Elokuvissa yhdistyy jokin abstrakti tarina ja kameran kuvaama todellisuus yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Ikään kuin tarinan abstraktiot saavat kuvallisen sisällön, tarinasta tulee elävämpi, koska siitä tulee yksilöidympi sanoihin liitettävien kuvien kautta.
Tarinoiden funktio ihmiselämässä lienee kenties viihteellinen, nimittäin tietysti tarinat välittävät vallitsevia arvoja, mutta niitä kuitenkin kerrotaan aina vapaa-aikana, itse tarinointi ei ole elämää ensisijaisesti säilyttävä tahdonakti. Tarinoiden sisältö on siis arvojen sävyttämä, eli ne välittävät arvoja ja opetuksia ihmisille suullisen puheen välityksellä. Kuitenkin tarinoiden toinen tarkoitus on myös viihdyttää silloin kuin ihmisillä ei ole mitään parempaakaan tekemistä. Tarinat ovat aluksi kertoneet jostain mitä on oikeasti tapahtunut jollekin ihmiselle, mutta koska ihmismieli on niin vilkas, niin se ei kestä jatkuvaa saman toistoa. Vapaa-aikana mieli haluaa kenties päästä eroon siitä elämälle pakollisesta toiminnasta, joka on hermoja rasittavaa, sillä jatkuva jännittäminen ja valmius taistelemaan hengestä eivät anna hermoille juurikaan lepoa. Ehkäpä tämän takia on ihmismielet alkaneet keksimään fiktiivisiä tarinoita, joita ei todellisuudessa ole tapahtunut. Kuitenkin nämä tarinat ovat ammentaneet sisältönsä todellisista tarinoista. Kenties olemassa olevista tarinoista on poimittu kaikkein kiinnostavimmat kohdat ja sitten on huomattu (tiedostamattomasti tai tiedostaen), että nämä tarinan pätkät muodostavat yhdessä yhtenäisen kokonaisuuden? Ehkäpä sitten jotkut ovat aivan tarkoituksenmukaisesti alkaneet sepittää fiktiivisiä tarinoita, koska ne ovat olleet kaikista viihdyttävimpiä tarinoita?
Fiktiivisten tarinoiden rakentaminen on tietysti vaikeaa, koska siinä tarinoijan huomio keskittyy tarinaan kokonaisuutena. Tarina kokonaisuutena muodostaa jonkin opetuksen. Opetus taas kertoo jotain tarinoitsijan moraalista. Kaikista parhaiten tarinoitsija saa yleisön huomion, jos tarinoitsija tuottaa kuulijoille iloa, eli naurua. Kokonaisuutena fiktiivinen tarina pyrkii sijoittamaan täysin keksittyyn muottiin jo olemassa olevia kollektiivisia kokemuksia, ikään kuin sisällöksi luodulle kehikolle. Mikä sitten on tarinan tarkoitus kokonaisuutena? Palveleeko se viihteellisiä tarpeita vai arvojen välittämistä tuleville sukupolville? Joka tapauksessa tarinointi synnyttää ajatuksen siitä, että voimme luoda jotain sellaista, jota ei silmillä havaita. Näin avautuu ihmismielelle ”ideoiden maailma”, jossa yksinäinen ajattelija voi rakentaa kokemuspalikoista kokonaisuuksia. Tarinoiden tarkoitus on kuitenkin aina viihdyttää, sillä ne eivät ole filosofiaa tai tiedettä, vaikka ne voivatkin välittää filosofian ja tieteiden sisältöjä. Kenties tarinat ovat synnyttäneet filosofian, keinon taistella vallasta käsitteellisin keinoin? Filosofit ovat vain pyrkineet minimoimaan tarinan kokemusperäisten sisältöjen määrän erityisen pieneksi.
