Moi, olen 14 vuotias tyttö. Olen kyllästynyt elämään. Kaikki mitä teen on mielestäni vain turhaa. Tuntuu vaikealta kirjoittaa tätä tekstiä, kun ei tiedä miten pitäisi aloittaa.
Kaikki alkoi 2 vuotta sitten, kun menetin parhaan kaverini. Olin tuntenut hänet jo 3-4 vuotiaasta asti. Jaoimme kaiken toisillemme. En vieläkään ota selkoa siitä mitä tapahtui, miksi hän jätti minut sillä tavalla. Sen jälkeen suljin kaikki ihmiset pois viereltäni. Olin aina yksin. Perheeni ihmetteli mikä minua vaivasi, mutta aina vaikenin. Koulussa vietin aikaani parin ihmisen kanssa mutta he eivät olleet oikeita ystäviä. He sulkivat minut kokoajan pois. Jo 12 vuotiaana minulla oli itsetuhoisia ajatuksia. Yhtenä aamuna kaikki tuntui entistäkin hermostuttavammalta. Sain paniikkikohtauksen. Hengitys ei kulkenut ja sydän vain hakkasi. En halunnut mennä kouluun. Vanhempani eivät tienneet mitä tehdä, mutta sain kumminkin jäädä kotiin päiväksi.
Sitten siirryin ylä kouluun ja oloni vain paheni pahenemistaan. Perheen kanssa meni huonosti, harrastukset jäivät ja masennus senkun vain yltyi. Yhtenä iltana istuin huoneeni lattialla, silmät punaisina itkemisestä. Kaikki oli turhaa. Otin veitsen käteeni ja viilsin oikeaan ranteeseeni monia viiltoja. En mennyt lääkäriin, mutta äitini oli sitä mieltä, että minulle olisi hyvä käydä puhumassa jollekkin joten menin psykologille. Ei se auttanut. Toista kertaa en siellä käynyt. Lupasin etten enää viiltelisi, mutta sitten tuli toinen kerta, kolmas kerta jne. Näistä kerroista perheeni ei kumminkaan saanut tietää. Minulla oli paljon itsetuhoisia ajatuksia (on edelleen). Samaa rataa meni koko seitsämännes luokka.
Nyt kun aloitin 8 luokan olen löytänyt itselleni kaverin. Oloni on hieman parantunut, mutta itsetuhoisia ajatuksia on edelleen ja viiltely on jatkunut. En tiedä miten päästä näistä tavoista eroon. Sosiaaliset tilanteet ovat kamalan ahdistavia. Kaverini ihmettelee miksen pysty juttelemaan muille vaan olen aina hiljaa. En osaa vastata hälle. Sain myös äskettäin paniikkikohtauksen jonka seurauksena halu viillellä sekä kamala ahdistus. Ensimmäistä kertaa avaudun ja myönnän, että tarvitsen apua...
Kaikki alkoi 2 vuotta sitten, kun menetin parhaan kaverini. Olin tuntenut hänet jo 3-4 vuotiaasta asti. Jaoimme kaiken toisillemme. En vieläkään ota selkoa siitä mitä tapahtui, miksi hän jätti minut sillä tavalla. Sen jälkeen suljin kaikki ihmiset pois viereltäni. Olin aina yksin. Perheeni ihmetteli mikä minua vaivasi, mutta aina vaikenin. Koulussa vietin aikaani parin ihmisen kanssa mutta he eivät olleet oikeita ystäviä. He sulkivat minut kokoajan pois. Jo 12 vuotiaana minulla oli itsetuhoisia ajatuksia. Yhtenä aamuna kaikki tuntui entistäkin hermostuttavammalta. Sain paniikkikohtauksen. Hengitys ei kulkenut ja sydän vain hakkasi. En halunnut mennä kouluun. Vanhempani eivät tienneet mitä tehdä, mutta sain kumminkin jäädä kotiin päiväksi.
Sitten siirryin ylä kouluun ja oloni vain paheni pahenemistaan. Perheen kanssa meni huonosti, harrastukset jäivät ja masennus senkun vain yltyi. Yhtenä iltana istuin huoneeni lattialla, silmät punaisina itkemisestä. Kaikki oli turhaa. Otin veitsen käteeni ja viilsin oikeaan ranteeseeni monia viiltoja. En mennyt lääkäriin, mutta äitini oli sitä mieltä, että minulle olisi hyvä käydä puhumassa jollekkin joten menin psykologille. Ei se auttanut. Toista kertaa en siellä käynyt. Lupasin etten enää viiltelisi, mutta sitten tuli toinen kerta, kolmas kerta jne. Näistä kerroista perheeni ei kumminkaan saanut tietää. Minulla oli paljon itsetuhoisia ajatuksia (on edelleen). Samaa rataa meni koko seitsämännes luokka.
Nyt kun aloitin 8 luokan olen löytänyt itselleni kaverin. Oloni on hieman parantunut, mutta itsetuhoisia ajatuksia on edelleen ja viiltely on jatkunut. En tiedä miten päästä näistä tavoista eroon. Sosiaaliset tilanteet ovat kamalan ahdistavia. Kaverini ihmettelee miksen pysty juttelemaan muille vaan olen aina hiljaa. En osaa vastata hälle. Sain myös äskettäin paniikkikohtauksen jonka seurauksena halu viillellä sekä kamala ahdistus. Ensimmäistä kertaa avaudun ja myönnän, että tarvitsen apua...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sinulla on murrosikään liittyviä vaikeuksia. Todennäköisesti, kun murrosikä on ohi olet taas kunnossa. Sinun kannattaisi käydä esim. psykologilla juttelemassa mitä kaikkea murrosikään voi liittyä. Olet pikkuhiljaa itsenäistymässä ja se aiheuttaa erinäisiä tuntemuksia ja epävarmuutta, mikä ahdistaa ja voi juuri aiheuttaa paniikkikohtauksia ja vihan tunteita kuten viiltely. Viiltelyssä on se ongelma, että siitä syntyy itsesyytöksiä, joten sen viiltelyn tuoma helpotus ei olekaan loppujen lopuksi enää helpotusta kuin vain sen hetkisen. Sitten seuraa itsesyytöksiä itsensä vahingoittamisesta ja arvista, jotka eivät koskaan poistu.