Voi rakas äitini

Mielestäni sinun pitäisi vaan korottaa edes yhden kerran ääntä ja sanoa että ''kuuntele mitä minä sanon!'' Ei vihaisesti, vaan topakasti ja päättävästi. Ehkä äitisi vähän hämmentyisi ja havahtuisi kuuntelemaan mitä sinulla on sanottavaa.
Sano: Kuuntele mitä minulla on kerrottavana niin minä kuuntelen mitä sinulla on kerrottavaa.
Ei ole hyväksi ihmisen mielelle jos on aina ''ylikäveltävänä'' jonkun taholta, varsinkin läheisen ihmisen taholta. Siksi olisi tärkeää kerrankin saada äänensä kuuluville.
Sanot hyvin että äitisi maalasi sinut näkymättömäksi aikanaan. Nyt hän jatkaa tuota edelleen; se on hirveä asia. Se on hirveä asia siksi, että näkymättömäksi maalattu lapsi jatkaa tuota roolia aikuisena. Sinäkin ehkä olet omaksunut itsellesi tuon roolin, ja siksi et korota ääntä ja vaadi huomioimista, sinä siis jatkat näkymättömänä olemista.
Sinä olet itse itsesi paras kaveri ja puolustaja. Maalaa siis itseäsi näkyväksi suhteessa äitiin.
Jos äitisi ei suostu sinua huomioimaan vaan leikkii ettet ole ''näkyvä'', sinun on vaan todettava että näin asia on. Pelastuksesi on , että olet aikuinen, äidistä erillinen ihminen, et enää äidistä riippuvainen lapsi. Voit henkisellä tasolla ottaa etäisyyttä.

Äitini ei oikeasti osaa, ei pysty. Tuo kirje oli sen hetken tuskaan helpottava kirjoittaa.

Olemme keskustelleet tästä asiasta paljonkin aikanaan sisarusteni kanssa ja tämä on jo miltei vitsi perheessämme. Äitikin joskus itse jopa toteaa, ettei taaskaan kuunnellut ja syyttelee itseään. Hän on aivan mahdoton tapaus. Voin vain kuvitella(ja olen nähnytkin), miten kamalia ovat esim. lääkärissä käynnit ja muut sairaalareissut hoitajille ja lääkäreille. En ihmettele niitä kommentteja, joita äiti on sieltä käyntien jälkeen valitellut, kun on sanottu asioista suoraan. Melko usein joudun valitettavasti olemaan hoitohenkilökunnan puolella niissä jutuissa ja tähdentämään äidille, miksi he niin sanovat.

Omat tapaamiseni äidin kanssa olen jättänyt melko harvaksi, koska se on useimmiten niin rasittavaa. En jaksa kauaa olla hänen kanssaan. Ei yhdessäoloa= ei rasitusta. Valitettavasti näin on. Ja puhelut mahdollisimman lyhyitä, koska hän puhuu vain itsestään. Valitsen myös tarkkaan, milloin soitan hänelle ja usein sanon jo puhelun alussa, kuinka paljon minulla on aikaa ja mikä on tilanne.

Yleensä en kerro asioitani äidille juurikaan. Se on ollut jo lapsesta asti niin. Miksi turhaan vaivautua. Se oli siinä joskus 30v korvilla, kun itselle tuli tosi iso kriisi äidin suhteen. Silloin tuli käytyä läpi lapsuuttaan, enkä voinut tavata äitiä pitkiin aikoihin, koska viha oli niin suuri. Helpotti tuo läpikäyminen elämää kummasti. Sen jälkeen on ollut helpompaa suhtautua, tosin välillä nousee nykyäänkin savu päästä hänen kanssaan, mutta se ei enää vaikuta muuhun elämääni.

Tuo rooli...se on ollut todellista. Minäpä kerron, millaista on päästä irti lapsuuden roolista. Se on jatkuvaa arjessa harjoittelua monia vuosia. Pikkuhiljaa sitten alkaa tuntemaan kuuluvansa joukkoon ja olevansa hyvä, niin kuin on, olevansa miltei jo riittävä, olevansa jotakin. Sitä on ymmärtänyt, miten lahjakas ja monen rakastama ihminen itse on. Se on pitkä tie, sinnikkään ihmisen käymänä, mutta elämä on aina vain parempaa.

Täytyy tässä todeta, että olen myös jollakin kummalla tavalla saanut kuitenkin tuntea äitini rakastavan minua. Viimeksi tavatessamme hän tuuppasi mahaani ja kutsui minua hellyttelynimellä. Kyllä se rakkaus näkyy noissa ja joissain muissa pienissä teoissa. Se on ollut tärkeä tuntemus, että niissä pienissä hetkissä..tai kun hän antoi ison kassillisen lankoja, koska tiesi minun tykkäävän. Se hänen anteliaisuutensa on ollut myös iso asia. Niin, kyllä niitä hyviä puolia sieltä myös löytyy. Minulle iso asia pitää yhteyksiä näin, sen verran, ettei oma elämä mene liian rasittuneeksi.

