Osaisiko kukaan sanoa millaiseen häiriöön tai sairauteen nämä oireet voisivat viitata? Olen 23-v ja suuren osan elämästäni kärsinyt masennuksesta=depressiosta, mutta onko tämä jotain muutakin? Lyhyen keskustelun jälkeen psykologi ehdotti lievää kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta olen lukenut siitä enkä oikein tunnistanut oireita itsessäni…mitä mieltä te muut olette? Tässä vähän asiaa minusta:
Mielialani voivat heitellä saman päivän aikana äärimmäisyydestä toiseen, usein on koko päivän kestävä ylienerginen ja innostunut olo niin että tekisi mieli hyppiä ja riehua ja puhua kaikkien kanssa ja vaikka mitä, mutta samaan aikaan päässä pyörii masentavia ja tuskaisia ajatuksia. ulospäin näytän rauhalliselta ja ujolta mutta oikeasti olen vain jotenkin niin estynyt etten pysty puhumaan sanaakaan, tai joskus en voi edes liikkua normaalisti. Kuitenkin koko ajan ”päässä kihisee” innostuksesta ja on samaan aikaan valtava riemun tunne ja paha ahdistava olo, suurin osa ahdistusta johtuu varmaan siitä että on hirveää kun ei pysty millään tavalla ilmaisemaan ajatuksia tai tunteita. Miljoona ajatusta pyörii päässä samaan aikaan, tulevaisuuden suunnitelmia ja kaikenlaisia hyviä ideoita, mutta olen täysin lamaantunut toteuttamaan mitään niistä ja ajatukset unohtuvatkin hetkessä. Tekisi mieli tavata tuttuja ja tutustua uusiin ihmisiin, yleensäkin puhua ihmisten kanssa, mutta heti kun soitan jollekin tai tapaan jonkun, pääni on täysin tyhjä ajatuksista enkä osaa tehdä tai sanoa mitään vaikka kuinka haluaisin. Se on todella rasittavaa. Varsinkin silloin kun oloni on samalla hilpeän innostunut ja itsetuhoisen ahdistunut, en tarvitse kuin pienen ”tönäisyn”, (esim. yksittäinen sana, teko tai asia,) jompaankumpaan suuntaan ja mielialani singahtaa äärimmäisyyksiin. Suuttuessani saan joskus varsinaisia raivokohtauksia jotka onneksi menevät nopeasti ohi, tai se ei oikeastaan ole suuttumista vaan järjetöntä ahdistusta ja tuskaa omasta avuttomuudestani jossain tilanteessa. Saatan sanoa mitä tahansa ja käyttäytyä täysin hysteerisesti, ja oloni on käsittämättömän tuskainen, mutta olen vasta viime aikoina tajunnut että tuollaiset kohtaukset ovat ainoa tilanne jossa olen estoton. edes humalassa en pysty vapautumaan samalla tavalla. Oloni on aika erikoinen joskus kun alan rauhoittua tuollaisesta tunteenpurkauksesta, tuntuu uskomattoman hyvältä kun sosiaaliset estot ovat hetkeksi hävinneet ja muutenkin tunnen jollain tavalla olevani olevani olemassa, eikä kaikki ole puuduttavaa ja harmaata. Järjetön suuttuminen on ilmeisesti ainoa tapa tuntea noin edes hetken. vaikka postitiiviset tunteet olisivat miten voimakkaita tahansa, en pysty ilmaisemaan niitä ja se ahdistaa. Olen aika ailahtelevainen, mielialani ja mielipiteeni vaihtelevat koko ajan. Saatan saada jostain pikkuasiasta hirveän ahdistuskohtauksen ja itkeä hysteerisesti monta tuntia ja joskus itsensä tappaminen tuntuu ainoalta mahdollisuudelta kun olo on liian tuskainen. Kaverit helposti pelästyvät tuollaista saattavat myöhemmin kysellä huolestuneina vointiani, mutta itse olen viimestään seuraavana päivänä unohtanut koko asian ja minulla on vain hämärä muistikuva siitä. En kuitenkaan koskaan menetä todellisuudentajua ja itsekontrollia, ilmeisesti olen niin pahasti estynyt tai jotenkin niin vastuullinen. Tiedän itsekin olevani myös varsinainen malliesimerkki perfektionistista kontrollifriikistä, mutta sen tietäminen ei vielä auta mitään. Toisaalta tiedän millainen ihminen olen, toisaalta uskon pohjimmiltani olevani hyvin erilainen kuin millaisena ihmiset minut näkevät. en tarkoita että ”oikeasti olen kyllä paljon hauskempi ja parempi kaikin puolin”, vaan uskon vain olevani erilainen, minulla olisi varmasti paljon sekä hyviä että huonoja puolia joita en itsekään vielä tunne kun olen liian estynyt kehittymään sellaiseksi kuin oikeasti olen. Häiritsee kun ihmiset kuvailevat minua ujoksi tai rauhalliseksi, toisaalta siksi että ne eivät ainakaan nykyaikana nuorten keskuudessa ole kovin arvostettavia piirteitä (tarkoittavat samaa kuin tylsä) mutta lähinnä siksi etten itse koe itseäni ollenkaan rauhalliseksi, päinvastoin, ja ujous on jotain mitä olin nuorempana mutta ei samaa estoisuutta ja ahdistusta kuin nykyään. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni on joskus aivan järjetöntä ja tuntuu että kaikki tuijottaa, joskus taas olen ihan ylisosiaalinen ja avoin… minulla on ollut näitä oireita pari vuotta, siitä asti kun tulin traumaattisesti jätetyksi. lisäksi olen kehittänyt pahan pakkomielteen tähän minut jättäneeseen...
