...hammaslääkäriä, kaikkia lääketieteellisiä toimenpiteita, joissa on neuloja tai piikkejä, sekä koiria.
Jos ei ikinä pelota, ei tunnista vaaraa tai opi selättämään pelkoa.
Tuttavani kertoi kammoavansa jäälle menoa, koska joutui lapsena kulkemaan jäätä pitkin kouluun.
Ja minä annan verinäytteen ja menen hammaslääkäriin ja yritän olla sinut pelkoni kanssa.
Mitä sinä pelkäät?
Jos ei ikinä pelota, ei tunnista vaaraa tai opi selättämään pelkoa.
Tuttavani kertoi kammoavansa jäälle menoa, koska joutui lapsena kulkemaan jäätä pitkin kouluun.
Ja minä annan verinäytteen ja menen hammaslääkäriin ja yritän olla sinut pelkoni kanssa.
Mitä sinä pelkäät?
Vastaukset 137
Vanhimmat
Ei hammaslääkäriä tarvitse pelätä, ovat mukavia ihmisiä, kunhan eivät työnnä poraa hampaisiini, siitä en tykkää.
Palvelualtiimpaa henkilökuntaa saa hakea, mitä nykyään on hammaslääkäreissä, todella mukavia ja asiallisia. Omat pelkoni tulevat lapsuudesta, kun vesiporasta loppui vesi ja poranterä kuumeni sairaan paljon. Purin hammaslääkäriä sormeen ja sain kuulla kunniani.
Pelkään minäkin. Puudutetta vaan...juontuu kansakouluaikaisista kokemuksista. Kuullosti kallioporalta. Muuten amalgaamia lääkärit kehuvat vieläkin. Vahvin materiaali. Muovimössö kestää, minkä kestää.
Niin mutta, kun pelkään myös sitä puudutuspiikkiä, enkä suostu ottamaan kuin hätätapauksessa. Muuten kärsin mieluummin kivun. Minulla on myös amalgaamipaikkoja jäljellä. Muovipaikat näyttävätkin suussa ihan kummallisilta?
Se on se eka piikki. Rits. Ja se maku. Joskus tulee tunne, että tulee korvasta ulos. Mutta väliäkö sillä.
Ajattele, että se on ritsin jälkeen helppoa.
Pistän silmät kiinni ja suun niin auki kuin pystyn ja sanon - Tehkää se mahdollisimman nopeasti!
Pelkään oikeasti puudutusta, mutta jos toimenpide kestää tunnin, niin pystyn sietämään sen ja lääkäri pystyy työskentelemään paremmin. Ja kun sessio on ohi, tulee pöllähtänyt olo: selvisin taas.
Viisauden hampaiden poistamisessa minut nukutettiin ja otettiin saman tien kaikki 4 pois yhdellä kertaa. Hieman oli sairas olo jälkeenpäin, mutta olipahan koko kärsimys ohitse lopullisesti.
Hui kauheaa. Ugh. En olisi pystynyt. Huhhuh.
Pelkään nykyään korkeita paikkoja niin paljon, että meinaan pyörtyä katsoessani kuvaa, jossa on korkea rakennus. Näin yksi yö unta, että mua pyydettiin korkean kerrostalon ylimmässä kerroksessa parvekkeelle seuraksi. Pyörryin unessa, heräsin siihen ja pyörryin pelkästä ajatuksesta oikeasti.
Työssäni joudun käymään korkeissa paikoissa ja uusilta työntekijöiltä kysytään mahdollista korkean paikan kammoa. Olen nähnyt, kun ihminen tarttuu kaiteeseen kaksin käsin ja on tekemistä saada hänet alas. Pelko on todellista.
Olisi hurjaa olla tuulimyllyasentaja! Jos se siipi vaikka pyörähtäisi just...
Epätähdenlento!
Ei itseäni haittaa se korkeus, mutta tuulimyllystä lähtevä humina ei ole mukavaa kuunneltavaa. Istuimme ongella yhden sellaisen tuulimyllyn alapuolella toista tuntia ja kyllä se alkoi mennä hermoihin. Oli mukava päästä ihan hiljaisen talon sisälle.
Luulisi, että niihin voisi laittaa jonkin ääniefektin. Vaikka satakielen laulua?
Tuulimyllyn siipien huminaa, sikäli kuin ne humisevat, voi vaientaa vaikka käytöstä poistetuilla superlon patjoilla. Niitä voi kiinnittää siipien ympäri esimerkiksi roudarin teipillä. Kun kiinnittää tarpeeksi monta humina vähenee.
Joustinpatjoja ei voi käyttää koska ne voivat alkaa kitistä. Etenkin jos jouset eivät ole rasvatut.
Hämähäkkejä, pimeyttä, omaa mielikuvitustani ja sitä että sekoon joku päivä ja alan kuulla ääniä. Ja sitä että läheisille käy jotain.
Kaikista paras pelko on ne valkoset tuulivoimalat jotka hiljaa viuhtoo ympäriinsä jossai keskellä ei-mitään ihan omissa korkeuksissaan kaiken yläpuolella. Hyyi.
Mielestäni on kummallista, että en tunne yhtään miestä, joka pelkäisi hämähäkkejä, joten siksi epäilen sinunkin olevan nainen. Tiedän! Ei saa yleistää... Jatkuva murhe lähimmäisistä, kuuluu varmaan siihen kuinka hyvä yleensä on, että lähellä on ystäviä ja lähimmäisiä. Kuuntelin uutisistä, että viime vuonna haudattiin 200 suomalaista joilla ei ollut yhtään saattajaa hautajaisissa.
Kävin eilen Meri-Porissa ja siellähän niitä viuhkoo valkoisia tuulimyllyjä. En pidä mutta en pelkää.
Minäkin pelkään lukkeja. Ne rojahtavat terassin katosta päähäni. Sitten kun katson teevee:tä, ihmettelen, miksi mun hiukset liikkuu. No-o, sitten liikun minäkin: hypin ja tanssin.
Pelkäävätkö miehet käärmeitä. Minä en: musta pulska kyy on kaunista katseltavaa kun se jouhevasti kiemurtelee. Ja mies hirvistyy kauhistuu ja jähmettyy...