Nykyään äiti on sairastellut paljon, vielä enemmän, kuin aikaisemmin. Eipä siihen hirveästi viitsi sitten ottaa mitään tunnekuohuja nostattavia juttuja. Aikanaan eräs meistä sanoi hänelle hyvinkin kovasti asioita ja siitä nousi aivan järkyttävä mekkala ja soittelu ympäriinsä ja asioiden edes taas mutusteleminen ja niissä vellominen. Todella rasittavaa kaikille ja hän, joka sitten silloin äidille hermostui, sanoi, ettei ikinä enää jaksaisi tehdä sitä samaa. Olen sitä mieltä, että ehkä ne asiat olisi voinut muullakin tapaa sanoa, mutta ymmärrän, että hänen mittansa oli vain niin täynnä, että posahti. Minulla on ollut sitten omat tapani äidin suhteen olla. Se ei kuitenkaan poista sitä, että sappi kiehuu silti toisinaan.

Nyt ei maksa vaivaa alkaa kovin paljon äidille huutelemaan, eikä terveytensä sitä nyt kestäisikään. Ei silti, kyllä joudun toisinaan herättelemään hänen ajatuksiaan joidenkin omien asioidensa suhteen, joissa hänellä on selvästi vahingollinen ja väärä käsitys. Suoruus on rehellisyyttä ja pidän sitä linjaa. Pitää noin muutoin koittaa välillä olla hänen tukenaan, kun on sairaalareissuja ja muuta huolta. Tosin en kovin usein sitä jaksa tehdä ja on laitettava muita asioita myös edelle.

ap on tullut äitiinsä.

No. Kärsit tuosta tilanteesta niin paljon, että sinuna hankkisin jostain henkilkohtaista apua, ehkä ammatillistakin. Äidilläsi on paha tapa ja sinusta on tullut väistelijä. Viestinnässä on ongelma. Soitapa kokeeksi äidillesi kerrankin niin, että kuule, minä soitan sinulle nyt ja nyt tahdot, että vain sinä äiti kuuntelet. Kyllä ne hankalatkin piirteet voivat korostua meillä ikääntyvillä, valitettavasti. Sinulla on kuitenkin mielestäni oikeus saada äänesi kuuluville, sillä arvaan, että muuten et saa puhetulvaa poikki. Nyt vaikka äiti loukkaantuisi, tee loppu tavalle. Kyllä äitisi sinua rakastaa ja rakastaa jatkossakin. Ota riski. Voihan tuota kautta avautua muutakin asiaa. Hänen nuoruutensa on voinut olla karua. Siksi hän ei osaa. Soisi äidilläsi olevan ikätovereita, joiden kanssa voi jutustella, ettei ympär elonpiiri ole käynyt liian pieneksi.
Sietämistä sinulle vielä. Sairastuminen on kurjaa ja huoli äidistä on olemassa. Mutta toivottavasti hän ei kiristä mitään sairauden varjolla.
P.S. ja jos ei mene perille, ota etäisyyttä. Ei sinun tarvitse olla viemäri, jos rumasti sanotaan. Voitteko kimpassa järjestää jotain hoitoapua hänelle. Joku uusi ulkopuolen voi olla virkistävää. Tällaiskin koettu.

mielestäni tässä on kyseessä täysin aloittajan oman pään sisällä oleva ongelma.

Mikä pakko se on äidille omia tuntojaan tai asioitaan purkaa. Etsi kuuntelija jostain muualta, ota vaikka maksullinen terapeutti sitä varten jos ystäviä ei ole.

Äitisi on ollut samanlainen koko ikäsi. Ei tule ikinä muuttumaan, joten sehän on ihan sama vaikka menisit pihalle ja hakkaisit päätäsi kiveen joka kerran kun alat äidillesi avautumaan.
Heti kun hyväksyt äitisi sellaisena kuin hän on, omana itsenään, elämäsi helpottuu. Sen jälkeen sinun ei enää tarvitse tehtailla näitä helkkarin pitkiä sepustuksiasi.

Kuin minun tekstiä, ja isä samanlainen, ehkä astetta pahempi. En viitsi nykyään edes soitella. Viimeksi soitin muutama viikko sitten kun olin ulkomailla (en ollut soittanut moneen viikkoon, huono omatunto ) ja ei edes kysytty edes missä maassa sitä ollaan. Sisarusten asioita alkoi sepostamaan vaikka tietää, ettei ne minua nykyään kiinnosta. Edes tänä päivänä ei ole kysynyt, missä oitiin perheen kanssa. Pahempiakin esimerkkejä on, mutta en viitsi tähän laittaa.

Äitisi ei huomaa käytöstään sinua kohtaan, ellet sano sitä hänelle.

Samantyyppistä minulla sisartani kohtaan. Sanoin suoraan, ettei saa äyskiä minulle. Auttoi. Ei enää äyski. Täytyy ottaa riski. Tuntui hyvälle sisimmässä. Uskalsin. Vaikka välit menisivät.