Tätä olen miettinyt paljon tässä lähiaikoina ja ajattelin kysäistä, josko jollain olisi mielipide:
En koe olevani erityisen älykäs. Looginen päättelykykyni loistaa joko poissaolollaan tai hitaudellaan, skeemani ovat sekaisin, omaksun uusia asioita haluttomasti, en ole parhaimmillani tai omimmillani hardcore-älyllisessä keskustelussa, enkä suhtaudu tietoon tai tietorakenteisiin tai niiden kautta avautuvaan maailmaan mitenkään intohimoisesti. Älykkyyteni vahvimmat puolet löytyvät uskoakseni intropersoonalliselta ja interpersoonalliselta saralta, enkä niissäkään loista. Luulisin, etten ole erityisen stimuloivaa seuraa älykkäille ihmisille ja he vain ahdistaisivat minua. Kuitenkin kun katson lähimpiä ystäviäni, pidän heitä keskivertoa älykkäämpinä ja tiedollisesti ja maailmankatsomuksellisesti kunnianhimoisempina. Miten minä olen sellaisiin päätynyt ja he minuun? Kaipaavatko ihmiset jotain erilaista kuin he itse? Olen harkinnut jopa, että ehkä olenkin vain joku maskotti, mutta siinä tapauksessa olisin tyhmempi kuin luulen, koska en ole mitään sellaista mentalitettia heidän taholtaan kokenut.
Ajatuksia?
En koe olevani erityisen älykäs. Looginen päättelykykyni loistaa joko poissaolollaan tai hitaudellaan, skeemani ovat sekaisin, omaksun uusia asioita haluttomasti, en ole parhaimmillani tai omimmillani hardcore-älyllisessä keskustelussa, enkä suhtaudu tietoon tai tietorakenteisiin tai niiden kautta avautuvaan maailmaan mitenkään intohimoisesti. Älykkyyteni vahvimmat puolet löytyvät uskoakseni intropersoonalliselta ja interpersoonalliselta saralta, enkä niissäkään loista. Luulisin, etten ole erityisen stimuloivaa seuraa älykkäille ihmisille ja he vain ahdistaisivat minua. Kuitenkin kun katson lähimpiä ystäviäni, pidän heitä keskivertoa älykkäämpinä ja tiedollisesti ja maailmankatsomuksellisesti kunnianhimoisempina. Miten minä olen sellaisiin päätynyt ja he minuun? Kaipaavatko ihmiset jotain erilaista kuin he itse? Olen harkinnut jopa, että ehkä olenkin vain joku maskotti, mutta siinä tapauksessa olisin tyhmempi kuin luulen, koska en ole mitään sellaista mentalitettia heidän taholtaan kokenut.
Ajatuksia?
Vastaukset 13
Vanhimmat
-ö-
Ihminen on monenlaisista aineista koostuva sekametelisoppa. Näiden soppien ainesosien väliset suhteet ovat tuntemattomat. Toki niitä ihminen pyrkii selvittämään, niinkuin kaikkea taivaassa ja maan päällä. Mutta vaikkei vastausta kai olekaan kysymykseen elämän tarkoituksesta, ihminen elää siitä huolimatta. hienoa.
Ihminen muodostaa suhteita toisiin ihmisiin esimerkiksi koska he ovat heistä kiinnostavia tai haastavia. (Erittäin "loogisesti" toimiva kaveri saattaa olla tylsää seuraa.) Toinen ihminen antaa empatiaa. Toinen ihminen auttaa ymmärtämään itseä (tai sitten pettämään itseä). On monia syitä olla jonkun ystävä, ja tismalleen samoilla aallonpituuksilla oleminen toisen kanssa voi myös olla eräs syy, muttei edellytys. (Kukapa itselleen rehellinen ihminen on aina ihan täysin sillä ikiomallaankaan aallonpituudella?)
Ajatus maskottiudesta on riemukas. Useammin kuin kerran elämän varrella olen ajatellut olevani jonkun korkeamman entiteetin jonkinlainen tamagotchi, vähän saman sävyyn kuin (olikos se) Puh, jota raahattiin (jalasta) ylös rappusia tömps tömps tömps...
Millähän perusteella et koe olevasi erityisen älykäs? Ja miksi älykkyys olisi pelkkää loogista päättelykykyä, saati kuviopäättelykykyä? Unohda älykkyystestit, ajattele laajemmin. Sain sen käsityksen, että olet kirjallisuudesta kiinnostunut ihminen, ja selvästi olet hyvä kirjoittaja. Ei tuolta pohjalta kannata alemmuudentuntoa kehittää.
