Kaleva-lehden Juttutupa: Uskonto pois alakoulusta

Uskontojen kulttuuri on monella tavalla ongelmallinen käsite. Ensinnäkin nykyisessä opetuksessa tultaisiin toimeen ilman uskontoa kokolailla vaikeuksitta. Uskontoja sivuavat sellaiset aineet, kuten historia, maantieto ja filosofia. Ne käsittelevät uskontoja riittävästi eri näkökulmista ja sellaisista näkökulmista, joita voi pitää sekä faktana että tietoperusteisina. Se - tieto - on myös suomalaisen koulun kulmakivi. Arvot kuuluvat sinne kotikasvatukseen.

Me emme esimerkiksi tiedä, elikö koskaan sellaista henkilöä kuin Jeesus. Me emme tiedä, tekikö hän koskaan mitään ihmetekoja, ja onko raamattu ylipäätään edes totta. Faktana tiedetään kuitenkin, että raamattu koottiin vasta 300 jkr. Nikean kirkolliskokouksessa, kauan Jeesuksen kuoleman jälkeen ja oppi sisältää paljon pakanallisia aineksia Mithrasta ja uusplatonismista lähtien. Itse koen, että nykyinen uskonnopetus ei näitä näkökulmia mielellään ota esille ja miksi ottaisi, koska sehän on opettaa kristinuskoa eikä historiallis-materialistista ajattelua, jonka näkökulmaksi edellisen kritiikin voi lukea.

Nykyinen uskonnonopetus on saanut jatkua tähän päivään saakka sillä verukkeella, että se on "tunnustuksetonta", mutta eihän se sitä ole, mistä edellinen on hyvä esimerkki. Voidaan toki lähteä siitä, että uskonnot pitää esitellä tasapuolisesti, materialistiselta kannalta.

Mitähän mahtaisi siitä seurata, kun päästäisiin samaan lopputulemaan vieraiden uskontojen kanssa? Päästävätkö näiden perheiden vanhemmat lapsiaan opetukseen, jossa ulkopuoliset repostelevat heidän omaa uskonnollista kasvatustaan tieteellisen metodin kautta? Opetus siis olisi ristiriidassa kodin kanssa. Toisaalta, näiden opinkappaleiden opettaminen (an sich) ilman kritiikkiä, ulkolukuna, tarkoittaisi, että uskottomista perheistä tulevien lasten pitäisi opiskella uskonkappaleita, mikä rikkoisi räikeästi ihmisoikeuksia. Ateistiset perheet eivät ole kiinnostuneita uskonkappaleista, eivät kristityistä eivätkä muistakaan. Ja vielä vähemmän kiinnostaa ajatus siitä, että heidän maailmaansa muokataan toisten uskontojen mukaan.

Toinen ongelmallinen käsite liittyy uskontojen maailmaan. Uskonnot ovat muokanneet maailmaa, vaan kenen uskonto muokkaa mitäkin. Mitenhän opettaja aikoo selvitä tilanteista, missä yksi uskonto puhuu samsarasta, sielunvaelluksesta, ja toinen taivaasta, totena. Niitä on mahdotonta sovitella samaan maailmankäsitykseen. Vielä mielenkiintoisemmaksi tulee Jehovan selittäminen juutalaisille ja muslimeille, joille kyseessä on sama jumala, mutta jonka opetukset ovat ihan jotain muuta. Tulee jänskää selittämistä.

Uskontokulttuuri ajautuisi nopeasti vaikeuksiin ja edellisen perusteella onkin helppo nähdä, että oppiaine on sitä samaa pinkinhattaraista näkemystä siitä, miten kaikki maailman uskonnot ja kulttuurit ovat eläneet sovussa. Pieni vilkaisu sinne uskontojen historiaan, filosofiaan ja maantietoon riittää kertomaan, että epäsopua on riittänyt enemmän kuin mitään sopua, ja siitäkin pitäisi kertoa, ja valita siinä sivussa puolensa. Oppiaine on siis pohjimmiltaan poliittinen, vaikka sitä ajavat tahot eivät mielellään sitä myönnä, ja sillä ovat omat yhteiskunnalliset tavoitteensa, eli lisätä yhteisymmärrystä yhteiskunnassa, joka on sitoutunut uudenlaisen yhteiskuntamallin (= monikulttuurisuus) toteuttamiseen.

Monikultuurisuudesta päästään ehkä tärkeimpään aiheeseen siitä, että uskonnot "tulevat muokkaamaan maailmaa". Väite on absurdi, ja onkin todettavissa Humea lainaten, että asioista ei voi vetää johtopäätöstä, miten niiden pitäisi olla vetoamalla siihen, miten ne ovat olleet. Länsimaissa nimenomaan on viimeiset vuosisadat etäännytty uskonnoista; ne eivät määritä länsimaisen tieteenteon, lainsääädännön, ihmissuhteiden, musiikin, kuvataiteen eikä paljon muunkaan olemusta tai rajoja. Uskontotiede onkin edellisen kannalta lievästi outo oppiaine, koska se sivuuttaa samointein renesanssin, valistusajan, rationalismin ja modernismin ja yrittää esittää yhteiskunnan koossapitävänä voimana sitä, että muunuskoiset ymmärtävät kristinuskoa ja päinvastoin, kun oikea lähestymistapa olisi nimenomaan sekularismin ymmärtäminen.