En ainakaan minä pelkää käärmeitä, vaan olen jopa tappanut sellaisia lapsuudessani, kun tulivat pihapiiriin.
Olen nähnyt kauhun rouvan silmissä, kun löysimme pojan kanssa sellaisen mustan 20 cm halkaisijaltaan olevan hämähäkin kaupasta ja menimme piiloon metsään, josta heitimme hämähäkin kohti häntä. Hänen suustaan tuli kammottava kauhunhuuto...
Tais olla synteettinen. Minä ole työpaikalla laittanut muovimurkkuja toisen työpöydälle. Ja kyllä se kuitattiin.
Ihan sellainen muovin ja kumin sekoitusta, todella paljon oikean näköinen ja kun ne jalat olivat pitkät ja karvaiset ja heiluivat...sanoin kyllä pojalle, että nyt täytyy lopettaa kun huomasin kauhistuneen kauhistuneen ilmeen . Otimme hämäkin pois, enkä tänä päivänäkään tiedä missä se on.
Ainiin, haluaisin myös jakaa kauhun hetkeni järvellä. Olin pienenä serkkuni kanssa uimassa, ja tuuli tosi kovaa. Meillä oli semmonen jättimäinen rantapallo jonka kanssa me leikittiin. Kolmestihan se sinne kaislikkoon lensi. Me mietittiin et kai sen voi vaan hakea sieltä jollain patjalla. Niinpä me kahlattiin sinne matalaan kaislikkoon. Se oli ihan hirveetä. Me kiljuttiin siellä ainakun joku hipas jalkaa. Se pohja oli täynnä kaisloja ja keppejä. Se oli itse asiassa melkein kuin uponnut pusikko. Saatiin me se pallo aina sieltä, mutta se oli niin kamalaa. Kun sitten nousin laiturille huomasin että polvitaiive oli veressä. Kaisla oli viiltänyt joko haavan tai vesihämähäkki oli purrut. Uskoin enempi hämähäkkiin sillä haava ei ollut hirveän suuri. En ikinä enää mene sinne takaisin.
Samat pelot kuin sinulla paitsi koirat. Niiden kanssa tulen erittäin hyvin toimeen.
Kansakoulun ekalta alkoi kauhu siitä hammaslääkärin liukuhihnaväkivallasta. Ei ollut mitään väliä miten sattui, kunhan pääsi potilaasta nopeasti eroon ja Seuraaaaava!!!!!
Ihan pienenä poikana olin tulossa koulusta kotiin polkupyörällä. Koira rupesi seuraamaan minua ja lisäsin vauhtia ja koira haukkui koko ajan enemmän minua seuraten, kunnes puri minua pohkeeseen. Onneksi kotona oli äiti lohduttamassa, mutta ikuinen kammo jäi.
Yksinäisyyttä
En halua jäädä tahtomattani yksin
Jotenkin minusta tuntuu, että vanhemmiten jäämme kaikki jollakin tavalla yksin. Ei ne kaverit ainakaan tule lisääntymään ja omassa suvussani väki vaan koko ajan vähenee.
Voi teitä,
mä haluan olla yksin,
nuorempana kaipasin muita ihmisiä ymparilleni,
niimpä työpaikka olikin semmonen, monet mijoonta ihmiset kohtasin, pidin heistä, kaikkia tavallaan rakastin ihmisenä ,
melkein kaikista pidin,
paitsi muutamaa yksilö yks tai kaks sairasta luonnevikasta väkivaltasta lukuunottamatta,
myös epärehelliset sai poliisit peräänsä,
mutta nyt vanhana, eläkkeellä olen karsinu jopa ystävätki elämästäni,
en jaksa enään ketään,
haluan elää yksin,
en kaipaa, en jaksa enään muita ihmisiä lähelleni,
varsinkaa enää kun puolisoki kuoli muutamia vuosia sitten,
nautin suuresti yksin elämästäni,
voin tulla ja mennä milloin haluan ja minne haluan,
kotona ei enään tarvi passata ketään,
hyvä jos jaksaa itsestään enää pitää huolen,
siinäki on täysityö tekemistä,
Yksi mätä omena pilaa koko korin ja muutama mätä työntekijä pilaa koko työpaikan.
jos mua tarkotit ,,,, niinku tarkotitki, neljäkymmentä vuotta pilasin muitten elämää,
sori ,,, paska reissu oli mutta tulipa tehtyä,
ja hyvä työeläke pitää ny hengissä,
yksin parasta, en kaipaa enää ketään,,,
mua kyllä jotkut kaipaa, puhelins oi tuon tuostaki, seki häirittee, mutta vastaan silti,
Ei, en todellakaan tarkoittanut sinua, vaan tarkoitin luonnevikaisia työyhteisön pilaajia.
Isot rakennukset ja rakennelmat, kuten vesitornit, tehtaat, voimalinjatja ja muuntamot on aina vähän kammottanu. Jos joudun kävelee semmosen ohi, tulee jotenki sellane jännä pelko, ku vierellä on jotain niin isoa. Sit en uskalla hirveesti katella semmosii. Kauheinta on, jos joku sellane tulee ihan puskasta, siis et oon vaik kävlyllä tai pyöräilemäs jossai randompaikas ja PUM yhtäkki siin mutkan takana on joku jättimäinen tehdas, auton kyydis niit ei oo ihan nii paha katella, mut kuitenki on se pelko.
Olen töissä tuollaisessa isossa rakennus kompleksissa. Aluksi ihmettelin ja melkein eksyin koko tehtaalle, kun oli niin huono työhönopastaja, mutta myöhemmin huomasin viihtyväni oikein hyvin. Kaikkeen tottuu.
Muuntamoja tietääkseni pitää sellaisen vältellä, jolla on tahdistin.
Teleskooppiongen kanssa ei kannata mennä voimajohtojen alle, ei edes ukonilmaa ennen.
