Et mene minnekään nyt, en anna sinun pitää minua naurunalaisena, kuulut minulle, vain minulle, ilman minua et olisi mitään! Ilman minua olisit ehkä jo kuollut!” Jean huusi. Hänen raivonsa pelotti Michaelia, hän yritti vetää itsensä irti Jeanin otteesta. ”Sinä et omista minua” Michael sanoi ja näki kuinka kiihtyneisyys kasvoi Jeanin silmissä. Hän ei ehtinyt reakoimaan, kun Jean nosti kätensä ilmaan ja iski häntä sillä kasvoihin niin voimakkaasti että Michael oli menettää tasapainonsa. Michael katsoi Jeaniin hämmennyksen vallassa, pidellen kipeää poskeaan, hän ei ollut uskoa että Jean oli todella lyönyt häntä. Jean kohotti kätensä uuteen iskuun, jonka hän kuitenkin onnistui väistämään. ”rauhoitu Jean, lopeta!” Michael huusi, mutta Jean oli niin suuttumuksensa otteessa ettei hän kuunnellut. ”Näytän sinulle vielä, saan sinut tottelemaan!” Jean sanoi ja tönäisi häntä voimakkaasti, Michael kaatui seinää vasten. Hänen onnistui kuitenkin paeta makuuhuoneeseen ja lukita ovi perässään. Jean hakkasi ovea jonkin aikaa. ”Päästä minut sisään senkin lutka!” Michael nojasi ovea vasten haukkoen järkyttyneenä henkeään, hän ei voinut uskoa että oven takana oli se sama mies johon hän oli rakastunut silloin New Yorkissa. Lopulta oven hakkaaminen loppui ja tuli hiljaista. Jean oli luultavasti sammunut, Michael ajatteli. Hän meni sängylle makaamaan, eikä voinut olla miettimättä sitä, että oliko sittenkin tehnyt jotain ansaitakseen tämän. Miten muuten Jean olisi voinut muuttua niin paljon? Hän ei ollut enää varma mistään, ehkä hän oli ansainnut kaiken kurjuuden mitä oli joutunut kestämään elämänsä aikana. Ristiriitaisuuden tunteet velloivat hänen sisällään, oli pakko olla parempaakin elämää kuin tämä, jopa hänelle.

Michael heräsi aamulla kivistävään kipuun poskessa, hän nousi ylös ja meni kylpyhuoneeseen katsomaan peilistä kasvojaan, joita ”koristi” melko iso sinertävä mustelma. Hän kosketti mustelmaa varovasti, muttei halunnut katsoa itseään pidempää. Hän meni huoneen ovelle ja avasi sen, Jean makasi sohvalla. Michael käveli hänen ohitseen keittiöön keittämään itselleen teetä. ”Hirvittävä päänsärky, viitsisitkö tuoda minulle päänsärkytabletin kulta” Jeanin heikko ääni kantautui sohvalta. Michael otti lääkkeen kaapista ja kaatoi vettä lasiin, jonka vei sitten Jeanille. ”Nytkö olen sitten kultasi taas?” Michael sanoi ojentaen lasin ja lääkkeen Jeanille. Jean katsoi hämmästyneenä hänen kasvojaan ja kurtisti sitten kulmiaan, kuin muistaen vasta sitten mitä oli tehnyt. ”Voi luoja, minäkö tuon tein?…voi ei… kultaseni anna anteeksi.” Jean sanoi, hän söi lääkkeen ja joi veden nopeasti. ”Anna olla” Michael sanoi kylmästi ja meni takaisin keittiöön. Jean seurasi häntä pian. Laittoi kätensä hänen harteilleen ja suuteli hänen niskaansa. ”Anna anteeksi” Michael meni kauemmaksi hänestä, mutta Jean oli sitkeä ja seurasi häntä. ”Antaisit nyt anteeksi” Jean painautui hänen selkäänsä vasten ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”En tee sitä enää koskaan, en koskaan enää vahingoittaisi sinua” Michael kääntyi ympäri ja katsoi Jeania. ”Lupaatko?” Hän kysyi sitten. ”Lupaan, lupaan kautta kiven ja kannon” Jean vastasi hymyillen. Silitti hänen hiuksiaan ja suuteli häntä. ”haiset aivan viinalle” Michael sanoi ja hymyili hiukan. Jean naurahti ”Oliko tuo hymy jonka näin kasvoillasi? Annat siis anteeksi?” Michael nyökkäsi varovasti hymyillen. ”Hyvä on, annan anteeksi, tämän kerran” ”Hienoa…mitä jos sovittaisiin oikein kunnolla…” Jean kuiskasi.