Tarinoitsijan suurin ongelma on löytää aineista tarinoillensa. Kun kuulijoilla täytyy olla jonkinlainen käsitys puhuttavista asioista, niin silloin yleisön ymmärrys on myös tarinan ymmärrettävyyttä arvioitaessa otettava huomioon. Täten tarinat ovat aina olleet oman kulttuuripiirin sisällä ymmärrettäviä, mutta toisten kulttuurien ihmiset eivät ole kyenneet ymmärtämänä niitä ainakaan sillä tavalla kuin tarinoitsija on ajatellut. Ihmisten elämäntapa määrittää myös sanojen merkityksiä, täten toisten kulttuurien ymmärrystä rajoittaa nimenomaan heidän elämäntapansa antama merkitys sanoille. Kun toisen kulttuurin ihmiset ymmärtävät jonkin sanan eritavalla, niin silloin tarinan luonne kokonaisuutena voi muuttua omituiseksi tai ristiriitaiseksi. Fiktiiviset tarinat saavat sisältönsä kulttuurin sisäisistä arvoista, myös tarinoiden runko, eli kokonaisuus saa merkityksensä kulttuurin arvoista. Kuitenkin tarinan runko on aivan uudenlaista ja sofistikoituneempaa kieltä kuin pelkkä tositarinoiden kertominen. Nimittäin siinä voidaan luoda paljon ristiriidattomampia kokonaisuuksia kuin sattumanvarainen todellisuus voi meille tuottaa. Toisaalta fiktiiviset tarinat ovat valhetta, koska ne eivät ole totta. Ajatellaanpa, jos jollekin kerrotaan tarina ja ei kerrota, että se on fiktiivinen. Niin silloinhan tämä henkilö voi luulla sitä todeksi. Toden ja epätoden sekoittaminen on tietysti aina haitallista, koska se voi vaikeuttaa todellisuudessa elämistä, nimittäin jos alamme luulla epätosia asioita todeksi, niin silloin voimme erehtyä pahasti pyrkimyksissämme, jos ne perustuvat valheellisiin uskomuksiin.
Tarinoinnin ympärille on luotu kuvataidetta ja erilaista muuta muotokieltä, jotka ovat ilmentäneet vallinneen kulttuurin henkeä ja moraalia. Nämä kuvataiteen luomat todellisuutta imitoivat teokset ovat olleet sisältöinä näihin eepoksiin ja tarinoihin. Ennen kuvataidetta ihmisten on täytynyt ammentaa tarinoiden sisällöt omista kokemuksistansa, mutta kuvataide mahdollista sen, että ihmiset saattoivat ammentaa sisällöt tarinoille todellisuutta imitoivista kuvista. Pitkällinen tarinoiden kerronta on synnyttänyt monimuotoisen tarinoiden kerrontamuotojen kirjon. Tarinoissa yhdistyy aina jokin ihmiskohtalo (tai jonkin subjektin kohtalo, täytyy huomioida, että tarinassa on aina jokin subjekti, vaikka se kertoisikin pyöreästä ympyrästä; kohtalolla tietysti tarkoitetaan sitä, että on jokin kausaalinen ketju, jossa asiat asettuvat kronologiseen järjestykseen ja kohtalo on siis tarinan loppu eli kausaaliketjun viimeinen tapahtuma) jollain tavalla vallitsevien sisältöjen yhdistyessä joksikin tietyksi fiktiiviseksi kokonaismuodoksi.