Jutut kirkkorakennusten arkkitehtuurista jätän omaan arvoonsa...

"Tynnyrissä kasvatus on lapsen kasvattamista eristyksissä tai kokonaan suojassa ulkomaailmalta. Suomalaisen kansanperinteen (sadun) mukaan tällaisella lapsella on erinomaiset valmiudet selviytyä elämässä. Kun laitetaan lapsi tynnyriin ja ruokitaan sarven kautta, niin siihen ei maailman pahuus tartu."

Kirjoitus on suora varkaus jonkun nettikirjoituksesta. Se on vähän niin kun ei mitään tapahdu, ei myöskään aika kulu.

Minun sukupolveani yritettiin kansakoulussa aivopestä uskoviksi. Tapakristittyjä tuli kai useimmista ja joistain kuten minusta myöhemmin herätyskristitty. Siitä opista eroon pääseminen ei osoittautunut kovin helpoksi osaksi varmaan siksi, että olisin itsekin jollain tasolla halunnut säilyttää uskoni vielä silloinkin, kun älyllinen ristiriita oli aivan liian suuri.
Eiköhän olisi parempi, että koulun tehtävänä olisi antaa tietoa ja yhteiskunnallisia taitoja. Valitkoot ihmiset maailmankatsomuksensa sitten, kun heillä on siihen riittävästi henkistä pääomaa.

Ei,ei nyt ole käsittänyt tahallasi asian täysin väärin.
Ei jumalille olla mitään porttaria kouluun antamassa vaan sitä ettei niistä kerrota totuutena.
Olet lisäksi väittänyt että lapsi on napanuoran kautta saanut perheraamatun suoraan aivomassaan.

Ainoa paikka missä Jumalasta todistetta saa on tosiaankin siellä.

No nythän sinä itse sanoit sen, että Jumala on oikeasti auktoriteetin suorittamaa manipulointia.

Tarkoitatko, että se, että koulussa opetetaan uskontoa, todistaa Jumalasta?!
Minkälaista koulua olet käynyt? Vai oletko yleensä...

Ja eiköhän se uskonto ole uskiksille tuputettu jo kotona. Ei kouluopetuksella kiihkouskovaiseksi tulla, ellei opettaja sitten ole tosissaan jokin uskissekopää, mutta sellaisia opettajia ei kouluissa saa edes olla...

Sepä siinä kai onkin tarkoitus, tuputtaa uskontoa lapsille ennen kuin osaavat arvioida höpötykseksi. Vaikka olisi muka kuinka tunnustuksetonta...

Kun minä menin kansakouluun, uskontoa alettiin opettaa ensimmäisestä luokasta lähtien eli yhteensä kaikkiaan 12 vuotta! Historiaa alettiin opettaa vasta oppikoulun toisella (peruskoulun kuudennella) luokalla, vaikka onhan historia paljon tärkeämpää kuin raamatunkertomukset...

A.Teisti kirjoitti:

Sepä siinä kai onkin tarkoitus, tuputtaa uskontoa lapsille ennen kuin osaavat arvioida höpötykseksi. Vaikka olisi muka kuinka tunnustuksetonta...

Kun minä menin kansakouluun, uskontoa alettiin opettaa ensimmäisestä luokasta lähtien eli yhteensä kaikkiaan 12 vuotta! Historiaa alettiin opettaa vasta oppikoulun toisella (peruskoulun kuudennella) luokalla, vaikka onhan historia paljon tärkeämpää kuin raamatunkertomukset...

Lue lisää

"Kun minä menin kansakouluun, uskontoa alettiin opettaa ensimmäisestä luokasta lähtien eli yhteensä kaikkiaan 12 vuotta!"

Näinhän se oli ja ihan totena opetettiinkin. Oppikoulun 1. luokan uskontotunnit aloitettiin raamatun alusta ja opettajana oli pitäjän senaikuinen kirkkoherra. Muistaakseni todistuksissakin oli uskonnon arvosana käytöksen ja huolellisuuden jälkeen ihan ensimmäisenä ja vasta sen jälkeen äidinkieli, laskento ja muut oikeat asiat. Aivopesu oli tosiaan viimeisen päälle perusteellista.

Ala-asteella uskonnolliset kertomukset olivat ainakin minun kouluaikanani vuonna miekka ja kilpi varsin konkreettisia.
Lapsenlapsellani 8v. oli selkeä käsitys uskonnosta kouluaineena. Kysellessäni häneltä, mitkä aineet koulussa kiinnostavat, ussa oli häntäpäässä. Kun kysyin syytä, neiti kertoi, ettei pidä sitä oikein uskottavana. Opetus ei varmaan ole ollut tunnustuksellista, eikä kotona ole tietääkseni otettu uskontoon kantaa puoleen eikä toiseen.

Oli itselläkin uskonto inhokkiaine alusta pitäen.

"Ala-asteikäiset on muutenkin kyvyttömiä ymmärtämään mitään uskonnoista. Aivan liian abstraktia ja vaikeaa asiaa. "

ikäryhmä, joka pelkää pimeää ja uskoo mörköihin, on juuri oikeassa iässä aivopesulle joka tähtää uskoon häilyvistä hengistä ettei edes pikku hihhulointi tunnu idiotialle.