Mielialani voivat heitellä saman päivän aikana äärimmäisyydestä toiseen, usein on koko päivän kestävä ylienerginen ja innostunut olo niin että tekisi mieli hyppiä ja riehua ja puhua kaikkien kanssa ja vaikka mitä, mutta samaan aikaan päässä pyörii masentavia ja tuskaisia ajatuksia. ulospäin näytän rauhalliselta ja ujolta mutta oikeasti olen vain jotenkin niin estynyt etten pysty puhumaan sanaakaan, tai joskus en voi edes liikkua normaalisti. Kuitenkin koko ajan ”päässä kihisee” innostuksesta ja on samaan aikaan valtava riemun tunne ja paha ahdistava olo, suurin osa ahdistusta johtuu varmaan siitä että on hirveää kun ei pysty millään tavalla ilmaisemaan ajatuksia tai tunteita. Miljoona ajatusta pyörii päässä samaan aikaan, tulevaisuuden suunnitelmia ja kaikenlaisia hyviä ideoita, mutta olen täysin lamaantunut toteuttamaan mitään niistä ja ajatukset unohtuvatkin hetkessä. Tekisi mieli tavata tuttuja ja tutustua uusiin ihmisiin, yleensäkin puhua ihmisten kanssa, mutta heti kun soitan jollekin tai tapaan jonkun, pääni on täysin tyhjä ajatuksista enkä osaa tehdä tai sanoa mitään vaikka kuinka haluaisin. Se on todella rasittavaa. Varsinkin silloin kun oloni on samalla hilpeän innostunut ja itsetuhoisen ahdistunut, en tarvitse kuin pienen ”tönäisyn”, (esim. yksittäinen sana, teko tai asia,) jompaankumpaan suuntaan ja mielialani singahtaa äärimmäisyyksiin. Suuttuessani saan joskus varsinaisia raivokohtauksia jotka onneksi menevät nopeasti ohi, tai se ei oikeastaan ole suuttumista vaan järjetöntä ahdistusta ja tuskaa omasta avuttomuudestani jossain tilanteessa. Saatan sanoa mitä tahansa ja käyttäytyä täysin hysteerisesti, ja oloni on käsittämättömän tuskainen, mutta olen vasta viime aikoina tajunnut että tuollaiset kohtaukset ovat ainoa tilanne jossa olen estoton. edes humalassa en pysty vapautumaan samalla tavalla. Oloni on aika erikoinen joskus kun alan rauhoittua tuollaisesta tunteenpurkauksesta, tuntuu uskomattoman hyvältä kun sosiaaliset estot ovat hetkeksi hävinneet ja muutenkin tunnen jollain tavalla olevani olevani olemassa, eikä kaikki ole puuduttavaa ja harmaata. Järjetön suuttuminen on ilmeisesti ainoa tapa tuntea noin edes hetken. vaikka postitiiviset tunteet olisivat miten voimakkaita tahansa, en pysty ilmaisemaan niitä ja se ahdistaa. Olen aika ailahtelevainen, mielialani ja mielipiteeni vaihtelevat koko ajan. Saatan saada jostain pikkuasiasta hirveän ahdistuskohtauksen ja itkeä hysteerisesti monta tuntia ja joskus itsensä tappaminen tuntuu ainoalta mahdollisuudelta kun olo on liian tuskainen. Kaverit helposti pelästyvät tuollaista saattavat myöhemmin kysellä huolestuneina vointiani, mutta itse olen viimestään seuraavana päivänä unohtanut koko asian ja minulla on vain hämärä muistikuva siitä. En kuitenkaan koskaan menetä todellisuudentajua ja itsekontrollia, ilmeisesti olen niin pahasti estynyt tai jotenkin niin vastuullinen. Tiedän itsekin olevani myös varsinainen malliesimerkki perfektionistista kontrollifriikistä, mutta sen tietäminen ei vielä auta mitään. Toisaalta tiedän millainen ihminen olen, toisaalta uskon pohjimmiltani olevani hyvin erilainen kuin millaisena ihmiset