Elokuvassa taas yhdistyy tarina ja subjektin ensihavaintokokemus. Tällöin elokuva viestittää sekä tarinan käsitteelliset muodot ja tarinan käsitteiden sisällöt. Elokuvathan kuvaavat erityisen usein todellisuutta sellaisena kuin me sen näemme, siis tarkoitan sitä, että kamera tallentaa todellisuuden erittäin tarkasti verrattuna ihmistaitelijaan. On kuitenkin harmillista, että ihmisillä on kuitenkin jo olemassa käsitteellisiä oppeja sekä kokemuksia käsitteille. Nyt kun elokuvissa syntyy kokonainen kokemus, niin tämä taidemuoto mahdollistaa erittäin suuren etääntymisen todellisuudesta. Nimittäin elokuva ikään kuin luo sellaisen kokemuksen, jota ei voi todellisuudessa ollenkaan kokea. Elokuvissa voidaan luoda vaikka minkälaisia kuvia ja tarinoita, eli elokuvan tuottamat kokemussisällöt voivat olla valhetta siinä missä sen kertoma tarinakin on. Kun ihminen menee elokuviin hän voi ajatella, tämä ei ole totta, sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kuitenkin tarinan tarkoitus oli viihdyttää ja välittää vallitsevia arvoja. Nyt nämä elokuvat ovat pelkkää viihdettä ja niiden arvoja välittävää tarkoitusta ei tiedosteta. Joskus voidaan sanoa, että väkivalta viihde ei lisää väkivaltaa, sillä sehän on vain elokuvaa, ei todellista! Kun puhutaan huimaavista taidonnäytteistä tai mestariohjaajista, ylistetään näitä yksilöitä todellisiksi sankareiksi ja taitelijoiksi, niin unohdetaan usein, että tarinoiden muodollinen sisältö ammennetaan vallitsevista arvoista ja arvomuodoista. Täten nämä yksilöt ovat kenties loistavia oman aikansa ihanteiden imitaattoreita, mutta he eivät kuitenkaan ole yksilöinä mitenkään erityisiä, koska mitään erityisiä yksilöitä ei ole, koska kaikki arviointi tapahtuu aina nimenomaan vallitsevien merkityksien kautta. Jokainen elokuvankatsoja voi jäljittää jokaisen elokuvan kuvan tarkoituksen, nimittäin elokuvan on tehnyt ihminen, joka on elokuvaa tehdessänsä tehnyt rajallisen määrän älyllisiä ratkaisuja ja valintoja. Millaisia kohteita kuvataan, on tietysti myös muun yhteiskunnan näköinen. Ohjaaja ei voi kuvata sellaista, jolla ei olisi jotain yhteyttä olemassa olevaan yhteiskuntaan. Täten kaikkien fiktiivistenkin tarinoiden pohja on aina oman yhteiskunnan sisällöissä, niiden sisällöt ovat kenties variaatioita olemassa olevasta yhteiskunnasta. Kuinka usein lasten elokuvissa jotkin eläimet käyttäytyvät kuin ihmiset ja omaavat ihmisten arvot? Erilaisten teemojen ja fiktiivisten sisältöjen luonti luultavasti perustuu yleisön reaktioihin, millaisilla kuvilla saadaan aikaan haluttuja reaktioita. Nämä halutut reaktiot taas ovat niitä asioita, jotka muodostuvat tarinan rungon vaatimuksien mukaan. Tarinan runko taas oli tarinoitsijan oman moraalin pienoiskuvaelma.
Elokuvien valheellisuus hyökkää sanojen käsiteperäistä absoluuttisuutta vastaan, sillä yksilöille syntyy useita merkityksiä sanoille elokuvien kautta, joissa tahallisesti valehdellaan viihtyvyyden nimissä. Kun nykyisin useat lapset ja nuoret saavat kenties joidenkin sanojen kokemusperäisen sisällön elokuvista, niin silloin heiltä katoaa se luonnollinen ”todellisesta maailmasta” saatu kokemus, joiden varaan käsitteet ovat alun perin syntyneet. Tämä voi olla huonoa kehitystä, jos huonolla tarkoitetaan lasten tulevaisuuden perustumista valheellisiin käsitteisiin.