Pitää paikkansa ja ihan tavallisellakin terveellä ihmisellä on aikaraja, jonka muuntajan sisällä saa olla kerrallaan.
alotukseen,,,
pelkään piikejä, myös kirurgisia toimenpiteitä, neuloja,
moraaliltaan epärehellisiä ihmisiä,
pelkään tai oikeestaan inhoon tyhmiä lääkäreitä
jotka ei ole aikonaan lukeneet läksyjään, mutta esiintyvät muka lääkäreinä,
tekevät vääriä diaknooseja jollin potilas jää täysin oikeaa hoitoa vaille,
kumpa maailma olisi vilpitön ja rehellinen kaikissa asioissa,
ihmisen ei tarvis olla aina peloissaan, varpaisillaan, epäluuloinen,
vaikka en silti ole oikeesti peloissani,
muuten vaan yhmyys ja vääryss v i t,, u t t,,, a a
kaikesta paskasta ympäristössäni huolimatta olen reipa, rehellinen pääpystyssä kulkeva kunniallinen kansalainen,
Tämä moraaliltaan epärehellisiä ihmisiä on pelottavan hyvä kohde, siis sellaisia tapaa paljon. Työpaikoilla, tuttavapiirissä ja täällä keskuisteluissakin välillä kummaksuttaa. En minäkään pelkää niin paljoa, että en pystyisi toimimaan.
Joskus ihmettelee voiko joku ihminen tosiaan olla noin typerä, kun luulee etteivät muut tiedä mitä hän puuhailee toisten selän takana. Ja se ylimielisyys joka heistä huokuu, on naurettavaa eivätkä he varmaan yksinkertaisuudeltaan huomaa sitä.
Tämä teksti sun kannattaisi avata kunnolla. Mä en pidä vihjailevista teksteistä, koska ne ovat joko pikkurohkeita tai toisinpäin.
Olen lukenut sinuun kohdistuneita epäasiallisia ryöpytyksiä, joita en ole ymmärtänyt ollenkaan. Välillä silkkaa haukkumista.
Siksi kannattaisi uskaltaa kertoa, mistä tuossa yllä on kysymys. Muutoin se kuullostaa katkeralta. Minä en täällä pelkää muita. Mutta teen myös selväksi, jos jokin raja ylittyy. Siispä.
Työpaikan ihmisistä. Työpaikka kymmenine erilaisine ihmisineen on melkoinen ihmiskoe. Nuorena oli herkkähipiäisempi. Iän myötä, kun muita ei voi muuttaa, etäännytin itseni ilkeistä tai pelottavista ihmisistä. Päätin, että minun päivääni ette pilaa. Ei siinä mitään sanoja tarvita. Puhtaaksiviljeltyä välttelyä vain, jos suinkin voi. Energiaa on turha tuhlata.
Yksinäisyyttä en pelkää. Muutama erilainen hyvä ystävä riittää live-kontaktina. Massoja en liiemmalti kaipaa, vaikka joihinkin tapahtumiin voi mennä mukaan.
Bengalitikku
Ketä tarkoitit tuolla ...sinuun kohdistuneita epäasiallisia ryöpytyksiä... Tarkoititko porvoonparonia?
Kyllä tarkoitin.
Eihän tuosta mun vastauksesta saa mitään tolkkua.
Tarkoitin PP:a.
Niitä epäasiallisia ryöpytyksiä on tullut liian paljon, se ainakin minua kummaksuttaa. En minäkään täällä ketään pelkää, mutta en myöskään lähteä syyttelemään muita. Jokainen kirjoittelee täällä omasta vapaasta tahdostaan. Toki toivoisi, ettei enää tämänikäisillä esiintyisi kiusaamista tai ilkeämielistä panettelua muita palstalaisia kohtaan.
Olen voittanut kaikki pelkoni. Joidenkin kanssa piti tehdä vuosikymmeniä töitä, ennen kuin onnistuin selättämään. Sitkeys on nyt palkittu.
Viimeisin oli vasta aikuisena käynnistynyt korkean paikan kammo. Hyvä kumppanini auttoi voittamaan sen. Kuljimme lomamatkalla perätysten korkeilla, kaiteettomilla kävelyreiteillä vuoristossa, mies kulki rauhallisesti edellä, minä kuljin perässä ja pidin kättä hänen olkapäällään. Oli hauska huomata, että toisena päivänä olin jo huomattavasti reippaampi, kun kuljimme kerran useamman kerran samaa alkureittiä. Nykyisin voin kulkea kohtuullisen hyvin sekä kävellen että myös autoa ajaen.
Olen huomannut, että pelon voi voittaa, kun on valmis kohtaamaan sen ja etenee pienin turvallisin askelin. - Ehkä kannattaa kokeilla, jos asia kiinnostaa ja haluaa voittaa jonkin pelkonsa.
Olen samaa mieltä, että pelon voi varmaankin voittaa, muta kovaa työtä ja sitkeyttä se vaatii. Sekä luotettavan ja hyvän auttajan. Itse yritän piilottaa tuota koirapelkoani, kun esimerkiksi vieraassa paikassa en katso koiraa silmiin ja nopeasti vaan silitän kuten kaikki muutkin. Kaikki tutttuni silti tietävät asian. Pahoin pelkään, että asian työstäminen on kohdallani pahasti kesken.
Voiko koirapelkokin juontua lapsuudesta. 50-luvulla ja vähän myöhemminkin koirat saivat juosta vapaasti. Jos jouduin menemään kauppaan maitokannun kanssa, pelkäsin koiria. Ja tottahan ne haparoivatkin askeleet kuulivat.
Lapsi ei ymmärrä, jos ne vain tulevat nuuhkimaan, eikä muuta.
Taistelukoiria pelkään ja vaihdan puolta, jos mahdollista.
Kyllä niitä vapaana juoksevia koiria näkee ihan kävelypoluillakin. Mielestäni on ajattelematonta antaa koiran juosta vapaana kaupunkialueella.
Järjestyslain mukaan koirien pitää kaupunkialueilla olla kytkettyinä - aina, myös kuntopoluilla. Muualla on metsästyslaki, jonka mukaan koiran pitää olla 1.3.-19.8. kiinni pesimäajan jne. takia.