minut näkevät. en tarkoita että ”oikeasti olen kyllä paljon hauskempi ja parempi kaikin puolin”, vaan uskon vain olevani erilainen, minulla olisi varmasti paljon sekä hyviä että huonoja puolia joita en itsekään vielä tunne kun olen liian estynyt kehittymään sellaiseksi kuin oikeasti olen. Häiritsee kun ihmiset kuvailevat minua ujoksi tai rauhalliseksi, toisaalta siksi että ne eivät ainakaan nykyaikana nuorten keskuudessa ole kovin arvostettavia piirteitä (tarkoittavat samaa kuin tylsä) mutta lähinnä siksi etten itse koe itseäni ollenkaan rauhalliseksi, päinvastoin, ja ujous on jotain mitä olin nuorempana mutta ei samaa estoisuutta ja ahdistusta kuin nykyään. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni on joskus aivan järjetöntä ja tuntuu että kaikki tuijottaa, joskus taas olen ihan ylisosiaalinen ja avoin… minulla on ollut näitä oireita pari vuotta, siitä asti kun tulin traumaattisesti jätetyksi. lisäksi olen kehittänyt pahan pakkomielteen tähän minut jättäneeseen...
Vastaukset 7
Vanhimmat
niin ja aina kun näen tämän exän johon liittyy pahoja muistoja, menen täysin lukkoon...jähmetyn paikalleni enkä pysty puhumaan, kyyneleet voivat alkaa valua huomaamattani...hikoilen, tärisen ja punastun, tulee niin tuskainen olo että tunnen jopa fyysistä kipua! kurkkua kuristaa ja ahdistaa ja saatan saada useita tunteja kestäviä hysteerisiä itkukohtauksia... kukaan tai mikään muu ei aiheuta minulla tuollaista. eikä minulle vielä pari vuotta sitten ollut koskaan käynyt noin.
Missä se vika oli? Tuo ainakin minulle ihan normaalia käytöstä... siis jos vertaa minun omaan käytökseeni... Tarvitset vain jonkin päämäärän, jota tavoitella, niin eiköhän se siitä!
ole onnellinen jos käytöksesi on tuollaista mutta pystyt elämään normaalia elämää... itse jouduin lopettamaan työt kun tuli päiviä etten yksinkertaisesti pystynyt menemään töihin kun siellä on niin paljon ihmisiä...tuon tapaiset asiat jo häiritsevät normaalia elämää eikä kenenkään tarvitsisi elää jatkuvasti ahdistuneessa olotilassa. ja ainakaan minun kaverieni mielestä järjettömät itku ja hysteerisyyskohtaukseni eivät ole ihan normaaleja... ja kun muistan vielä hämärästi millaista joskus oli olla tasapainoinen ja onnellinen, silloin sitä jaksoikin tavoitella päämääriä.
jos sinullakin tosiaan on tuollaista niin ehkä kannattaisi hakea apua tai lääkitystä, kun elämä voisi olla niin paljon mukavampaa vähän tasapainoisempana.
Enpä oikein osaa sanoa tarkkaan, mutta jonkinlaista tunne-elämän säätelyn vaikeutta kuvaat kyllä. Yksi muoto siitä on kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta nuo muutokset ovat noin nopeita samankin päivän aikana, ettei ainakaan ihan klassiseen muotoon sopisi. Joskus hormonaaliset tekijät voivat aiheuttaa tuollaisia vaikeuksia, onko esim. jotain hormonihäiriöitä tai esim. ehkäisypillereitä käytössä?
Onko tuo estyneisyys ollut sinulla mukana koko elämäsi. Mieleen tulee myös tuo traumaattinen hylkäämiskokemus, kuvaat muutosta nimenomaan sen jälkeen ainakin sosiaalisissa peloissasi. Pelkäätkö kuolemaksesi jätetyksi tulemista erilaisissa tilanteissa ja se tekee sinut lukkiutuneeksi ja tilanteita vältteleväksi.