Tarinoiden funktio ihmiselämässä lienee kenties viihteellinen, nimittäin tietysti tarinat välittävät vallitsevia arvoja, mutta niitä kuitenkin kerrotaan aina vapaa-aikana, itse tarinointi ei ole elämää ensisijaisesti säilyttävä tahdonakti. Tarinoiden sisältö on siis arvojen sävyttämä, eli ne välittävät arvoja ja opetuksia ihmisille suullisen puheen välityksellä. Kuitenkin tarinoiden toinen tarkoitus on myös viihdyttää silloin kuin ihmisillä ei ole mitään parempaakaan tekemistä. Tarinat ovat aluksi kertoneet jostain mitä on oikeasti tapahtunut jollekin ihmiselle, mutta koska ihmismieli on niin vilkas, niin se ei kestä jatkuvaa saman toistoa. Vapaa-aikana mieli haluaa kenties päästä eroon siitä elämälle pakollisesta toiminnasta, joka on hermoja rasittavaa, sillä jatkuva jännittäminen ja valmius taistelemaan hengestä eivät anna hermoille juurikaan lepoa. Ehkäpä tämän takia on ihmismielet alkaneet keksimään fiktiivisiä tarinoita, joita ei todellisuudessa ole tapahtunut. Kuitenkin nämä tarinat ovat ammentaneet sisältönsä todellisista tarinoista. Kenties olemassa olevista tarinoista on poimittu kaikkein kiinnostavimmat kohdat ja sitten on huomattu (tiedostamattomasti tai tiedostaen), että nämä tarinan pätkät muodostavat yhdessä yhtenäisen kokonaisuuden? Ehkäpä sitten jotkut ovat aivan tarkoituksenmukaisesti alkaneet sepittää fiktiivisiä tarinoita, koska ne ovat olleet kaikista viihdyttävimpiä tarinoita?
Fiktiivisten tarinoiden rakentaminen on tietysti vaikeaa, koska siinä tarinoijan huomio keskittyy tarinaan kokonaisuutena. Tarina kokonaisuutena muodostaa jonkin opetuksen. Opetus taas kertoo jotain tarinoitsijan moraalista. Kaikista parhaiten tarinoitsija saa yleisön huomion, jos tarinoitsija tuottaa kuulijoille iloa, eli naurua. Kokonaisuutena fiktiivinen tarina pyrkii sijoittamaan täysin keksittyyn muottiin jo olemassa olevia kollektiivisia kokemuksia, ikään kuin sisällöksi luodulle kehikolle. Mikä sitten on tarinan tarkoitus kokonaisuutena? Palveleeko se viihteellisiä tarpeita vai arvojen välittämistä tuleville sukupolville? Joka tapauksessa tarinointi synnyttää ajatuksen siitä, että voimme luoda jotain sellaista, jota ei silmillä havaita. Näin avautuu ihmismielelle ”ideoiden maailma”, jossa yksinäinen ajattelija voi rakentaa kokemuspalikoista kokonaisuuksia. Tarinoiden tarkoitus on kuitenkin aina viihdyttää, sillä ne eivät ole filosofiaa tai tiedettä, vaikka ne voivatkin välittää filosofian ja tieteiden sisältöjä. Kenties tarinat ovat synnyttäneet filosofian, keinon taistella vallasta käsitteellisin keinoin? Filosofit ovat vain pyrkineet minimoimaan tarinan kokemusperäisten sisältöjen määrän erityisen pieneksi.
Tarinoitsijan suurin ongelma on löytää aineista tarinoillensa. Kun kuulijoilla täytyy olla jonkinlainen käsitys puhuttavista asioista, niin silloin yleisön ymmärrys on myös tarinan ymmärrettävyyttä arvioitaessa otettava huomioon. Täten tarinat ovat aina olleet oman kulttuuripiirin sisällä ymmärrettäviä, mutta toisten kulttuurien ihmiset eivät ole kyenneet ymmärtämänä niitä ainakaan sillä tavalla kuin tarinoitsija on ajatellut. Ihmisten elämäntapa määrittää myös sanojen merkityksiä, täten toisten kulttuurien ymmärrystä rajoittaa nimenomaan heidän elämäntapansa antama merkitys sanoille. Kun toisen kulttuurin ihmiset ymmärtävät jonkin sanan eritavalla, niin silloin tarinan luonne kokonaisuutena voi muuttua omituiseksi tai ristiriitaiseksi. Fiktiiviset tarinat saavat sisältönsä kulttuurin sisäisistä arvoista, myös tarinoiden runko, eli kokonaisuus saa merkityksensä kulttuurin arvoista. Kuitenkin tarinan runko on aivan uudenlaista ja sofistikoituneempaa kieltä kuin pelkkä tositarinoiden kertominen. Nimittäin siinä voidaan luoda paljon ristiriidattomampia kokonaisuuksia kuin sattumanvarainen todellisuus voi meille tuottaa. Toisaalta fiktiiviset tarinat ovat valhetta, koska ne eivät ole totta. Ajatellaanpa, jos jollekin kerrotaan tarina ja ei kerrota, että se on fiktiivinen. Niin silloinhan tämä henkilö voi luulla sitä todeksi. Toden ja epätoden sekoittaminen on tietysti aina haitallista, koska se voi vaikeuttaa todellisuudessa elämistä, nimittäin jos alamme luulla epätosia asioita todeksi, niin silloin voimme erehtyä pahasti pyrkimyksissämme, jos ne perustuvat valheellisiin uskomuksiin.