On paljon muitakin asioita joiden pitäisi olla määrätyllä tabvalla, mutta ihmiset eivät vaan toimi ohjeen mukaan. Se on mielestäni hyvä asia, että nämä vapaana koiriaan juoksuttavat ihmiset laittavat kyllä koiran hihnaa, kun huomautan asiasta.
Ehkä heillä on tuntemus, että koira nauttii enemmän, kun saa juosta vapaana kavelytien vieressä?
Sellaisia asioiota jotka eivät ole omassa hallinnassani ts joille en voi tehdä mitään vaikka ne jollain tapaa satuttaa niin fyysisesti kuin psyykkisesti.
siis asioita
Juu, tiedän itsekin muutamia mainitsemiasi juttuja, joille ehkä pitäsi tehdä jotain, mutta olen vaan siirtänyt ja siirtänyt...On asioita, joita ei pitäisi lakaista maton alle.
Kyllä niitä pelkoja on:
Yksi on heikkoudennäyttämisenpelko. Heikkoutta ei saa näyttää, aina pitää olla vahva.
Tämä menee jo naurettavuuteen asti.
Joskus aikoja sitten oli korkea kuume, ja minua alkaa huipata kuumeessa.
Kävin lääkärissä ja larassa. Siinä otin sitten kanttiinista sämpylän ja kahvin.. Siinä alkoi huipata, no minä siitä hipsin autoon istumaan, jos vaikka taju menee.
Oli "viisas" teko lähteä terveyskeskuksesta autoon pyörtymisenpelossa, mutta ei sitä siinä niin pitkälle ajattele.
Erittäin tuttu tunne, sitä ikäänkuin pakenee johonkin piiloon, että kukaan ei vaan näe jos sattuu pyörtymään. Muistan jo armeija-ajoilta, kun olin Tilkassa tutkimuksissa ja alkoi huippaamaan, lähdin ovesta ulos ja kävelin kilometrikaupalla Mannerheimintietä pitkin rautatieasemalle. Oli talviaika ja raitis ilma helpotti.
Samanlainen tapaus, kun pihassa on tykkylumen vaurioittama mänty. Otin tikapuut, kiipesin puuhun ja rupesin sahamaan juuresta poikki katkenneita oksia. Voimani loppuivat ja päässä suhisi, mutta päätin etten tule alas ennenkuin homma on tehty. Istuin siellä sitten oksalla henkeä vetämässä ja toivoin, että ei vaan kukaan näe.
Hermomyrkyistä hitain lienee verenmyrkky, mutt kaikkeen tottuu.
Kaikki myrkyt ovat pelottavia.
Kuka pelkää mustaa miestä ?
- juoskoon uunista ulos.
Eiköhän suurin osa peloista ole ennakkoluuloja sekä vilkasta mielikuvitusta.
Etenkin minulla on niin vilkas mielikuvitus, että voisin tuntea jopa Tsernobylin.
Toki joillakin sattumuksilla on osansa. Lihas -ja hermomuistikin saattaa palauttaa pelkoja.
Minä en pelkää mustaa miestä!
En lähde jäälle kävelemään tai hiihtämään. En lähde, vaikka runsaasti maksettaisi.
En lähde syvälle metsään - pelkään hirviä!
Pelkään autossa yli 100 km/t vauhdissa!
Pelkään ukkosta mökillä maalla tai veden päällä ja yleensäkin ulkona ollessani.
Pelkään ihmisissä kovuutta, raakuutta, tunnottomuutta, suvaitsemattomuutta ja armottomuutta.
En pelkää (lue: inhoa) käärmeitä enkä hiiriä enkä hämähäkkejä, koppakuoriaisia, ym.
Enkä pelkää sitä, mitä muut ajattelevat minusta.
En minäkään pelkää mitä muut ajattelevat minusta, mutta silti pyrin toimimaan niin ettei tarvitsisikaan ajatella mitään.
Ukkosen voima hämmästyttää, sekä päiväntasaajan lähettyvillä rankkasateet. Meillä kotisuomessa sataa paljon, mutta sade on pitkäaikaista ja valuu tasaisemmin. Etelässä tulee kerralla ja paljon.
Jossain on reikä, kokeneemmat kuusikymppiset toteavat itsekseen.
Niih, tää taitaa olla sitä elämän murjomien kertomuksia kuten palstan älykkönä itseään pitävä toisaalta kirjoitti... et olikos se niin, et mä saan muut ei?
Nyt täytyy tunnustaa, että en päässyt asian ytimeen.
Ei kandee kiinnittää huomiota, koska nuo ovat Pelle Pelottomia.
Minulla on torikammo, pelkään aukeita paikkoja ja esiintymistä. Tiedän jonkun joutuvan paniikkiin ahtaassa paikassa.
Monet naiset saa kiljumaan hysteerisesti kun ne
näkevät hämähäkin ja pilakuvassa on ollut joskus nainen nousseena tuolille kun pieni hiiri tulee ihmettelemään.
Tosiaan, on myös aukeita paikkoja kohtaan pelkotiloja saavia. Yllättävän paljon löytyy kaikenlaisia pelkoja.
Pelkään eniten sairastumista johonkin vakavaan sairauteen, joutuvani jonkin onnettomuuden uhriksi ja sitä kautta menettäväni elämänhalun. Toivon tietysti,ettei kumpikaan peloistani toteutusi koskaan..
Elämänhalun kadottaminen on yksi kamalimmista peloista.
Olin vähän alle nelikymppinen, kun susikoira hyökkäsi päälle ja puri käteen.
Sen jälkeen pelkäsin koiria.
Sitten, kun noilla jälkeläisillä alkoi olla niitä koiria, sain siedätystä nyt en enää pelkää ketään koiraa.
Ainoa vakiopelkoni on korkeat paikat. Pelkkä visiointi saa verenpaineen nousemaan.
Näsin neulassa, kun kävin nuorempana, yritin mennä kurkkaamaan kaukoputkesta reunalla, ei siitä mitään tullut, päästä alkoi viiraamaan ja äkkiä keskiseinän viereen.