Jos tavaat kyssäni oikein tarkkaan, saatat huomata, että noteeraan kyllä muitakin älykkyyden osa-alueita kuin loogisen päättelykyvyn, vaikka mainitsinkin sen yhtenä puutteistani. Sehän on jokseenkin keinotekoisistakin luokitteluista kiinni, mutta tosiaan, esimerkiksi tuo kielellinen älykkyys on jotain, jonka itseeni jossain määrin yhdistän. Sitä sait kyllä minut pohtimaan, josko tosiaan poden jotain humanistin alemmuuskompleksia. Tosin ystävänikin ovat humanisteja. Hmm.
(Kiitos muillekin vastaajille ajatuksista, jos he vaikka sattuisivat vilkaisemaan tätä jostain syystä.)
Vilkaisin, syystä jostain.
Olen ollut lapsesta asti sitä mieltä, että ihminen ei itsessään ole juuri mitään.
Mikä on se 'lisävaruste', joka ihmiseen pitää liittää, jotta hänestä tulee jotakin?
Nihilistinen metamaailma.
Mikä se on?
Miksi häneen jotain liittää pitäisi?
No jotta se olisi siinä määrin jotain, että sen kannattaisi tehdä muutakin kuin kyykkiä katatonisena nurkassa.
Mua niin kiinnosti niin tuo allani oleva "sairas tarina," että munkin on ihan pakko vetää oma, ehkä hieman osoittelevan idioottimainen tarina tähän jatkoksi:
Matto
Toivottavasti hän ei kuullut kun liikuin. On harmillista että villasukkani juuttuvat toisinaan lattialautojen nauloihin tai teräviin halkeamiin. Harmaat lankut narahtelivat tarkalleen niillä kohdin joissa ne olivat aina ennenkin narahdelleet; mutta nyt oli tullut uusi ja ikävä yllätys mukaan matkalleni vessaan.
Aivan vessan oven edessä, juuri siinä johon vielä eilen kykenin jalkani laskemaan, oli minulle talon toimesta viritetty ansa. Lankku joka ei koskaan ennen ollut narissut, päästi nyt pienen narahduksen painoni siirtyessä sen päälle. Jähmetyin kauhusta paikalleen kun korviini kimahti tuo hirveä avunhuuto talon sisuksista.
Kesti hyvin pitkään kun saatoin liikahtaa seuraavan kerran, ja sekin ihan pakosta, sillä minulla oli aivan hirvittävä vessahätä.
Sydän jyskyttäen verta kohiseviin korviini, minä hiivin vessaan ja suoritin äänettömän toimitukseni tarkoin ja harkituin rutiinein. Mutta tuo lankku minua kauhistutti, entä jos hän oli kuullut sen ja nyt katseli yläkertaan lattian lävitse ja näki minut kyykkimässä pytyllä.
Minua puistatti ajatus, se jäi vaivaamaan minua niin pahoin että nousin pytyltä ja hiivin takaisin ullakkohuoneeseeni varoen jokaista askeltani kuin olisin kävellyt itsetuhon miinakentällä.
Oli oltava hiljaa. Oli oltava olematon ja näkymätön, tai muutoin hän saattaisi tulla yläkertaan ja ilkkua minulle minun suurista korvistani ja suunnattomasta mitättömyydestäni, nauraa minun surkeudelleni ja kimittää vihlovasti sanojen teräviä nauloja minun korviini.
Niin minä taas joutuisin peittämään korvat käsilläni ja kyyristymään kyykkyyn huoneeni nurkkaan työntäen polvet suuhuni, suuhun josta kuuluisi tuo kamala ja päättymätön uikutus.
Hän jatkaisi sättimistäni niin kauan kuin vapinaltani menisi tajunta, ja sitten minä aikojen päästä heräisin kuivuneella suullani kähisemään outoja sanoja, ehkä pyytäen että olisin hiljaa enkä mitään sanoisi, jottei hän vain tulisi takaisin.
Jos hän tulisi nyt kauheat portaat ylös, niin hän jäisi ovelle katsomaan minua inhon irvistys kasvoillaan. Silloin minua hävettäisi taas se, että minä olisin taas laskenut tajuttomana alleni ja haisisin pahalle, ja hän ilkkuisi minua ovella kusihousuksi ja likaviemäriksi. Itkin hieman, mutta itkuni oli vedetöntä ja kuivaa.