Tarinoinnin ympärille on luotu kuvataidetta ja erilaista muuta muotokieltä, jotka ovat ilmentäneet vallinneen kulttuurin henkeä ja moraalia. Nämä kuvataiteen luomat todellisuutta imitoivat teokset ovat olleet sisältöinä näihin eepoksiin ja tarinoihin. Ennen kuvataidetta ihmisten on täytynyt ammentaa tarinoiden sisällöt omista kokemuksistansa, mutta kuvataide mahdollista sen, että ihmiset saattoivat ammentaa sisällöt tarinoille todellisuutta imitoivista kuvista. Pitkällinen tarinoiden kerronta on synnyttänyt monimuotoisen tarinoiden kerrontamuotojen kirjon. Tarinoissa yhdistyy aina jokin ihmiskohtalo (tai jonkin subjektin kohtalo, täytyy huomioida, että tarinassa on aina jokin subjekti, vaikka se kertoisikin pyöreästä ympyrästä; kohtalolla tietysti tarkoitetaan sitä, että on jokin kausaalinen ketju, jossa asiat asettuvat kronologiseen järjestykseen ja kohtalo on siis tarinan loppu eli kausaaliketjun viimeinen tapahtuma) jollain tavalla vallitsevien sisältöjen yhdistyessä joksikin tietyksi fiktiiviseksi kokonaismuodoksi.
Elokuvassa taas yhdistyy tarina ja subjektin ensihavaintokokemus. Tällöin elokuva viestittää sekä tarinan käsitteelliset muodot ja tarinan käsitteiden sisällöt. Elokuvathan kuvaavat erityisen usein todellisuutta sellaisena kuin me sen näemme, siis tarkoitan sitä, että kamera tallentaa todellisuuden erittäin tarkasti verrattuna ihmistaitelijaan. On kuitenkin harmillista, että ihmisillä on kuitenkin jo olemassa käsitteellisiä oppeja sekä kokemuksia käsitteille. Nyt kun elokuvissa syntyy kokonainen kokemus, niin tämä taidemuoto mahdollistaa erittäin suuren etääntymisen todellisuudesta. Nimittäin elokuva ikään kuin luo sellaisen kokemuksen, jota ei voi todellisuudessa ollenkaan kokea. Elokuvissa voidaan luoda vaikka minkälaisia kuvia ja tarinoita, eli elokuvan tuottamat kokemussisällöt voivat olla valhetta siinä missä sen kertoma tarinakin on. Kun ihminen menee elokuviin hän voi ajatella, tämä ei ole totta, sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kuitenkin tarinan tarkoitus oli viihdyttää ja välittää vallitsevia arvoja. Nyt nämä elokuvat ovat pelkkää viihdettä ja niiden arvoja välittävää tarkoitusta ei tiedosteta. Joskus voidaan sanoa, että väkivalta viihde ei lisää väkivaltaa, sillä sehän on vain elokuvaa, ei todellista! Kun puhutaan huimaavista taidonnäytteistä tai mestariohjaajista, ylistetään näitä yksilöitä todellisiksi sankareiksi ja taitelijoiksi, niin unohdetaan usein, että tarinoiden muodollinen sisältö ammennetaan vallitsevista arvoista ja arvomuodoista. Täten nämä yksilöt ovat kenties loistavia oman aikansa ihanteiden imitaattoreita, mutta he eivät kuitenkaan ole yksilöinä mitenkään erityisiä, koska mitään erityisiä yksilöitä ei ole, koska kaikki arviointi tapahtuu aina nimenomaan vallitsevien merkityksien kautta. Jokainen elokuvankatsoja voi jäljittää jokaisen elokuvan kuvan tarkoituksen, nimittäin elokuvan on tehnyt ihminen, joka on elokuvaa tehdessänsä tehnyt