Lapsena minua puri kulkukoira ja vanhempana susikoira, kun olin kyläilemässä ystävieni luona. Isäntä kertoi koiran olevan kiltti ja ihmetteli, että miten se minua meni puremaan. Epäili että näytin sille pelkoni ja asia oli tavallaan minun syyni.
Ymmärrän hyvin korkean paikankammoisia. On lamaannuttavaa ja kauhistuttavaa, kun ei vaan pysty hallitsemaan itseään, eikä tekemään mitään.
Ja minä pelästyin kai eniten äitini huutamista, kun hän jätti minut vauvaikäisenä nukkumaan lastenvaunuihin pihalle viedessään vain pikaisesti kauppakassit kotiin. Sillä välin oli naapuri laskenut kolme koiraansa vapaana pihalle. Yksi koirista oli hypännyt vaunujeni päälle ja haisteli minua kuomun sisäpuolella. Äiti kiljui kovasti ja komensi koiraa, kun näki mitä oli tapahtunut.
Koirat olivat ihan kilttejä, eikä niistä sen kummempaa vaaraa olisi ollut. Siitä alkoi minun koirakammoni, joka kesti liki 20 vuotta. Rakkaus sai aikanaan toipumaan nelijalkaisten pelosta, kun mieheni oli innokas metsästäjä, ja halusi mielellään hankkia myös oman ajokoiran. Yritin tutustua koiriin, joita oli siihen mennessä vain pari tuttua, joita en pelännyt.
Kun ostimme oman koiran, muistan, miten kannoin pienen pennun kerrostalomme toisesta kerroksesta ulkoilemaan nahkahanskat kädessä ja päällystakki päällä. Viimeisenä pääsiäispäivänä, kun tiesin, että minun piti kyetä itsekseni hoitamaan koiraakin mammalomani aikana kotona, kun mieheni lähtee töihin. Laitoin etusormeni koiran suuhun, ja totesin, etteivät sen pienen pienet terävät hampaat pystyneetkään vahingoittamaan minua. Siihen loppui pahin koirapelkoni ja rohkaistuin vähitellen myös suurempien vieraiden koirien suhteen pieneen pentuumme kohdistuvan suojelutarpeen vuoksi. - Voitettuani koirapelon toivuin myös muihin nelijalkaisiin liittyneistä peloista. Pelkojen voittaminen tarjoaa monenlaisia positiivisia tunteita ja helpottaakin elämää joskus.
Sinulla on hyvä muisti, kun jo vauvana aloit pelkäämään koiria.
Asiasta on puhuttu kotona paljonkin, erityisesti äitini yritti auttaa minua toipumaan pelostani. Kun tuttavat tuottivat Englannista luovutusikäisiä spanielin pentuja, kävimme katsomassa niitä, ja minä pelkäsin alle viisivuotiaana niitä aikuisen kämmenelle mahtuvia pieniä kauniita pentujakin.
Muistan, kuinka pelottavalta tuntui, kun soitimme ovikelloa ja odotimme ihan mukavien ihmisten avaavan ovensa. Tiesin, että joutuisin kohtaamaan myös koirat, vaikka usein vieraillessamme ne suljettiin toiseen huoneeseen. En poistunut koskaan vierailun aikana äitini viereltä kosketusetäisyyttä kauemmaksi, enkä suostunut koskettamaan koiria, en edes niitä paria pientä pentua. Isäni ei yleensä kiinnostunut koirista, eivätkä koirat hänestä.
Kummieni saksan paimenkoiraan tutustuin vähitellen heidän omakotitalonsa pihalla ja sisälläkin. Koira oli erittäin kiltti ja rauhallinen, eikä ryntäillyt koskaan, kun sitä pidettiin komennossa. Vähitelellen opin kohtaamaan koiran ja uskalsin vähän silittääkin sitä. Olin sitä mieltä, että se oli ystäväni.
.
Itse pelkään eniten ikääntymisen mukanaan tuomia sairauksia, raihnaisuutta ja toimintakyvyn alenemista ja toisten armoille jäämistä. Pelottaa ettei tulevaisuudessa enää saa apua kuin paksulla lompakolla. Kun ei ole omaa perhettä, puolisoa ja lapsia auttamassa, niin ystävien merkitys on viime vuosina korostunut tosi paljon. Onneksi niitä on ja yritän kyllä aina auttaa ystäviäni voimieni mukaa, jotta voisi sitten itse saada apua, kun sitä tarvii.
Vakavan sairauden iskiessä ei auta paksu lompakko, eikä puoliso tai lapset. Tuo raihnaisuus on jo havaittavissa, mutta vanhenemisella on myös hyvääkin. Esimerkkinä mainitsen eläkkeelle jäämisen.
Minä pelkään:
- Ampiaisia
- Pimeää
- Humalaisia ihmisiä
- Oksennustautia
- Itseni ja läheisteni kuolemaa
- Ötököitä
Ihmisestä tulee humaltuessa tyhmä ja väsynyt, en pelkää mutta en pidäkään. Ampiaiset saavat joskus poistumaan kauemmas ja huitomaan pois lähettyviltä. Kotona pitää olla aina sen verran valonkajoa, että ei törmää pimeässä mihinkää.
Nuorempana oli monia pelkoja, nyt en pelkää juuri mitään. Katsoin outoa ohjelmaa elävistä ruumiista eilen illalla, yöllä näin kamalaa painajaista. Piti ihan nousta istualleen vähäksi aikaa.
Jos jotain pelkään niin arvaamattomia mielenterveyspotilaita. Sellainen sattui kohdalle Inglesissä, jos en olisi päässyt karkuun niin henki olisi mennyt.
Lapsena pelkäsin hammaslääkäriä, en enää nykyisin.
Olen törmännyt mielenterveyspotilaisiin muutamia kertoja ja pidän heitä arvaamattomina ja olisi parempi, sekä meille että heille etteivät he kulkisi vapaana seurassamme. Nykytrendi taitaa olla kyllä, että vangit ja hoidokit päästetään mahdollisimman nopeasti yhteiskuntaan ja katsotaan kuinka he pärjäävät?