Traumaperäinen stressihäiriö saattaisi selittää osan ongelmistasi siis myöskin. Olekto voinut käsitellä tätä hylkäämiskokemusta ja purkaa sitä esim. tämän psykologin kanssa.
Traumaattiset hylkäämiset saattavat aiheuttaa monia vaikeita ja pitkäkestoisia ongelmia ja jopa persoonallisuuden muuttumisen. Onpa viitteita myös esim. kaksisuuntaisen häiriön oirekuvan kaltaisista dissosiatiivisista tiloista liittyen vaikeaan traumatisoitumiseen. Jos jotain pitäisi veikata niin etsisin ongelman ydintä hylkäämiskokemusten historiasta.
alle 18-vuotiaana olin muistaakseni vain arka ja ujo, kuten moni lapsi tai nuori...eli siis olen aina ollut tavallaan estynyt. elämäntilanteeni parani seuraavien vuosien aikana nopeasti ja onnistumiset ja positiiviset kokemukset rakensivat itsetuntoani valtavasti, muutuin iloiseksi ja sosiaaliseksi. sitten tämä jättäminen (johon liittyi paljon muitakin ongelmia kaverisuhteissa) romutti, mitätöi kaiken... nykyään ei mikään oikein tunnu miltään, vaikka onnistuisin jossain, tai vaikka baarissa saisin hätistellä miehiä ympäriltäni, tunnen silti olevani epäonnistunut ja vastenmielinen... ei auta vaikka järjellä ajateltuna tiedän olevani keskivertoa kauniimpi ja älykkäämpi ja taiteellinen erikoislahjakkuus, ainoa millä on merkitystä on se että kaikesta yrityksestäni huolimatta en kelvannut hänelle...
olet oikeassa että tuo trauma on muuttanut minua... olen yrittänyt käsitellä sitä psykologin kanssa, puhunut kavereille ja kirjoittanut siitä tekstiä pienen kirjan verran ihan selvittääkseni omaa päätäni...olen yrittänyt uppoutua harrastuksiin ja sulkea asian mielestäni, tutustua uusiin ihmisiin jne. mutta tapaus on painunut liian syvälle alitajuntaani johonkin järkevän tietoisen ajattelun tavoittamattomiin ja vaikuttaa siellä kaikkiin tekemisiini... en osaa kiintyä enää ihmisiin ja jos minulla menee hyvin odotan että kohta kaikki hajoaa taas.
psykologilla käynti jatkuu, toivottavasti saisin nyt edes kunnon lääkkeet kun Cipralex ei tunnu vaikuttavan mitenkään. e-pillereitä en ole pariin vuoteen käyttänyt kun niistä sain muita sivuvaikutuksia, mm. ihon kuivumista ja painon nousua. jos lääkäri määrää kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoitoon tarkoitetut lääkkeet, onkohan niistä enemmän apua? pelkästään masennukseen tarkoitetut lääkkeet eivät varmaan auta kun ongelmani on ilmeisesti jotain muutakin.
tuo traumaperäinen stressihäiriö ei kuulosta ollenkaan mahdottomalta, olen lukenut siitäkin jonkin verran. myös yksi tuttuni arveli jotain hormonihäiriötä, jotain vajaatoimintaa jossain, pitää mainita lääkärille tuosta... jotkut lääkärit ja psykologit eivät taida tuntea muita häiriöitä kuin tuon kaksisuuntaisen, ja yrittävät selittää sillä kaiken mielialan heilahtelun- parille tutullekin on kuulemma tyrkytetty sitä vastaukseksi...
niin, rutiininomaisesti pitäisi ottaa esim. kilpirauhaskokeet, se voi olla yksi mielialamuutosten aiheuttaja. Tuo trauma-asia on
sellainen, etteivät useimmat terapeutit osaa nähdä sen merkitystä riittävän selvästi. (Voit myös itse yrittää työstää hylkäämiskokemustasi esim. tämän palstan akupunktio-osiossa, sen toisella sivulla esitetyn EFT-menetelmän avulla kohdentaen hylkäämiskokemuksen traumaattisimpiin elementteihin).
Kuulostaa niin tutulta.. Itse en ole koskaan uskaltanut edes puhua kenellekkään asiasta, saatika hakea hoitoa, vaikka vaivaantuneisuuteni varmasti ulospäin näkyykin. Ja voin sanoa, että pahalta on tuntunut, ja tuntuu nytkin. Jos vähäkään paremmin hallitsisin elämääni voisin ilmaista jollekki sen, että en hallitse sitä.