Jean alkoi suutelemaan hänen kaulaansa ja poskia, hivuttaen Michaelin paitaa ylemmäksi. ”…jos otettaisiin tämä pois” Michael nosti käsiään, jotta Jean sai paidan riisuttua. ”Teet minut hulluksi himosta, en saa sinusta koskaan tarpeekseni" Jean kuiskasi, liikuttaen käsiään hänen lämpimällä ihollaan. Jean kumartui alas ja Michael painoi sormensa hänen hiuksiinsa. Jean riisui hänen housunsa ja suuteli pehmeästi hänen penistään, samalla miehen kädet hakeutuivat hänen pakaroilleen, puristaen niitä lujasti. Michael huokaisi vaimeasti, tuntien Jeanin huulet hänen kovettuvan elimensä ympärillä. Sitten Jean nousi takaisin ylös, asettaen hänen kätensä housujensa etumukselle ”Tunnetko jo kuinka kova olen?” ”Mmm…tunnen” ”Käänny ympäri” Jean käski. Michael kääntyi ja nojasi tiskipöytään. Jean hieroi itseään häntä vasten hetken ja Michael tunsi kuinka Jeanin yhä vain koveneva elin sykki housujen sisällä häntä vasten. ”Haluan sinua niin paljon, haluan tulla sisääsi” Jean huokaisi ”Haluatko sitä?” Jean kysyi. ”Haluan” Michael vastasi hiljaa. Jean avasi housunsa ja sylkäisi kädelleen ja työnsi sitten yhden sormen hänen sisälleen, Liikuteltuaan sormea hetken hänen sisällään hän veti sen ulos ja sylkäisi uudestaan kädelleen, jolla liukastutti peniksensä. Hän työntyi hitaasti Michaelin sisään ja alkoi tehdä työntöjä yhä kiihtyvään tahtiin, samalla hän hyväili Michael penistä toisella kädellään ja toisella puristi häntä pakarasta. Välillä Jean suuteli hänen niskaansa. He molemmat huokailivat kiihottuneina ja lopulta Jean laukesi voimakkaasti hänen sisäänsä.

Jean lepäsi hetken häntä vasten ennen kuin vetäytyi pois. ”Se oli hyvää, niin kuin aina sinun kanssasi” Jean sanoi. Michael hymyili hänelle ja keräsi vaatteensa lattialta, kun hän nousi takaisin ylös, Jean katsoi hetken aikaa hänen mustelmaista poskeaan ja kosketti sitä varoen. ”Olisi parempi, jos et kertoisi kenellekään mistä tämä tuli, etenkään Erikille tai Paulille. Ymmärräthän?” Jean sanoi sitten. Michael katsoi häneen vakavana. ”Hyvä on, en kerro” Michael sanoi ja Jean hymyili hänelle entistä leveämmin. ”hyvä” hän sanoi ja antoi hänelle nopean suukon huulille.Kului viikkoja ja kuukausia, Jeanin mustasukkainen luonne alkoi vähitellen valjeta Michaelille. Mustasukkaisuus, joka otti voimansa kun Jean oli juovuksissa ja Jean tuntui juovan yhä useammin. Syitä mustasukkaisuuteen ei tarvittu paljon, se saattoi olla pikainen katse baarissa, hymy toiselle, jonka Jean näki tarkoittavan jotain muuta.
Michael joutui olemaan varpaillaan jatkuvasti, se ahdisti häntä, Jean vahti hänen jokaista liikettään ja Patrick tarkkaili häntä myös, kuin etsien syitä hänen epäonnistumiselleen, jotta voisi sitten heti kertoa Jeanille. Ironisinta oli, että ainoa, jota Jeanin olisi tullut vahtia, oli juuri Patrick. Aina tilaisuuden tullen mies ahdisteli häntä, kosketuksillaan ja vihjailuillaan. Muutaman kerran Jean oli jopa nähnyt nämä kosketukset, mutta tuntui antavan Patrickille anteeksi kaiken, nauraen niille kuin vitsille.

Jeanin mustasukkaisuuden puuskat olivat kuitenkin jääneet vasta huudoksi, kiihkoksi hänen silmissään ja aikomukseksi lyödä, mutta jonka oli pystynyt vielä hillitsemään. Kunnes, puolivuotta sen jälkeen kun Michael oli tullut Pariisiin tapahtui se mitä hän oli pelännyt monena iltana aiemmin. He olivat menneet erääseen baariin keskustaan, heillä oli Jeanin kanssa mennyt loistavasti edelliset kaksi viikkoa ja Michael oli ollut rennompi kuin yleensä, unohtaen jatkuvan varuillaan olemisen hetkeksi. Erickin ja Paulin mukana tuli eräs Paulin vanha ystävä, joka oli asunut englannissa monta vuotta. Michael oli jutellut miehen kanssa pitkään, oli kulunut pitkä aika kun hän oli jutellut kenenkään kanssa, joka tunsi samat seudut ja paikat kuin hän. Uppoutuessaan keskusteluun hän unohti kaiken muun ympärillään olevan, vasta kun he olivat lähdössä kotiin hän huomasi Jeanin ilmeestä, että kaikki ei ollut hyvin.

Koko kotimatkan Jean oli hiljaa, Michael katseli hänen tuimaa ilmettään ja yritti kysyä mikä Jeania vaivasi, mutta Jean pysyi vaiti, antaen Michaelille vastaukseksi vain vihaisen katseen. He tulivat asuntoon, Michael meni Jeanin edellä peläten sitä mitä seuraisi. Hän riisui päällysvaatteitaan ”Mitä helvettiä se oli olevinaan siellä baarissa?!” ”Miten niin? Mikä?” Michael kysyi asettaen vaatteitaan naulakkoon. ”Tiedät varsin hyvin, näin kyllä miten katsoit sitä miestä.” ”Me juttelimme Jean, ei mitään muuta.” Michael katsahti Jeaniin jonka raivo paistoi hänen silmistään. ”Vai juttelitte! en ole sokea Michael, sovitte varmaan jonkun pikku tapaamisen jossa voitte sitten nauraa minulle ja…” ”Voi hyvä luoja Jean! Me tosiaankin vain juttelimme, enkä halua puhua kanssasi kun olet tuollainen, selvitä pääsi ja aamulla varmaan ymmärrät miten naurettava olet” Michael käveli kohti makuuhuonetta, Jean tuli nopeasti hänen perässään ja tarttui