Pidän itseäni aikuisena joten en siis pelkää mitään. Mutta vaikka kuinka yritän olla huolestumatta esim. jälkeläisistäni, niin huolestun silti aina joskus. Enkä tarkoita että he olisivat jotenkin edesvastuuttomia tyyppejä, ei lainkaan, vaan että kun elämässä ja maailmassa on kaikenlaista ikävää ja epämiellyttävää, ettei vain kolahtaisi kohdalleen liian kovaa.
Myös aikuiset voivat pelätä jotain, ei se ikä eikä vanhuus poista kaikkea ikävää ja ongelmallista. Tuo vanhempien kantama murhe jälkikasvustaan on ikuista ja muistan aina kuinka äitini murehti asioistani, vaikka olin jo yli neljänkymmenen.
Omasta mielestäni pelkääminen ei kerro aikuisuudesta. Ikä pelkästään ei tee kenestäkään aikuista.
Kunniakkaasti, ase kädessä armeijan suorittanut Suomalainen Hetero-mies ei tunne pelkoa.
Hän tietää kuitenkin milloin ja missä on osattava olla varovainen.
Mutta
Tämä ei tietenkään ole tyttöjen juttu.
Eikä tytöttelevien.
H.
Joo ja suomalainen heteromies ei polje enää armeijan pyörää pitääkseen itsensä kunnossa, vaan hän laiskuuttaan käyttää sähköpyörää keittiön oven karmien välissä ja on ajavinaan. Ehkä hänellä on ralli-rattikin sähköpyörän ohjaus-tangossa.
Tuo samainen heteromies ei myöskään syö samaa ruokaa jokaikinen päivä, eikä myöskään roiku samalla keskustelupalstalla kymmentä vuotta jokaisen kuukautena päivästä päivään.
Paraskin sanoja, miksi pitää tunnettuja nimiä aina pilkata ja haukkua tuntemattomalla nimellä ??????????
Haista sinä varpaanvälisi tunnettusi kanssa:)
Pelkään kitumista ts., että kaadun, saan sairauskohtauksen tai vammaudun yksin tilaan, jossa olen kykenemätön hankkimaan apua ja jään kitumaan. Loppu tulee aikanaan, mutta ihminen on ikävästi aika sitkeä ja tuollainen hidas kituminen voi kestää kunnosta riippuen päiviä. Eikä kukaan kuule. Huh.
Isoja kipuja pelkään myös, eli niitä joihin eivät lääkkeet auta (niitäkin on, uskokaa pois). Kun et voi nukkua, et voi lukea, et jaksa kuunnella mitään, ruoka ei maistu ja aina vaan on kamala tuska. Alzheimeria sairautena pelkään, koska olen monesti nähnyt mitä se ihmiselle tekee.
Hammaslääkäriä en pelkää, en pistoksiakaan, en veren näkemistä. Pelkään hissejä eli että joudun menemään hissiin yksin. Luulen joka kerta, että hissi pysähtyy jonnekin ja jään sinne kituuttelemaan, koska kukaan ei huomaa, että siellä on joku. Käytän mieluummin portaita, jos se on suinkin mahdollista.
Hassuja juttuja. Olen tosin jäänyt hissin vangiksi kerran, mutta se oli ihan kevyt tapaus.
Kerran hissiin 2 tunniksi juuttuneena voin kertoa ikuisesta traumasta jonka se jätti. Siihen loppui matkustelut ja reissaamiset.
Itsellä samanlaisia tuntemuksia äkillistä sairastumista kohtaan. Ei voi ennakoida, vaan tuntuu, että lähes terveet ihmiset voivat sairastua yllättävästi ja johonkin kummallisiin tauteihin. Vielä pahempaa olisi jokin aivoverenvuoto tai sydänkohtaus, kun olet yksin kotona, eikä pääsisi hälyttämään apua.
Isäni taisteli viimeiset vuodet Alzheimeria vastaan ja huomasin muutoksen, jonka se sai koko hänen persoonaansa kohtaan. Sellainen järkyttää ja saa miettimään että se voi kohdata ketä tahansa. Sairautta jota ei voi parantaa, ei silti kannata alkaa sairastamaan etukäteen tai liikaa tarkkailla mahdollisia oireita.
Olen jäänyt hissiin jumiin useiksi tunneiksi ja siitä jäi jonkinlainen useiksi vuosiksi, enkä mennyt lainkaan hisseihin, mutta pääsin siitä eroon etelän lomareissuilla, kun hotelleissa on paljon hissejä, enkä halunnut liikaa hankaloittaa koko perheen elämää. Ehkä myös häpesin näyttää sitä pikkupojalleni ja hammasta purren menin hissiin ja pystyin voittamaan pelkoni.
metoo - kampanjan kaltaisia feministisiä hyökkäyksiä
Tuo onkin yksi niitä nirppailuja, mikä tekee aloittajasta mielestäni niin kovin naisellisen, teinityttömäisen.
Iiikkkk!!! Piikki, iiikkk!!
Jos hän onkin homo;)
Kyllä miehetkin piikkejä pelkää, isokin juopunut lähes pyörtyi, kun piti verikoe ottaa promillemäärän varmistamisen vuoksi. Kännissä uskalsi moottorikelkkaa ajaa mutt pientä piikkiä pelkäsi.
No niin, mukava ketju. Kyllä täälläkin osataan keskustella, kun jätetään provosoijat provosoimaan itsekseen. Kiitos Porvoon Paroni, olet mukava nettituttavuus ja vastailet fiksusti. Kovin monet täällä kirjoittavat ovat selvästi aika yksinäisiä, varmasti tuntuu mukavalta, kun joku vaivautuu vastaamaan ystävällisesti. Toivottavasti tämä tapa näiden kirjoittajien myötä ja kokemana leviää etiäpäin eli hyvän kylvö.
Kiitos hyvästä ja kannustavasta palautteesta! Minulle oli melkoinen shokki, kun tulin palstalle täällä alettiin neuvoa miten minun tulee kirjoittaa ja kertoipa jopa eräs palstalainen, että ei kaikkiin viesteihin saa vastata, vaan pitää antaa keskustelijoille tilaa ja blää blää...No nyt en vastaa ihan kaikille, toivottavasti ovat tyytyväisiä, hehee.
