Miks suru ja ahdistus on niin piiloteltuja asioita tässä maailmassa? Jos itkee lohduttomasti julkisesa tilanteessa, vaikka kesken koulu-/työpäivän, saa hävetä silmät päästään. Läheisillekin on paljon helpompi kertoa iloista kuin suruista.
Ulkoisesti olen usein miten iloinen ja sosiaalinen, kenties aktiivinenkin. Elämässäni on myös monta ihmistä, joita voin periaatteessa kutsua ystävikseni, mutta en mä niistä oikeesti kovin montaa tunne syvällisemmin. Tiedän mitä niitten elämässä tapahtuu, mutta sisäinen maailman saloja ei niin helposti selvitetäkään. Vielä vaikeempi mun on ite kertoa niille suruistani. Pelkään kai tulevani väärin ymmärretyks, kun itken niin helposti. Mä en ymmärrä miten monet voi puhua kipeistä jutuista aina naama peruslukemilla. Oonko liian herkkä?
Entä miten ilmenee alkava masennus? Mulla menee opiskelut ihan ok, vähän on motivaatio-ongelmia ja pohdintaa alan sopivuudesta, mut mielestäni normaalissa mittakaavassa. Jaksan myös harrastaa, viimeaikoina ehkä vähemmän kuin ennen, mut ennen olinkin yliaktiivinen. Huolestuttaa kuitenkin se, kun niin usein ahdistaa ja itkettää--liittyy usein miten seurustelusuhteeseeni tai yleiseen maailman tuskaan ja siihen etten tiedä mitä elämältäni haluan. Haluanko elää tässä suhteessa? ...opiskella tätä alaa?
Kuulostaa jotenkin teiniltä, mutta itse luulen jonkinlaisen murroksen kestävän läpi elämän. Olen 24 ja tunnen keski-ikäisiäkin, jotka ovat suunnilleen yhtä eksyksissä, vaan vaikuttavat kuitenkin tasapainoisemmilta. Itse uskon vaikuttavani ulospäinkin herkältä. (En tiedä osaanko luoda tasapainoisuuden illuusion.)
Mun kannattais varmaan uskoutua jollekin ystävälleni, mut tuntui helpommalta kirjottaa tänne. Ajattelin myös kokeilla käydä näin vähän syvempää keskustelua laajemman porukan kanssa, kun ei sitä elämässä yleensä tutuille viitti avautua, jos ei aina edes ystäville.
Ulkoisesti olen usein miten iloinen ja sosiaalinen, kenties aktiivinenkin. Elämässäni on myös monta ihmistä, joita voin periaatteessa kutsua ystävikseni, mutta en mä niistä oikeesti kovin montaa tunne syvällisemmin. Tiedän mitä niitten elämässä tapahtuu, mutta sisäinen maailman saloja ei niin helposti selvitetäkään. Vielä vaikeempi mun on ite kertoa niille suruistani. Pelkään kai tulevani väärin ymmärretyks, kun itken niin helposti. Mä en ymmärrä miten monet voi puhua kipeistä jutuista aina naama peruslukemilla. Oonko liian herkkä?
Entä miten ilmenee alkava masennus? Mulla menee opiskelut ihan ok, vähän on motivaatio-ongelmia ja pohdintaa alan sopivuudesta, mut mielestäni normaalissa mittakaavassa. Jaksan myös harrastaa, viimeaikoina ehkä vähemmän kuin ennen, mut ennen olinkin yliaktiivinen. Huolestuttaa kuitenkin se, kun niin usein ahdistaa ja itkettää--liittyy usein miten seurustelusuhteeseeni tai yleiseen maailman tuskaan ja siihen etten tiedä mitä elämältäni haluan. Haluanko elää tässä suhteessa? ...opiskella tätä alaa?
Kuulostaa jotenkin teiniltä, mutta itse luulen jonkinlaisen murroksen kestävän läpi elämän. Olen 24 ja tunnen keski-ikäisiäkin, jotka ovat suunnilleen yhtä eksyksissä, vaan vaikuttavat kuitenkin tasapainoisemmilta. Itse uskon vaikuttavani ulospäinkin herkältä. (En tiedä osaanko luoda tasapainoisuuden illuusion.)
Mun kannattais varmaan uskoutua jollekin ystävälleni, mut tuntui helpommalta kirjottaa tänne. Ajattelin myös kokeilla käydä näin vähän syvempää keskustelua laajemman porukan kanssa, kun ei sitä elämässä yleensä tutuille viitti avautua, jos ei aina edes ystäville.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minulla on ollut samankaltainen ongelma kertoa mistään, mikä minua vaivaa. Itse olen päätynyt siihen, että ystävilleni on voitava kertoa mitä tahansa. Hankalinta vain on aloittaa, mutta onko jotain menetettävää?
Itse olin sellainen kiltti suorittaja, kovasti herkkä tosin. Nimetön ahdistus hallitsi elämää, mutta työnsin sen taka-alalle, en kuunnellut itseäni enkä edes tunnistanut omia tunteitani ja tarpeitani, ja porskutin menemään. Kunnes pakka levisi käsiin, mutta siistinä ihmisenä sain kriisin pidettyä omalla tontillani, ihmeen kaupalla. Tuntuu, että ahdistuksesi enteilee halua muutokseen, halua jota ei itse edes tunnista eikä ymmärrä. Taustalla on syvällä uinuvia lapsen tunteita, joiden esiintulo aikuisena on tosi hämmentävää. Ainakin minulla oli näin. Oman kriisini jälkeen käsitys itsestäni on muuttunut (toivottavasti) realistisempaan suuntaan ja itsetuntemus kasvanut. Maailmakin näyttää vähän erilaiselta, onneksi nyt jo melko valoisalta. Löydät kyllä oman tiesi ja oman tapasi elää ja toteuttaa. Jos kovasti ahdistaa, hae apua. Kaikkeahan ei tarvitse yksin kestää eikä kokea kantapään kautta.
kuitenkin jutustella minun kaverini on itku herkkä.. mutta kun hän kertoo mikä on niin ei tule väärin käsityksiä:) se se on puhumisessa in:)
no tota unettomuus stressi vihasuus välinpitämättömyys on oireita masennuksesta. no motivaatio ongelmia on kaikilla mut voihan sekin jo jotain ilmasta.