Tuntuu, että sanaa "pitsa" käytettiin paljon enemmän ennen. Nyt vaikuttaa siltä, että on tuuria jos löytää sanaa netistäkään enää. Vai olenko se vain minä?
Mielestäni pizza tuli maahamme nimenomaa pizzana. Ensimmäisen kaupallisen pizzani muistelen syöneeni Pizzeria Don Rodolfossa Helsingissä 1968. Pari vuotta sitä ennen oli sisareni tehnyt jotain pizzaksi kutsumaansa juttua siellä jossain kaukana kotipuolessa, mistä lienee reseptin sitten saanutkin.
Suomen ensimmäinen ”oikea pizzeria” on kuulemma perustettu Lappeenrannassa 1964, asialla italialainen muusikko Adriano Vinciguerra ja suomalainen yrittäjä Raimo Kietäväinen.
Vuonna 1969 söin pizzaa kolmessa pizzeriassa Pohjois-Italian saksankielisessä Etelä-Tirolissa (saks. Südtirol, ital. Trentino-Alto Adige). Erityisesti St. Pauls/San Paolo-nimisessä pikkukylässä syömäni pizza jäi herkullisuuttaan lähtemättömästi mieleeni!
Viimeksi olen syönyt pizzaa Italian maaperällä Sirmionessa 1989. Suomessa saa useimmiten parempaa.
Virallinen kielenhuoltomme on alkuaikojen jälkeen yrittänyt juurruttaa suomen kieleen sanaa pitsa, mutta nähdäkseni aika huonolla menestyksellä. Sellainen valtamedia kuin Helsingin Sanomat vaikuttaa kuitenkin taipuneen kielenhuollon kelkkaan.
Omassa suussani pizza maistuu pitsaa paremmalta, oikein hyvä pizza varsinkin! Jopa itse tekemäni pizzan saan useimmiten yököttelemättä alas.
Taidan siinä tapauksessa kokea viimme vuosina kuuluisuuteen noussutta "mandella-efektiä".
0Äänestä
pizzaamummofasulla
Pizza tuli pizzana ja on mielestäni yhä pizza. Itse söin ensimmäisen pizza-viipaleeni 1966 tai 1967 täpötäydessä Fazerin konditoriakahvilassa Kluuvikadulla, jonne mekin teimme teineinä tutustumismatkan juuri näiden uutuuksien takia. Uutta ja outoa Helsingissä, ehkä vähän hienoakin, mutta haluttiin kovasti pysyä ajan tasalla.
Pizzat olivat vitriinissä kapeina leivoksen kokoisina viipaleina, ehkä 1/4 nykyisistä pizza "slaisseista". Makua olisi voinut luulla makeaksi, ellei päällä olisi näkynyt juustoa. Fazerilla oli tapana istua vähän kieli poskessa, joten sitkeiden kuminauhamaisten juustolankojen sivistynyt sahaaminen kävi työstä verrattuna mansikkaleivoksen popsimiseen. Makukaan ei ensimmäisellä kerralla ollut kovin kummoinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mielestäni pizza tuli maahamme nimenomaa pizzana. Ensimmäisen kaupallisen pizzani muistelen syöneeni Pizzeria Don Rodolfossa Helsingissä 1968. Pari vuotta sitä ennen oli sisareni tehnyt jotain pizzaksi kutsumaansa juttua siellä jossain kaukana kotipuolessa, mistä lienee reseptin sitten saanutkin.
Suomen ensimmäinen ”oikea pizzeria” on kuulemma perustettu Lappeenrannassa 1964, asialla italialainen muusikko Adriano Vinciguerra ja suomalainen yrittäjä Raimo Kietäväinen.
Vuonna 1969 söin pizzaa kolmessa pizzeriassa Pohjois-Italian saksankielisessä Etelä-Tirolissa (saks. Südtirol, ital. Trentino-Alto Adige). Erityisesti St. Pauls/San Paolo-nimisessä pikkukylässä syömäni pizza jäi herkullisuuttaan lähtemättömästi mieleeni!
Viimeksi olen syönyt pizzaa Italian maaperällä Sirmionessa 1989. Suomessa saa useimmiten parempaa.
Virallinen kielenhuoltomme on alkuaikojen jälkeen yrittänyt juurruttaa suomen kieleen sanaa pitsa, mutta nähdäkseni aika huonolla menestyksellä. Sellainen valtamedia kuin Helsingin Sanomat vaikuttaa kuitenkin taipuneen kielenhuollon kelkkaan.
Omassa suussani pizza maistuu pitsaa paremmalta, oikein hyvä pizza varsinkin! Jopa itse tekemäni pizzan saan useimmiten yököttelemättä alas.
Taidan siinä tapauksessa kokea viimme vuosina kuuluisuuteen noussutta "mandella-efektiä".
Pizza tuli pizzana ja on mielestäni yhä pizza. Itse söin ensimmäisen pizza-viipaleeni 1966 tai 1967 täpötäydessä Fazerin konditoriakahvilassa Kluuvikadulla, jonne mekin teimme teineinä tutustumismatkan juuri näiden uutuuksien takia. Uutta ja outoa Helsingissä, ehkä vähän hienoakin, mutta haluttiin kovasti pysyä ajan tasalla.
Pizzat olivat vitriinissä kapeina leivoksen kokoisina viipaleina, ehkä 1/4 nykyisistä pizza "slaisseista". Makua olisi voinut luulla makeaksi, ellei päällä olisi näkynyt juustoa. Fazerilla oli tapana istua vähän kieli poskessa, joten sitkeiden kuminauhamaisten juustolankojen sivistynyt sahaaminen kävi työstä verrattuna mansikkaleivoksen popsimiseen. Makukaan ei ensimmäisellä kerralla ollut kovin kummoinen.
Saattaapa olla, että koen vain "mandella-efektin"...