On ilo lukea tällainen viesti ja kerron vilpittömästi, että päivästäni tuli paljon parempi. Kiitos sinun!
Jospa niin onkin ...
Ja jospa olen hänelle mustasukkainen hunkszista? Sellaisiakin selityksiä kuultu "ilkeilystäni".
Arvostelemaan vain kykenet. Profiloit kirjoitusten perusteella ja väärin.
Samaa mieltä, ei täällä ole tarkoitus arvostella kirjoittajia, vaan keskustella aiheesta.
Bi-seksuaalisena sinä Tellukka joudut olemaan mustasukkainen lähes kaikista palstakirjoittajista. Onhan se rankkaa ja siksihän se näkyykin kiukuttelunasi.
Hirvittää,ällöttää sellaiset pienet luikertelevat toukat. Esim. jos nostat kiven ja siellä kuhisee läjä valkoisia toukkia.
Nämä toukat ovat tehokkaita luomaan kauhua elokuviin, kun esimerkiksi ihmisen sisältä alkaa luikerrella valkoisia toukkia. Kieltämättä erittäin epämiellyttäviä.
Yksin jäämistä, aivan suunnattomasti! Eikä se tietenkään ole mikää adrenaliinia tuottava ja sydämen pamppailua aiheuttava pelko vaan semmone hiljane ääni, joka koko ajan koputtelee tuolla akaraivolla, et mitä jos sittenki jossai vaihees kaikki vaa jää eikä uusia ihmisiä elämään tule ja jään kokonaan yksin.
Pelkään myös vapauden rajoittamista.
Pelkään sananvapauden puolesta.
Varmaan aika monella tähän ikään päässeellä tuollainen pelko hiipii joskus takaraivoon. Onneksi sentään on myös mahdollisuus tavata uusia ihmisiä, se on itsestä kiinni, koska tiedän etten ainakaan itse sulke ketään ulkopuolelleni sen vuoksi, että hän on vanha. Tosiasia on kuitenkin, että monen tuttavan ja ystävän saa lukea lähteneen täältä pois lehden kuolinilmoituksista. Ikvä kyllä ihan saman syntymävuoden henkilöitä.
Olen päässyt eroon lamaannuttavasta pelosta seistä suuren ihmisjoukon edessä, eli esiintymispelosta. En olisi uskonut. Niin vaan silti on!
Olen päässyt eroon hylätyksi tulemisen pelosta ja oppinut nauttimaan yksinäisyydestäkin.
Olen päässyt eroon liiallisesta ujoudestani.
Uskallan sanoa eriävän mielipiteeni ja yksin tarvittaessa pitää siitä kiinni muita vastaan, jos uskon siihen.
Uskallan suuttua kun siihen on aihetta, mutta vain jos siihen todella on aihetta.
Uskallan sanoa "EI" vaikka se tuntuisi kuolemalta...
Joo, esiintymispelon voi voittaa, nimimerkillä kokemusta on. Ei sanan sanominen ei tarkoita negatiivisuutta, tai että ihmistä ei kiinnosta, vaan aika ei riitä kaikkeen varsinkin, jos haluaa tehdä asioita kunnolla. Oman mielipiteen kertomisella on tärkeä merkitys, koska vaikeneminen tulkitaan usein siten, että kuulijat ovat samaa mieltä asiasta kuin asian esittäjä.
En pelkää, mutta en päästä hampiääkäriä lähellekään ennen kuoletuspiikkiä, en halua yllättäviä kipuelämyksiä ..
Aikoinaan otettiin esim. hemoglobiini sormenpäästä ja se oli minusta ilkeän tuntuista, sormenpäissähän on herkkä tunto.
.
Sehän siinä onkin pirullisinta, kun en itse uskalla ottaa sitä kuoletuspiikkiä, kun tyrkkää hikeä ja sydän pamppailee tuhatta ja sataa rinnassa. Kaikenlaista vaivaa ja pelkoa sitä ihminen elämänsä aikana kohtaa.
Muistan kyllä nuo hemoglobiinin ottamiset kauhulla, eikä mene verinäytteen antaminen vieläkään kuin makuuasennossa ja katse poispäin kääntyneenä.
Minä tilasin juuri diabetesliitosta itselleni verensokerimittarin. Pitää alkaa vissiin piikittämään sormenpäivä ainakin silloin tällöin. Sormenpäät ovat aika herkkää aluetta mutta kai siihenkin tottuu.
"Kuoletuspiikki" se vasta kipeää tekeekin :).
Rouvalla on tuollainen piikittämishomma sormenpäästä. Kysyy välillä minultakin, että mitataanko äijältä veren sokerit? Arvaa vaan annanko?
No annatpa tietenki kun rouva auliisti antaa laitteensa käyttöösi :).
Pojanpojan kaveri on sairastanut lapsesta saakka DM:sta, nykyään hällä on sellainen mittari, joka mittaa ihon päältä.
Mun siskon miehellä on sellainen valkoinen pyörylä, joka kiinnitetään ihoon. Sensoroinniksi sanotaan. Mittaa sokeria kudoksesta. Kätevä ja nopea kun lukulaite vain käytetään sensorin päällä saadaan tulos nopeasti. Lapsille kiva kun ei tarvitse pistää aina.
Oliskohan se tuollainen systeemi, kattelin vaan kesällä, kun hän mittasi, kun käytti vaan iholla.
Ei se kauaa vielä ole ollut, pienempänä hällä oli se tavallinen kai jo nykyään vähän vanhanaikainen. Hän on nyt 21 vuotias.
Jouduin työssäni tekemään yövuoroja, vastuu ja työtoverien kokemattomuus tai vastuun pakoilu pelottivat ja aamuyöstä väsytti niin, että roikuin tuuletusikkunassa ja yökkäilin väsymyksestä. Vieläkin toista kymmentä vuotta myöhemmin tulee yöllä mieleen, eikä sitten nukuta.
Tuttu tunne. Vaikka kuinka koittaisi ajatella että yksin et voi vastata kaikesta ja että työnantaja vastaa siitä että vuoroissa on riittävän paljon riittävän kokenutta henkilökuntaa vastuu painaa silti.
