Mies jätti, sanoi ettei enää rakastanut

mitäpä tuohon voi sanoa kuin, että joskus se rakas ei jaksakaan vaikka haluaisi jaksaa.

Ymmärrän erittäin hyvin miksi poikaystäväsi halusi erota.
Olen itse asunut 4 vuotta yhdessä masennusta sairastaneen miehen kanssa ja se oli kuin olisi kivirekeä perässään vetänyt. Miehelläni oli lääkitys, mutta hän ei ottanut niitä. Meni kyllä uudelleen lääkäriin kun pakotin, mutta luulen ettei hän ottanut lääkkeitään sittenkään.
Koko yhdessä olomme ajan mieheni takertui negatiivisiin asioihin, jauhoi niitä päässään ja purki tuntojaan minulle tuntikaupalla, se oli sellaista edestakais vatvomista, tosi rasittavaa.
Huomasin vasta jälkikäteen, että mieheni oli hyvin iloton, ei nauranut ääneen, ei edes hymyillyt niin kuin normaalisti pidetään hauskaa, ei edes humalassa. Hän ei hullutellut koskaan, ei tehnyt mitään hassua tai hauskaa, eikä hän ollut silleen rentoutunut edes seksin jälkeen niin, että olisi sanonut jotain lapsellista ja tyhmää vaikka mitä mun höpönassu tai namupala tms vastaavaa.



Minä rakastin mun miestä silloin alussa mutta pikkuhiljaa se iso musta pilvi, ilottomuus peitti meidän kodissa kaiken ja vei valon pois mun elämästä. Jotenkin se miehen totisuus, alakulo oli niin kokonaisvaltaista ja se negatiivisuus veti minutkin mukanaan. Minulta meni puhekyky, olin pitkiä aikoja hiljaa, pelasin vaan tietsikalla illat kun en jaksanut enää miehen olemuksesta huokuvaa painon tunnetta, sellasta kokonaisvaltaista raskautta, en osaa tarkemmin selittää.

Olin todella väsynyt, en välittänyt enää meikkaaminen jäi, söin huonosti, mun vanhemmat ja sisko, ystävät ja kaverit koulussa, huomasivat sen ja kysyivät mikä on, miksi en enää naura, miksi en käy enää harrastuksissa samalla tapaa kuin ennen.
Oli pakko herätä ja miettiä että tätäkö tää mun loppuelämä on. Näin painavaa ta tukahduttavaa, oli kun tuhannen kilon kivi olisi ollut mun päällä enkä pystyny enää hengittämään. Erosta tuli oli rankka, mutta en olisi jaksanut yhtään enempää.

Jos olisin jäänyt parisuhteeseen, en usko että olisin enää tässä tätä kirjoittamassa.

Erostamme on jo 3 vuotta aikaa, mutta ole saanut sitä kirkasta aurinkoa vieläkään kokonaan takaisin elämääni. Mutta hyvällä tiellä ollaan, spontaanius ja nuoruuden hulluttelu on jo osittain palannut ja se, että tajuan miten ihanaa elämä oikeesti on, miten olen huomaamattani nauttinut koko päivän jostain, vaikka vaan lämpimästä kesäpäivästä ja kivasta työstäni, tai nauranut ääneen jollekin hauskoille kotivideoille tai kaverini tyhmille vitseille, siitä tajuan, että hei minähän alan olla taas se vanha entinen minä.

En ole löytänyt uutta miestä, enkä ole edes etsinyt. Mulle riittää tässä vaiheessa työt ystävät ja harrastukset, mun oma lapsuusperhe. Aattelen, että Uuusi mies osuu kohdalle sitten kun osuu. Mutta ei mun ole pakko alkaa seurustelua minkään tavan vuoksi, tai siks että eihän kukaan 25vee enää yksin elä. Ei mulla ole mikään kiire.
Säästän omaan asuntoon ja oon huomannu, että minä nautin siitä kun pystyn tekeen paljon enemmän mielenkiintoisia asioita yksin ollessani kun ei ole ketään kahlitsemassa kotiin.

Mä olen hurjan pahoillani sun tilanteesta, mutta uskon että varmaan sun poikaystävä yritti oikeesti kaikkensa. Joskus ei vaan jaksa ja sille ei voi mitään.

Tsemppiä, mun sydän on sun kanssasi, mä toivon että saat itselles hyvän elämän.

No tarinassa ei ole mitään ihmeellistä. Normaalia nuorten aikuisten toimintaa ihastutaan, rakastutaan ja erotaan.

Mies ei ole kovinkaan miehekäs, koska ei pysty pitämään lupauksia ja baarireissut venyvät lupauksista huolimatta.

Se mikä minulla kiinnitti huomiota oli tuo viiltely. En kyllä jäisi suhteeseen naisen kanssa, joka viiltelee itseään. Miten voisin jättää hyvillä mielin tulevia lapsia naiselle, joka alkaa vastoinkäymisten hetkellä riehumaan veitsen kanssa.

Jos oikein ymmärsin, miehesikin väittää olevansa masentunut: "Hänen viime suhteensa oli aika huono, koska edellinenkin oli masentunut mutta väitetään että sen avulla hän kiristi tai jotain"

Sanoisin, että jos käy kavereidensa kanssa paljon ulkona juhlimassa, on masennus aika olematonta.

"Erosta on huomenna noin kuukausi enkä ole päässyt yli."

Mitä nopeammin pääset omaan asuntoon ja miehen pellolle, sitä nopeammin pääset asiasta yli. Itse en kehottaisi pitämään miestä ystävänä.

Joo miehet tuppaa olemaan sellaisia, että eivät lähde huonostakaan (mielestään) suhteesta ennen kuin ovat uuden löytäneet...Esittävät vanhaan malliin, kunnes uusi löytyy ja sitten ilmoitetaankin vanhalle kullalle, että ei rakasta enää....

Huoh, arvasin asian jo ekasta viestististä, kun kerroit että exäsi illat venyivät. Ikävää, mutta exäsi löysi jonkun jolla ei ole masennusta...Mikä ei kylläkään tarkoita sitä, etteikö hänelle tulisi ihan yhtä paljon ongelmia uudessa suhteessaan, ehkä erilaisia vaan.

Tsemppiä sulle, tiedän että sattuu.

ei ketään voi väkisin viedä, eksäsi on ollut yhtä halukas tämän toisen naisen kanssa olemaan kuin nainenkin eksäsi. Joten, turha siitä on syytellä ketään, ovat ihastuneet ja kokevat nyt sitä sielunkumppanuutta mitä sinä koit eksäsi kanssa alkuvaiheessa. Parempi, että selvisi nyt kuin myöhemmin.
Eihän tuossa asumisessa mitään ongelmaa ole, sanot eksälle, että pakkaa kamansa ja lähtee asunnostasi vähintään 2 viikkoa aiemmin kuin sinä tulet takaisin. Jos ei ole muuttanut siihen mennessä, pyydät vanhempasi mukaan ja pistätte miehen tavarat pihalle ja miehen siinä sivussa. Pyydät avaimen pois tai vaihdatat lukot, miehellä on ollut aikaa muuttaa muualle riittävästi. Menköön minne menee, eihän se sinulle kuulu.