Istuin maton päällä peläten talon kaikkeutta puristavia seiniä, ja loputonta, hallitsevaa mustaa jyhkeyttä.
Matto allani oli suuri itämainen matto, luomus jossa kaarteli mystisiä kiekuroita ja outoja merkkejä toisesta maailmasta. Matton nukka oli kuin kamelin karhea karva ja kuiva kuin autiomaa. Näin minä ainakin kuvittelin, enhän tosin koskaan ollut nähnyt kamelia tai autiomaata, mutta minulla oli sellainen tuntu että näin sen oli oltava. Vessa on päällystetty vanhoilla sanomalehdillä, ja näitä kuvia minä aina tutkin, varsinkin kuvia, koska en osaa lukea. Aivan huoneen ylimmäisessä ovinurkassa oli kuva autiomaasta jossa ei ollut mitään, ja sen etualalla oli kuvattuna harmaa kameli jonka haalistunut silhuetti imaisi minut aina mukaansa jonnekin hyvin kauas; kauas sellaisiin paikkoihin joista minulla ei ollut aavistustakaan millaisia ne olivat. Näin ajatuksissani beduiineja ja nuotin loimotusta, vasikan kärisemässä nuotiolla, outoa puhetta - ja suunnattoman, merenä kimaltavan tähtitaivaan kaiken tuon yllä.
Tuonne ihmeelliseeen tarujen ja mielikuvituksen maahan minut kiidättää minun allani oleva matto - matto joka ei ole minun, vaan hänen. Se oli hänen ja mikään ei ollut minun. Matto oli paksu ja pehmeä, tosin hyvin likainen ja tahmainen, koska olin ollut sen päällä jo hyvin kauan.
En pysty muistamaan minkä ikäinen olen, en muista edes nimeäni joksi minua on kastettu. Nyt minä kastelen vain hänen mattonsa ja olen siitä hyvin häpeissäni. Minusta ei ole yhtään mihinkään. En edes tiedä mitä ihminen voi olla, sillä en tapaa koskaan ketään, vaan elän vintillä maton päällä enkä juurikaan muuta tapaa kuin oman surkeuteni ja mitättömyyteni.
Minulla oli hirvittävä vessahätä, mutta minä en voinut enää nousta ylös. Ehkä olisi parempi odottaa kauan ja sitten vasta käydä vessassa, sillä tavoin hän ei tulisi vessanovelle irvimään minun surkeuttani. Ajatus tuntui oikein hyvälle.
En voinut syödä mitään, sillä silloin minua pissattaisi vielä enemmän. Avattu säilyketölkki retkotti nauraen matonlaidalla ja oli valmiina viiltämään sormeeni haavan. Sen metallisesta kidasta törrötti hänen lusikkansa kiillellen kuin metallisen hirviön kieli. Säilyke oli kylmää, mutta hyvää kun vatsassani mouruaa; se mouruaminen joka ei lähde pois vedellä, se on minun lemmikkini, lemmikki jota hän ei voi viedä minulta pois. Se on minun kissani jota minä silitän syömällä ja juomalla. Kissa elää minun sisälläni ja menee nukkumaan minun kanssani kehräten hiljaa ja kuristen miellyttävästi. Minä painan käteni poskeni alle ja käyn nukkumaan silittäen kissaa sisälläni. On niin mukavaa kun on seuraa, jokin jolle puhua sisäisesti ja jota kuunnella ulkoisesti.
Me nukahdimme pian, emmekä kuulleet mitään talosta. Talo nukkui hiljalleen ja antoi tuulen silitellä kattoaan ja seiniään.
Minä olin oman persialaisen kissani peitto, ja se hurisi sisälläni hiljalleen ja oli kuvaamattoman tyytyväisen oloinen. Minä tunsin että se tahtoi taas lähteä lentoon, nousta korkealle ilmaan ja lentää jonnekin autiomaan ylle nähden sieltä kotimaansa, Nähdä autiomaan tyhjyyden keskeltä nousevan, kimaltavan valomeren - kuin lämpimien rubiinien ja topaasien välkkeen mustassa yössä allamme.
Minä katsoin tuota kaupunkia kaikkea silmät ihmetyksestä eloisana - ja niin kaikkea näkemääni rakastin matolla persialaisen kissani kanssa.
Juniorit aina haluavat 'pyrkiä' (kammottava sana).