Kyllä, teen yövuoroja ja aika ajoin melko kokemattomalla porukalla. Väsymys ikäänkuin korostaa pikku hankaluuksia ja monasti tekee asioista vaikeampia mitä ne todellisuudessa ovat. Joskus kesäaikaan ajan töistä kotiin auton ikkuna auki ja pää ulkona, kun on niin väsynyt eikä odota elämässään mitään muuta niin paljon kuin, että pääsisi omaan sänkyyn nukkumaan.
Meillä on aika ajoin pulaa kokeneesta henkilökunnasta, työnantaja ratkaisi ongelman palkaamalla kesätyöntekijöitä lisävahvuudeksi.
Meillä on taas se ongelma että ketä tahansa ei voi palkata sillä enemmän menee aikaa perehdytykseen kuin siihen että usein tehdään vuoro vajaalla miehityksellä. Kesätyöntekijöitä meillekin mutta he ovat niitä joille meidän työpiste on jo tuttu.
Juuri tuota tarkoitin, että ei kesätyöntekijät ratkaise mitään resurssivajeita, vaan päinvastoin heidän kouluttamiseen menee vielä enemmän vanhempien työaikaa. Työpaikoilla pitäisi olla kasvamassa niitä määräaikaisia työntekijöitä, joita voitaisiin vakinaistaa tarpeen mukaan ja he olisivat jo oppineet työntekemisen, eikä siihen tärveltyisi aikaa.
Juuri näin. Mutta kun palkkakustannukset paukkuvat nyt jo yli rajojen ollaan lyhytnäköisiä eikä näitä kasvajia oteta. Tehdään minimiväellä joka näkyy sitten vakihenkilökunnan uupumisena ja lisääntyneinä sairaspoissaoloina. Siitäkö sitä säästöä sitten.
Kyllä sinne sitten Tellukkaa kaivataan henkilökuntaa persiille potkimaan ;).
Silloin joskus, kun vielä olin töissä, alkuun valvottiin jopa yksin. Apua sai tarvittaessa toiselta osastolta.
Sitten akuutimmassa paikassa piti olla kaksi jo turvallisuuden takia.
Mutta kun kaveri oli sijainen, vaikkakin koulutettu (kouluttamattomia ei voitu käyttää, korkeintaan pitkälle opiskelleita) silti saattoi olla. ettei ollut koskaan ollut kyseisellä paikalla. Koko vastuu oli aina itsellä.
Työssä ollessani pelkoni oli, ettei vaan tulisi tehtyä ainakaan vakavia virheitä. No ei tullut.
Sitä pelkoa ei enää ole.
Tietääkö pelätä ennen kuin on ensimmäistä kertaa joutunut paikkaan tai tilanteeseen jossa huomaa pelkäävänsä?
Ellei ole kokemusta juuri tuollaisesta.
Minulle tulee mieleen esim.joutuminen magneettikuvaukseen. En tiedä pelkäisinkö, vaikka monet ovat sanoneet hirveäksi paikaksi.
Kerran nuorena miehenä olin Miamissa kävelemässä noin 500 metrin matkaa hotellilleni keskellä yötä. Olin eräissä pirskeissä yksinäni ja tunsin tien hyvin takaisin majapaikkaan, kun olin päiväsaikaan kävellyt niitä katuja. Yöllä kun varjot pitenevät ja joka kadunkulmaan oli kokoontunut mustaihoisia ja latinomiehiä tunnustan, että ihan oikeasti rupesin vilkuilemaan taakseni. Kaikki meni kuitenkin hyvin, mutta myönnän pelänneeni.
Joskus pienenä pelkäsi, että kuolee, nykyään pelkää ettei kuolekkaan
Kyllä me kaikki tullaan kuolemaan ennemmin tai myöhemmin. Elämästä ei selviä hengissä.
Ei nyt kyllä tule mieleen mitään pelkoja, tai no ootappa hetki. Mökillä puuseehen meno pimeällä hieman kammostuttaa mutta muutapa ei tule mieleen.
Politikot saakin pelätä kun kansa seuraavan kerran äänestää niin moni jää rannalle.
Pelkäät kuitenkin ehkä tietämättäsi. Mietipä millaisia valintoja olet tehnyt tai jättänyt tekemättä..pelon takia. Tiettyyn rajaan astihan pelko toimii järjen jatkeena. Ihminen joka ilmoittaa, ettei pelkää mitään valehtelee itselleen. Tämä kannattaa rohkeasti tiedostaa eikä pelätä kurkkaamasta sielunsa sopukoihin.
Yöaikaan ilman mitään valonlähdettä puuseessä käyntikin voi olla kokemus, pelottava sellainen.
Pelko on asettunut meidän mieliimme asumaan, koska nykyään väkivalta on raakaa, sattumanvaraista ja sen kohteeksi saattaa joutua kuka tahansa ilman syytä, milloin ja missä vaan.
Itse en varsinaisesti pelkää väkivaltaa, mutta myönnän että en halua mielelläni liikkua öiseen aikaan suurkaupungeissa. En edes kotimaassa isolla kirkolla eli Helsingissä.
Mulla on pelko henkisiä ja mielellisä sairauksia kohtaan, ja pelkään läheisten ihmisten menettämistä. Rakkaiden menettäminen sattuu ihan liikaa.
Kannattaisi ehkä tutustua aiheeseen eli vaikkapa lukea sellaisten ihmisten kokemuksia ja elämänkertoja, jotka ovat menettäneet paljon, ehkä kaikki millä on ollut oikeaa ja todellista merkitystä.
Sinähän kirjoitat kuin korppis että sinun elämäsi olisi muka tärkeämpää kuin muiden ja hän vasta on menettänyt paljon.
Onko sulla lukihäiriö vai joku muu ymmärtämisen vaje?
Pelekään pimmeetä :( https://youtu.be/epYKVcHrVr0
Elä pelekää. Mörkö nappaa ihan yhtä hyvin valoisassa kuin pimeässä jos se on napatakseen.