Goethea pidetään yleisesti hyvin älykkäänä ja hänen mukaansa planeettamme on universumin hullujenhuone. Hänen mukaansa mm. vapaudentunteemme harhaisuuden tuottavan ja maailman koossa pitävän voiman tunnistamista käsittelevien merkittävien luomusten tuottaminen edellyttää välttämättä eristäytyneisyyttä. Joitakin niistä voidaan pitää nerojen luomuksina.
Mikä on tuon maailmaa koossapitävän voiman ja hulluuden välinen suhde? Onko hulluus tuon koossapitävän voiman havaitsemista rajoittava ja siten itseään ylläpitävä prosessi vai tuon voiman havaitsemisen aiheuttama seuraus vai molempia? Ongelmanahan todellisuutta vastaavan maailmankuvan luomiselle on mm. se, että rajallinen havaitseminen ambivalentisti sekä mahdollistaa, että myös rajoittaa havaittavissa olevia asioita, kuten myös esimerkiksi järkeilykin tekee järkeiltävissä olevien asioiden osalta jne.
Mitkä ovat lajillisen hulluuden absoluuttinen nollapiste ja maksimaalinen saturaatiopiste? Mihin ihmiskunta sijoittuu tuolla absoluuttisella hulluusasteikolla? Miten erottaa hulluus ja nerous olematta ns. hullu nero tai onko mahdollista vaihtaa hallitusti "hattua" mennen tullen poimien rusinat molemmista pullista?
Ihmiskunta näyttäisi jatkuvasti kinastelevan itsensä kanssa ja välillä myös muksivan itseään yms. Lajin tietoisuus vaikuttaa siis vakavasti sirpaloituneelta. Ajatellaanpa, että olisimme avaruusolentoja. Olisimmeko huolestuneita, jos ihmiskunta tulisi bussissa viereemme istumaan? Eikö kannattaisi olla?
Yhtenä tieteen ns. suurista kysymyksistähän pidetään sitä, että onko avaruudessa muuta älyllistä elämää. Ihmiskunta lähettää ns. signaalejansa avaruuteen yrittäen saada vastakaikua. Vertauskuvainnollisesti ihmiskunta yrittää keskustella oletetun vieruskumppanilajinsa kanssa bussissa samalla kun käyttäytyy aiemmin kuvatulla tavalla. Jos ihmiskuntaa merkittävästi älykkäämpiä olentoja on olemassa, niin Goethe voi olla paitsi vertauskuvainnollisesti, myös aivan konkreettisestikin oikeassa hullujenhuoneväittämässään. Kehittyneemmälle lajille sen oman planeetan siirtäminen toiselle puolelle galaksia voisi olla vähiten työläs ratkaisu havaittaessa yhteydenottopyrkimyksiä.
Yksilöiden välillä taitaa olla ainakin joitakin vivahde-eroja, mutta sijoittuvatko kummankin ääripään ihmisyksilötkin kuitenkin yhdessä lähelle jompaakumpaa ja jos niin kumpaako ääripäätä absoluuttisella hulluusasteikolla ja onko sillä väliä ja jos on niin mitä, että missä päässä sijaitsee? Toteutuuko korkeatasoisen nerollisen luovuuden edellyttämä täydellinen eristäytyneisyys yksilötasolla hulluuden saavuttaessa nollapisteensä ja tuon goetheläisen "hullujenhuoneen" kadotessa lopullisesti havaintopiiristä vai voiko se toteutua jo ennen sitä ja onko sillä oikeastaan mitään merkitystä ja mitä ja kenelle ja miksi?
Mikä on tuon maailmaa koossapitävän voiman ja hulluuden välinen suhde? Onko hulluus tuon koossapitävän voiman havaitsemista rajoittava ja siten itseään ylläpitävä prosessi vai tuon voiman havaitsemisen aiheuttama seuraus vai molempia? Ongelmanahan todellisuutta vastaavan maailmankuvan luomiselle on mm. se, että rajallinen havaitseminen ambivalentisti sekä mahdollistaa, että myös rajoittaa havaittavissa olevia asioita, kuten myös esimerkiksi järkeilykin tekee järkeiltävissä olevien asioiden osalta jne.
Mitkä ovat lajillisen hulluuden absoluuttinen nollapiste ja maksimaalinen saturaatiopiste? Mihin ihmiskunta sijoittuu tuolla absoluuttisella hulluusasteikolla? Miten erottaa hulluus ja nerous olematta ns. hullu nero tai onko mahdollista vaihtaa hallitusti "hattua" mennen tullen poimien rusinat molemmista pullista?
Ihmiskunta näyttäisi jatkuvasti kinastelevan itsensä kanssa ja välillä myös muksivan itseään yms. Lajin tietoisuus vaikuttaa siis vakavasti sirpaloituneelta. Ajatellaanpa, että olisimme avaruusolentoja. Olisimmeko huolestuneita, jos ihmiskunta tulisi bussissa viereemme istumaan? Eikö kannattaisi olla?
Yhtenä tieteen ns. suurista kysymyksistähän pidetään sitä, että onko avaruudessa muuta älyllistä elämää. Ihmiskunta lähettää ns. signaalejansa avaruuteen yrittäen saada vastakaikua. Vertauskuvainnollisesti ihmiskunta yrittää keskustella oletetun vieruskumppanilajinsa kanssa bussissa samalla kun käyttäytyy aiemmin kuvatulla tavalla. Jos ihmiskuntaa merkittävästi älykkäämpiä olentoja on olemassa, niin Goethe voi olla paitsi vertauskuvainnollisesti, myös aivan konkreettisestikin oikeassa hullujenhuoneväittämässään. Kehittyneemmälle lajille sen oman planeetan siirtäminen toiselle puolelle galaksia voisi olla vähiten työläs ratkaisu havaittaessa yhteydenottopyrkimyksiä.
Yksilöiden välillä taitaa olla ainakin joitakin vivahde-eroja, mutta sijoittuvatko kummankin ääripään ihmisyksilötkin kuitenkin yhdessä lähelle jompaakumpaa ja jos niin kumpaako ääripäätä absoluuttisella hulluusasteikolla ja onko sillä väliä ja jos on niin mitä, että missä päässä sijaitsee? Toteutuuko korkeatasoisen nerollisen luovuuden edellyttämä täydellinen eristäytyneisyys yksilötasolla hulluuden saavuttaessa nollapisteensä ja tuon goetheläisen "hullujenhuoneen" kadotessa lopullisesti havaintopiiristä vai voiko se toteutua jo ennen sitä ja onko sillä oikeastaan mitään merkitystä ja mitä ja kenelle ja miksi?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jos älyllistä elämää joskus jostain löytyisi, se tuskin haluaisi olla missään tekemisissä ihmiskunnan kanssa.
Ihmisistäkin ne hiukan muita enemmän älykkyyden oireita omaavat, ns. "nerot" yleisesti näköjään ovat eristäytymiseen taipuvaisia introvertteja.
Ja syystäkin.