Ukonlähteellä

Mia kietaisi hameen bikinihousujensa peitoksi ja veti hellepaidan ylleen. Aamupäivän viileys oli muuttumassa keskipäivän armottomaksi paahteeksi, joten hän katsoi parhaaksi lähteä uimarannalta takaisin kohti kylää ja uutta kotiaan.

Lähtöön oli toinenkin syy, mutta sen hän tajusi vasta puolittain: hän oli katsellut rannalla koko aamun paikallisia nuoria miehiä, joista jotkut olivat aivan heikottavan komeita. Pitkiä ja hoikkia, lihaksikkaita ja leveäharteisia, tummia ja kauniskasvoisia. Hän oli seurannut syrjästä, kun heitä oli kävellyt rannalla milloin yksittäin, milloin käsi ylpeän tyttöystävän lanteilla, ja kuvitellut miten sellainen mies veisi hänet uimakoppiin ja ottaisi haluamansa, riisuisi kireät pullottavat uimahousunsa ja pakottaisi...

Niin, kun Mia pääsisi puolen tunnin päästä kotiin, hän ei menisi suoraan suihkuun vaan katselisi ensin alastonta vartaloaan makuuhuoneen peilistä ja työntäisi sormet sisäänsä.

Oikopolku metsän läpi. Aluskasvillisuus ja ikivanhat tammet ritisivät kuivuuttaan. Rannalla oli sentään tuullut, mutta täällä siimeksessä paita ja hame kostuivat nopeasti. Hän ei ollut aivan varma, kävelikö hän samaa polkua kuin edellispäivänä, sillä maasto alkoi kohota enemmän kuin hän muisteli. Hän tiesi kulkeneensa harhaan siinä vaiheessa, kun metsä loppui kuin seinään ja hän tuli suurelle aukealle, jonka vasemmassa laidassa oli pitkä valkoinen kaksikerroksinen talo. Aukean perällä kohosi jyrkkä kalliorinne, ja tiheä metsä jatkui oikealla. Kaukana talon edustalla näkyi pari valkoasuista hahmoa, ja aivan aukeaman keskellä seisoi valkoiseen mekkoon pukeutunut huivipäinen nainen. Hän kääntyi Miaan päin, heilautti kättään ja viittoi tulemaan luokseen.

Lähemmäs tullessaan Mia näki, että nainen oli raskaana, ja upea. Välimerellisen näköinen, pitkä ja ylväs, isot painavat rinnat olivat paisuneet entisestään. Hän avasi suunsa hymyyn ja tervehdykseen.

”Hei! Tulitko rannalta?”

”Tulin, mä taisin eksyä.”

”Tänne päätyy väkeä silloin tällöin, kun metsäpolut ovat niin epämääräisiä. Oletko turisti?”

”En, kun muutin tänne maanantaina.”

”Ihanko totta? Mitä tekemään?”

”Mä valmistuin kuukausi sitten kampaajaksi, ja täällä oli töitä.”

”Sehän on hienoa! Taidat olla aika nuori?”

”Kahdeksantoista.”

Nainen katseli tulijaa ja piti näkemästään. Mia oli kaunis tyttö, hoikka ja viehkeä. Suuret harmaat surusilmät, pehmeät huulet ja nykerönenä. Pitkät ruskeat hiukset, jotka pysyivät kurissa hiuspannalla. Nuorten rintojen puolipallot erottuivat selvästi hellepaidan ja bikinien alta, ja ryhdistä ja lantiosta näki, että tyttö oli nopea juoksija. Kuulas iho kertoi terveydestä, mutta tärkeintä oli, että...

”Tule niin näytän sinulle tien kylään”, nainen sanoi ja ohjasi Mian kääntymään koskettamalla häntä kevyesti alavatsaan. Tyttö häkeltyi, sähköistyi, mutta totteli kehotusta ja lähti seuraamaan naista, joka asteli keinuvasti hänen edellään – ja nyökkäsi hymyillen, mutta sitä Mia ei nähnyt.

He kulkivat aukeaa pitkin viistosti oikealle, sinne missä kalliojyrkänne kohtasi metsänreunan ja madaltui vähitellen puunlatvojen taa. Silmänurkastaan Mia katseli vasemmalle ja näki, että yksi valkopukuisista hahmoista seisoi talon edustalla ison ruukun ääressä ja kallisteli jotakin, ehkä kastelukannua.

”Meillä on täällä tällainen yhteisö”, nainen sanoi katsettaan kääntämättä. Mia ei tiennyt mitä vastata, joten hän pysyi vaiti.

Kun he lähestyivät kallioseinämän ja metsänreunan kulmausta, Mia kiinnitti huomionsa kalliossa olevaan korkeaan halkeamaan. Pian hän näki, että se oli ainakin osaksi ihmiskätten työtä; ylhäältä se oli epätasainen ja rosoreunainen, mutta alempaa se oli muotoiltu pyöreämmäksi ja tasaisemmaksi. Auringonvalo väreili ja laineili sen seinillä – siellä oli lähde.

”Mikä tuo on?” hän kysyi.

”Sitä sanotaan Ukonlähteeksi. Se on ikivanha, kukaan ei tiedä milloin se on louhittu.”

”Saanko käydä katsomassa?”

”Käydään vain.”

He pysähtyivät lähteen eteen. Paljaalta peruskalliolta oli reilun metrin pystysuora pudotus veteen. Syvennykseen viistosti lankeava varjo näytti leikkaavan veden kahtia: etualalla oli kirkasta kimaltelevaa vettä, taempana lähteen pinta näytti melkein mustalta.

”Onko tuo syvä?”

”Kuulemma hirveän syvä.”

Silloin Mia huomasi viimein, että lähteen takana olevasta kallioseinästä törrötti jonkinlainen pitkä ja kapea kivipaasi. Se oli ihmisenmittainen mutta niin hahmottomaksi kulunut, että oli mahdoton sanoa varmasti, oliko se ihmisen tekemä.

”Tuo on se ’ukko’”, nainen sanoi Mian katsetta seuraten.

”Onko se patsas vai vaan joku murikka?”

”Me täällä ainakin uskomme, että se on patsas”, nainen sanoi myhäillen.

Mia unohtui tuijottamaan valon leikkiä peilikirkkaassa vedessä, kallioissa ja varjoista työntyvän paaden kärjessä. Jostakin syystä hän tunsi miellyttävää kihelmöintiä ja raukeutta niin kuin voima olisi valunut hänen ruumiistaan ja tilalle olisi virrannut auringon välkettä.

Jatkuu osoitteessa http://www.herkku.net/tarinat/tekstit/tarina13065.html