rajallisen määrän älyllisiä ratkaisuja ja valintoja. Millaisia kohteita kuvataan, on tietysti myös muun yhteiskunnan näköinen. Ohjaaja ei voi kuvata sellaista, jolla ei olisi jotain yhteyttä olemassa olevaan yhteiskuntaan. Täten kaikkien fiktiivistenkin tarinoiden pohja on aina oman yhteiskunnan sisällöissä, niiden sisällöt ovat kenties variaatioita olemassa olevasta yhteiskunnasta. Kuinka usein lasten elokuvissa jotkin eläimet käyttäytyvät kuin ihmiset ja omaavat ihmisten arvot? Erilaisten teemojen ja fiktiivisten sisältöjen luonti luultavasti perustuu yleisön reaktioihin, millaisilla kuvilla saadaan aikaan haluttuja reaktioita. Nämä halutut reaktiot taas ovat niitä asioita, jotka muodostuvat tarinan rungon vaatimuksien mukaan. Tarinan runko taas oli tarinoitsijan oman moraalin pienoiskuvaelma.
Elokuvien valheellisuus hyökkää sanojen käsiteperäistä absoluuttisuutta vastaan, sillä yksilöille syntyy useita merkityksiä sanoille elokuvien kautta, joissa tahallisesti valehdellaan viihtyvyyden nimissä. Kun nykyisin useat lapset ja nuoret saavat kenties joidenkin sanojen kokemusperäisen sisällön elokuvista, niin silloin heiltä katoaa se luonnollinen ”todellisesta maailmasta” saatu kokemus, joiden varaan käsitteet ovat alun perin syntyneet. Tämä voi olla huonoa kehitystä, jos huonolla tarkoitetaan lasten tulevaisuuden perustumista valheellisiin käsitteisiin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oma ehdotukseni elokuvahistorian suoranaisesti filosofisimmaksi elokuvaksi on Michelangelo Antonionin v. -66 ohjaama Blow Up.
Laskeskelin joskus, että elokuvassa esitetään - siis ei esiinny vaan osoittelevasti esitetään - parikymmentä tiedonfilosofista ikuisuuskysymystä.
Olemassaolon ja objektivoitumisen ongelmista aina berkeleymaiseen ulkomaailman olemassaolon ongelmaan, lopulta symboleilla luotujen merkitysten todellisuuteen asti.
Netistäkin näkyy löytyvän aika paljon analyyseja ko. elokuvasta. Nähdähän se tietysti pitää, on kai hiljattain ilmestynyt dvd:lläkin jossain klassikkosarjassa?
Taustatiedoksi se, että naispääosaa näyttelevä Vanessa Redgrave oli Bertrand Russellin ystävä ja aatetoveri.
Elokuvassa Fisher King päähenkilö pitää itseään jonkinlaisena yli-ihmisenä, jolle koko maailma on alapuolella. Korkeassa luksuslukaalissaan jossain pilvenpiirtäjässä hän lilluu omissa liemissään kylpyammeessa. Peilailee siinä itseään ja kuuntelee radioammattilaisen ääntään, toistellen teatraalisesti "Anteeks vaan, forgive me".
Siitä sitten romahtaa koko elämä. Alkaa itsesäälin ja itsetuhon kierre, sopivasti Nietzschen patsaan juurelta, sen jossa on vikuroiva hevonen jota hra Nietzsche sääli ja sekosi. Ohjaaja Terry Gilliam on sen patsaan elokuvaa varten valmistuttanut.
Kaverin henkilöhistoriassa palataan nolla-asetelmiin, ja kehityskertomuksessa käydään läpi koko länsimainen historia. On myyttejä ja etu- ja taka-askelia, ja koteloitusmiskausikin ennen kuin elämä alkaa taas hymyillä.
Filosofian lisäksi siis historiaakin.